*

AriPesonen1

Onko Suomen Nato-jäsenyys ylipäätään enää mahdollista?

Minskissä sovittiin perjantaina 13-kohtainen tulitaukosopimus Ukrainan sotaan liittyen. Yleinen tulkinta on, että Venäjä sai Minskissä sovitusta haluamansa, länsivallat ja Ukraina eivät.

Lännessä ei oikein vieläkään tajuta, mistä Ukrainassa on nyt kysymys. Oli pitänyt tajuta viimeistään vuonna 2008, ehkäpä jo 2004, jolloin Venäjän politiikassa tapahtui ensimmäiset muutokset.

Pohjimmainen kysymys on, sallitaanko etenkin Euroopan kaakkoisosissa Venäjän rajaan liittyen vanhoilla neuvostoliittoalueilla ja neuvostotasavalloissa enää maiden Nato-jäsenyyksiä ja EU-jäsenyyksiä. Asia koskee myös Suomea Venäjän Natoon kuulumattomana rajavaltiona.

Venäjän Natoon kuulumattomia rajavaltioita ovat Azerbaidžan, Georgia, Ukraina, Valko-Venäjä ja Suomi sekä myös Armenia. Vain Valko-Venäjä on täysin omaehtoisesti luonut tiiviin yhteistyön Venäjän kanssa. Nato-jäsenyyksien perusteella Venäjän naapurimaista Norjan, Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan asemaa voidaan pitää vakaana, vaikkakin etenkin Baltian maissa Euroopan turvallisuustilanne huolestuttaa Nato-jäsenyyksistä huolimatta. 

Tarkastellaanpa Armenian, Georgian ja Ukrainan sekä hieman myös Suomen turvallisuuspoliittisia mahdollisuuksia Venäjän rajanaapureina. Venäjän ulko- ja turvallisuuspoliittisen toiminnan pääagenda on estää naapurimaiden liittyminen EU:hun ja jatkona Natoon. Toimet voivat olla taloudellisia ja myös sotilaallisia. Lähtökohtaisesti mitään toimintatapaa ei kaihdeta päämäärän niin vaatiessa.

Vuonna 2004 Nato laajeni 7 maan voimin. Vanhoista neuvostotasavalloista Natoon liittyivät Viro, Latvia ja Liettua. Muut maat olivat vanhoja Varsovan liiton jäsenmaita Sloveniaa lukuun otattamatta.

Ukrainassa Viktor Juštšenko valittiin länsimielisenä oppositioehdokkaana vuoden 2004 presidentinvaaleissa presidentiksi voitettuaan Venäjän voimakkaasti tukeman Viktor Janukovytšin. Georgiassa vuoden 2004 presidentinvaaleissa puolestaan valtaan nousi niin ikään länsimielinen Mikheil Saakašvili.

Molemmat presidentit ajoivat maittensa EU- ja NATO-jäsenyyksiä. Ukrainalla oli Juštšenkon aikana hyvät suhteet Yhdysvaltoihin ja länteen, Saakašvililla oli lisäksi hyvät suhteet presidentti George Bushiin.

Naton Bukarestin huippukokouksessa huhtikuussa 2008 käsiteltiin sekä Georgian että Ukrainan Nato-jäsenyyshakemuksia. Yhdysvallat presidentti Bushin johdolla olisi ottanut maat jäseneksi, läntinen Eurooppa Ranskan ja Saksan johdolla estivät jäsenyydet. Nato-maat lupasivat kyllä sinänsä Bukarestin huippukokouksessa Georgialle ja Ukrainalle Nato-jäsenyyden, kuitenkin ilman jäsenyyteen valmistelevaa MAP-ohjelmaa tai selkeää aikataulua puolustusliiton täysjäseneksi hyväksymisestä. Tosiasiallisesti kyse oli Nato-jäsenyyshakemuksien hylkäyksestä.

Venäjä vastasi ensimmäisen kerran kyseisten maiden Nato-haaveisiin Georgian sodalla elokuussa 2008, lopputuloksena vakiinnutettiin Etelä-Ossetian ja Abhasian jäätyneet konfliktit.

Tuskin nykyistä Ukrainan sotaa olisi tullut, jos vuoden 2008 tapahtumat olisivat menneet Yhdysvaltain mielen mukaisesti. Nyt molemmat maat ovat olleet tai ovat sodassa Venäjän kanssa, Georgia vuonna 2008 ja Ukraina vuodesta 2014.

Georgian ja Ukrainan esimerkit osoittavat, että Venäjä on valmis käyttämään äärimmäistä sotilaallista voimaa estämään rajanaapureittensa lähentymisen länteen.

Vielä vuoden 2013 alkupuolella Armenia oli suuntautunut länteen, mutta maa hylkäsi EU-integraation yhdessä yössä presidentti Serž Sargsjanin ja presidentti Putinin tapaamisen jälkeen syksyllä 2013. Armenia ei ollut enää halukas EU:n assosiaatiosopimukseen ja Armeniasta tuli Euraasian unionin jäsenmaa vuoden 2015 alusta.

Armenialaisoppositiopoliitikko Parvys Hayrikjan mukaan Venäjä oli tehnyt syksyn 2013 neuvotteluissa Armenialle selväksi: jos Armenia ei ole Venäjän kanssa, sitä ei kohta enää ole olemassa. Azerbaidžan voi aloittaa sodan ja Turkki tukee sitä.

Venäjä oli juuri myynyt Azerbaidžanille runsaasti aseita, joten Armenialla oli syytä ottaa Venäjän kannanotot tosissaan. Armenian uhka oli, että Azerbaidžan pyrkisi ratkaisemaan aseellisesti armenialaisenemmistöisen Vuoristo-Karabahin konfliktin.

Armenian esimerkki osoittaa, että Venäjä on valmis käyttämään voimakasta poliittista painostusta estämään rajanaapureittensa lähentymisen länteen. Venäjä on valmis asettamaan naapurimaittensa kansoja vastakkain niin, että asetetut päämäärät saavutetaan vähäisin omin voimavaroin, Armenian tapauksessa vastakkain asetettiin armenialaiset ja azerit.

Lännen olisi pitänyt jo ennen Minskin viimeisintä kierrosta periaatteellisella tasolla päättää, sallitaanko Venäjän rajanaapureille sekä kauempana olevalle Moldovalle EU- ja Nato-jäsenyyksiä Venäjän vastatoimista huolimatta, ja mitoittaa toimet tuon päätöksen mukaan. Minskin jälkeen Ukrainan EU- ja Nato-jäsenyydet ovat tulevaisuudessa epätodennäköisiä. Läntinen Eurooppa ei ole halukas riittävään resursointiin Venäjää vastaan, Yhdysvallat sen sijaan olisi halukkaampi kuten jo vuonna 2008.

Etenkin Saksa ja Ranska ovat suhtautuneet kielteisesti Ukrainan auttamiseen sotilaallisesti asetoimituksin. On pelätty sodan eskaloitumista laajemmalle Ukrainassa tai jopa muualle Eurooppaan. Mahdollisia eskaloitumisalueita olisivat lähinnä jäätyneiden konfliktien alueet, Abhasia ja Etelä-Ossetia Georgiassa ja Transnistria Moldovassa, koska sekä Georgia että Moldova ovat juuri allekirjoittaneet vapaakauppa- ja assosiaatiosopimukset EU:n kanssa ja koska kysymys Venäjälle olisi juuri estää EU:n ja Naton laajeneminen Venäjän rajanaapureihin.

Pelko on kuitenkin melko turha sotilaallisesta näkökulmasta. Naton näkemyksen mukaan Venäjällä ei vielä tällä hetkellä ole riittäviä sotilaallisia resursseja Euroopassa erillisiin kahden tai kolmen rintaman sotiin, jo yksistään Ukrainassa Venäjän asevoimille on riittävästi tekemistä. Tällä hetkellä Venäjä myös näkee, että muissa rajamaissa on tilanne sellainen, ettei todellinen lisäintegroituminen länteen ole ajankohtainen ja Venäjän harjoittama politiikka on siten onnistunutta. Läntisessä Euroopassa Ukrainan aseavun epääminen on tehty melko epäuskottavin perustein, näkemykset Yhdysvaloissa ovat olleet realistisempia.

Suomi on EU:n jäsenmaa, mutta muutoin Suomen turvallisuuspoliittinen asema ei poikkea niistä vanhoista neuvostotasavalloista, jotka eivät ole Naton jäseniä. Viimeisenä turvallisuuspoliittisena oljenkortena Suomi on yhä painokkaammin alkanut vedota EU-jäsenyyteensä ja Lissabonin sopimukseen turvan tuojana. Linjaus on kirjattu myös tuoreeseen ulkoasianministeriön turvallisuuspoliittista yhteistyötä koskevaan katsaukseen, joka julkaistiin 13.2.2015. Suomella ei tällä hetkellä ole mitään sellaista allekirjoitettua sopimusta, joka takaisi maalle sotilasavun kriisi- ja sotatilanteessa.

Suomen asema turvallisuuspoliittisesti on nyt hankala. On yhä oletettavampaa, ettei Suomella olisi enää tosiasiallista uskallusta tai omaehtoista mahdollisuutta liittyä Natoon Venäjän poliittisten linjausten myötä. Suomen ulkopoliittinen linja on ollut tosiasiallisia mahdollisuuksia poissulkevaa ja siten väärää 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä alkaen, ja nyt maksamme siitä hintaa Venäjän otteiden kiristyessä rajanaapurimaissa.

Kysymys ei ole siitä, ettei Nato ottaisi Suomea edelleen jäsenekseen vaan siitä, että Suomi itse katsoo jäsenyyden hakemisen tosiasiallisesti sopimattomaksi vallitsevissa olosuhteissa. Olemme nyt vapaaehtoisesti valmiita luovuttamaan Venäjälle ulkopoliittista päätäntävaltaa pyrkimyksenä estää mahdolliset konfliktit ja yhteenotot Venäjän suhteissa.

Viimeisen 15 vuoden aikana Suomi ei ole kyennyt täysin pitämään yllä valinnanvapauttaan omaehtoisesti tekemisensä linjausten vuoksi eikä ole käyttänyt oikeana ajankohtana hyväkseen niitä mahdollisuuksia, jotka sille olisivat olleet turvallisuutta lisääviä pitkällä aikavälillä.

Virheet tehtiin Tarja Halosen presidenttikausilla. Suomi näki itsensä Itä-Euroopan maita parempana eikä nöyrtynyt hakemaan Nato-jäsenyyttä muiden mukana silloin, kun se olisi ollut helpointa vuosina 1999, 2004 tai 2009.

Suomi halusi erottua muista Itä-Euroopan maista ja nyt se todella erottuu kuuluessaan samaan ryhmään niiden entisten neuvostototasavaltojen kanssa, jota eivät ole Naton jäseniä. Suomen ulkopolitiikka on siis ollut turvallisuuden kannalta virheellistä eikä Suomen etujen mukaista pitkällä aikavälillä. Turvallisuus- ja etenkin sotilaspoliittisesti Suomi on harmaalla alueella Kaakkois-Euroopan vanhoista neuvostoliittoalueista muodostuneiden valtioiden kanssa.

Edellä on selvitetty kolmella esimerkkimaalla, mistä oikein on kysymys tämän hetkisessä Venäjä-politiikassa: Venäjälle tärkein kysymys on estää Naton ja EU:n laajeneminen Venäjän rajoille.

Lännelle kysymys on kunkin valtion itsemääräämisoikeudesta ja vapaudesta valita. Kumpi saa tahtonsa läpi ja kumpi haluaa enemmän? Vaikuttaa siltä, että Venäjä haluaa enemmän kuin läntinen Eurooppa, ja saa tahtonsa läpi, aluksi nyt Ukrainassa taas kerran.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (14 kommenttia)

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

"Tuskin nykyistä Ukrainan sotaa olisi tullut, jos vuoden 2008 tapahtumat olisivat menneet Yhdysvaltain mielen mukaisesti. Nyt molemmat maat ovat olleet tai ovat sodassa Venäjän kanssa, Georgia vuonna 2008 ja Ukraina vuodesta 2014."

Hyvä huomio. Jos USA:n kanta olisi voittanut NATO:ssa Bukarestin huippukokouksessa huhtikuussa 2008, todennäköisesti yli 5000 ukrainalaista ja venäläistä enemmän eläisi vielä tänäkin päivänä.

"Suomella ei tällä hetkellä ole mitään sellaista allekirjoitettua sopimusta, joka takaisi maalle sotilasavun kriisi- ja sotatilanteessa.

Suomen asema turvallisuuspoliittisesti on nyt hankala. On yhä oletettavampaa, ettei Suomella olisi enää tosiasiallista uskallusta tai omaehtoista mahdollisuutta liittyä Natoon Venäjän poliittisten linjausten myötä. Suomen ulkopoliittinen linja on ollut tosiasiallisia mahdollisuuksia poissulkevaa ja siten väärää 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä alkaen, ja nyt maksamme siitä hintaa Venäjän otteiden kiristyessä rajanaapurimaissa."

Surullista, mutta totta. Suomi on erittäin lyhytnäköisesti maalannut itsensä nurkkaan turvallisuuspolitiikassaan, eikä edes halua löytää sieltä pois. Tyhmyyden kruunaa oman maanpuolustuksen edelleen jatkuva laiminlyönti "säästöillä" puolustusmäärärahoista tilanteessa, jossa terveen itsesuojeluvaiston omaavat ihmiset pyrkisivät korjaamaan erehdyksiään.

Suomalaisten turvallisuus ei ole paljon arvoinen, jos sitä päättelee valtaa pitävien poliitikkojemme teoista.

Käyttäjän Lokari kuva
Pekka Pihlanto

"Virheet tehtiin Tarja Halosen presidenttikausilla."

Niin tehtiin. Kukahan taas kiirehtii sanomaan ensimmäisenä, että ei tässä olla syyllisiä etsimässä?

Käyttäjän JaakkoKorpi-Anttila kuva
Jaakko Korpi-Anttila

Pitää odottaa, että sanktiot purevat. Venäjällä ei ole silloin voimaa estää Suomen hakeutumista NATO:on. Liittyminen on tehtävä samalla julkisuusperiaatteella kuin aikoinaan markan devalvaatio.

Käyttäjän mattivillikari kuva
Matti Villikari

#3

Täsmälleen näin. Kun liittyminen ei minkään puolueen mielestä ole juuri nyt ajankohtaista, olisi mielenkiintoista tietää milloin Venäjällä vallitsee se "hyvä sää", jonka aikana me saamme tehdä päätöksen oman etumme mukaisesti.
Minustakin tässä voisi soveltaa markan devalvoinnin julkisuusperiaatetta.

Ukrainan sodan aiheuttajaksi on mainittu EU siksi, että Ukraina on halunnut tehdä yhteistyösopimuksen (assosiaatiosopimus?) EU:n kanssa. En ole lukenut tämän sopimuksen sisältöä mutta epäilen kovasti, ettei yhteistyöhön sisälly Ukrainassa asuvien Venäjän kansalaisten eikä venäjää puhuvien ukrainalaisten oikeuksien loukkaamista. Venäjänkielisten ja -mielisten puolustaminen on Venäjän ilmoituksen mukaan syy heidän voimatoimiinsa Ukrainassa.

Käyttäjän JariPirppu kuva
Jari Pirppu

Onko Suomen Nato-jäsenyys ylipäätään enää mahdollista?

Toivottavasti,-olis mukava nähdä,voiko putin kuolla v,,,,,kseen

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Saksa ja Ranska eivät halua lisätä sotilaallisen konfrontaation riskiä, joten Suomella ei ole pääsyä NATOoon. Presidentin ja ulkoministerin puheista voi tehdä myös sen johtopäätöksen, jotta he tämän tietävät. Toistaiseksi Suomi on ja pysyy Venäjän sotilaallisessa etupiirissä; sen kanssa on vain elettävä.

Käyttäjän mattivillikari kuva
Matti Villikari

Voisihan tämän kääntää myös toisinpäin. Tuskin konfrontaatiota enää voi estää kun Venäjä on jo julistanut EU:kin viholliseksi.

Jos Venäjän väkivaltapolitiikka haluttaisiin estää, paras keino siihen saattaisi olla se, että kaikki Venäjän eurooppalaiset rajanaapurit, jotka eivät vielä ole Natossa, liittyisivät siihen pikimmiten ja samanaikaisesti.

EU (ja USA) kertoisivat sitten että Venäjän puuttuminen näiden maiden itsemääräämisoikeuteen tietäisi taloussanktioiden koventamista. Toinen keino estää Venäjän puuttuminen hakijamaiden oikeuteen olisi se, että Nato muuttaisi sääntöjään niin, että turvatakuut astuisivat voimaan heti kun hakemus jätetään (ja loppuisi jos hakemusta ei hyväksytä).

Jos joku maa tarkoituksellisesti lähettäisi hakemuksen vasta kun maahan ilmestyy ilman viisumia vihreitä miehiä, turvatakuuta ei myönnettäisi (palovakuutus kun talo jo palaa ei onnistu).

Käyttäjän RikuSalmivuori kuva
Riku Salmivuori

Loistava teksti, kiitos! Suomella oli NATO-optio 90-luvulla, 2000-luvulla se oli jo mennyt.

Sitten jatkokysymyksiä Suomen NATO-jäsenyydestä.
-NATO-jäsenyyteen tarvitaan kaikkien jäsenmaiden hyväksyntä. Voidaanko olettaa, että Saksa, Ranska tai Turkki äänestäisivät Suomen puolesta, kun nyt jo Saksa ja Ranska estävät suuremmat pakotteet EU:ssa Venäjää vastaan?
-NATO-jäsenyyshaku kestää 18kk. Onko turvallista olettaa, että Venäjällä annetaan Suomelle 18kk rauhan aikaa jäsenyyden täyttämistä varten vai voidaanko olettaa pientä alueellista konfliktia?
-NATO:lla ei ole yhteistä sotavoimaa, vaan NATO:n jäsenmailla on omat sotavoimansa. Jos artikla 5:n mukaista sotavoimaa tarvitsee jäsenmaahan lähettää, niin poislukien Yhdysvallat, millä maalla on kyky lähettää ratkaiseva määrä sotilaita ja sotakalustoa puolustamaan Suomea? Jos vastaus on ei millään, niin miksi ei liittouduta suoraan Yhdysvaltojen kanssa ja jätetään NATO-klubi pois yhtälöistä.
-Voiko NATO:n puolustusta kutsua toimivaksi, jos eri mailla on eri intressit? Puolustaisiko Britannia Turkkia, Turkki Kreikkaa tai Iso-Britannia Puolaa?
-Onko mahdollista ylipäätänsä ylläpitää sotilasliittoa, jos maiden intressit ovat eriävät? Kuten sanoit, Saksalla ja Ranskalla on eriävät intressit Puolan, Balttian maiden ja Yhdysvaltojen kanssa. Toinen ryhmä haluaa asiat takaisin business-as-usual ja toisella ryhmällä on historiallisesti syytäkin olla huolissaan.

Liian paljon mielestäni ongelmia koko NATO:n ideassa tänä päivänä sen ollakseen todellinen toimiva sotilasliittouma.

Käyttäjän AriPesonen1 kuva
Ari Pesonen

Kiitos paljon hyvästä kommentista, Riku!

Tosiasia on, että läntisen Euroopan puolustuskyky on pitkälti edelleen Yhdysvaltain varassa, vain Iso-Britannia on pitänyt kylmän sodan aikakauden jälkeen kiinni puolustuskyvystään esimerkillisesti ilman leikkauksia. Sinänsä koomista, kun EU ja Yhdysvallat ovat suurin piirtein samankokoisia kansantalouksia, mutta Eurooppa ei kykene pitämään kunnolla huolta omasta puolustuskyvystään edes Venäjää vastaan.

Monessa Euroopan maassa, kuten esimerkiksi täällä Suomessa, haukutaan kovastikin Yhdysvaltoja, mutta sodassa ja kriisissä sitten kuitenkin pyydettäisiin sotilaallista apua. Niin monta kertaa eurooppalaisia sotia on jouduttu ratkomaan Yhdysvaltain asevoimilla.

Naton 5. artiklan mukaista apua en epäilisi. Kysymys on järjestön uskottavuudesta: jos sotilasapua ei jokin jäsenmaa saisi sitä pyydettyään, tarkoittaisi se järjestön uskottavuuden loppua ja siitä seuraavaa hajoamista. Kysymys on pitkälti Yhdysvaltain uskottavuudesta ja se olisi juuri Yhdysvallat, joka ensisijaisesti avustaisi sotilaallisesti. Maailmanlaajuisena toimijana Yhdysvallat ei voi menettää uskottavuuttaan. On syytä muistaa myös presidentti Obaman sanat Tallinnan vierailun yhteydessä. Ei yksikään presidentti lausuisi noin, jos ei tarkoittasi varmuudella sanomaansa. Kysymys on siis uskottavuudesta.

Käyttäjän RikuSalmivuori kuva
Riku Salmivuori

Itse asiassa, Britannia kamppailee juuri armeijan leikkausten kanssa. 2020-ennuste oli 112,000 sotilasta, joista 82,000 aktiivisessa palveluksessa ja 30,000 reservissä. Myös Britannia siis leikkaa, mutta heille henk.koht puolustus onkin lähimerialueiden kontrollointi. Euroopan maiden säälittävää sotilaalista tilaa kuvaa hyvin se, että Venäjä poisluettuna Puolalla on suurin sotilasvoima, jonka jälkeen tulee Suomi. Saksalla, Ranskalla, Iso-Britannialla ja Ruotsilla on kyllä huipputeknillinen asevarustus ja aseiden valmistuskyky, mutta näin nopeiden kriisien eskaloituminen ei näin pienillä luvuilla, kuin Euroopassa löytyy, kovin paljoa puolusteta maita.

Yhdysvallat keskittyy lähinnä toisten suurvaltojen tulevaisuuden sotilaalisten uhkien pienentämiseen ja edistää sotilasvoimalla omien strategisten pisteiden hallitsemista (liian vahva Irak voi hyökätä Saudi-Arabiaan ja nostaa öljyn hinnan tuhanteen dollariin barrellilta, jolloin maailman talous romahtaisi). Venäjästä ja Kiinasta ei ole Yhdysvalloille juurikaan huolta, ennenkuin heillä molemmilla on edes puolet Yhdysvaltojen laivaston koosta merillä seilaamassa kokeneella miehityksellä.

Venäjä käytännössä näytti entisille Neuvostoliiton ja Varsovan liiton maille Georgian sodassa vuonna 2008, että kuinka paljon Yhdysvaltojen tuki todella merkitsee. Tosin silloin Yhdysvallat olivat jumissa Irakissa ja Afganistanissa, jolloin tilaisuus teki varkaan ja Venäjä hyökkäsi.

Itse näen yhteistyön Yhdysvaltojen kanssa paljon tärkeämpänä, kuin yhteistyön NATO:n kanssa. Tärkeimpänä näkisin yhteistyön Ruotsin kanssa, joka kohtaa samat ongelmat maailmalla suurinpiirtein yhtä raskaasti, kuin Suomi. Pohjois-maiden Unioni tai Pohjois-maiden sotilasliitto olisi ideaalisin tilanne Suomelle ja kaikille näille maille luotettavin, kun me kaikki jaamme yhtäläisen kohtalon jos maailmalla palataan toisen maailmansodan asetelmiin ja valtapolitiikan peleihin. Mutta tämä on turhaa toiveskelua.. =)

Käyttäjän mattivillikari kuva
Matti Villikari

Hyviä kysymyksiä Riku mutta eikö suurin riski joutua aggression kohteeksi ole Venäjän naapurivaltioilla ja entisillä itäblokin mailla. Luulisin, että esimerkiksi Puola olisi halukas auttamaan Viroa mutta ehkä Portugalissa saatetaan empiä.

Käyttäjän viljoh9 kuva
Viljo Heinonen

Suurin ongelma NATOn jäsenyyden hakemisessa lienee suomalaisten oma asenne. NATOa ei nähdä rauhan järjestönä, kuten Ahtisaari tämän aamun TV-haastattelussa asian määritti. NATO on hakenut Venäjän kanssa kumppanuutta, mutta ei siitä mitään tule, kun Venäjä Putinin johdolla ei kunnioita naapureittensa rajoja. Rusikointivuorossa on nyt Ukraina. Minä kannatan NATOn jäsenyyttä samoin perustein kuin Ahtisaari. Ei se nykytilanteessakaan Suomen asemaa heikentäisi, eikä Venäjän hyökkäysuhkaa tänne kasvattaisi.

Käyttäjän AriPesonen1 kuva
Ari Pesonen

Jos presidentti Martti Ahtisaari olisi saanut olla toisen kauden Suomen tasavallan presidenttinä vuosina 2000–2006, olisi Suomi nyt Naton jäsen. SDP ei pyytänyt Ahtisaarta ehdokkaaksi toiselle kaudelle, SDP:ssä oli tuolloin, kuten vieläkin, voimissaan Kalevi Sorsan idänpolitiikan linjauksia myötäilevä Halosen-Tuomiojan linja, jolle länsimielisen ja Nato-myönteisen Ahtisaaren valinta jatkokaudelle olisi ollut kauhistus.

Vuonna 2004 Nato laajeni siis 7 maan voimin, ja Ahtisaaren johdolla Suomi olisi suurella todennäköisyydellä liittynyt myös Natoon vuonna 2004.

Olisi mielenkiintoista tietää, miksi pohjimmiltaan SDP:ssä istuvaa presidenttiä ei pyydetty ehdokkaaksi toiselle kaudelle. Kuka teki lopullisen päätöksen? Uskoisin, että pohjimmainen syy oli nimenomaan Ahtisaaren ulko- ja turvallisuuspoliittiset näkemykset ja ennen kaikkea Venäjä-näkemykset, jotka poikkesivat SDP:ssä vallalla olleesta Halosen-Tuomiojan linjasta.

Alpo Rusi on käsitellyt hyvin blogikirjoituksissaan tuota SDP:n Neuvostoliitto- ja Venäjä-myönteistä politiikkaa, joka luotiin jo Kalevi Sorsan aikakaudella. Nykyisin tuo politiikka on todella ajastaan jäljessä, vaikka Tuomioja sitä kovasti edelleen harjoittaa. Halonenhan on jos sentään onneksi jo eläkkeellä.

Käyttäjän tomiketola kuva
Tomi Ketola

5.artiklan toimimattomuudesta kuulee silloin tällöin kovasti omituisia väitteitä.
Jos ne pitäisivät paikkaansa, se tarkoittaisi myös ettei Venäjän tarvi ottaa huomioon koko pykälää suunnitellessaan omaa sotilasdoktriiniaan ja sen vaatimia joukkoja ja materiaalintarvetta. Kuka oikeasti uskoo että näin on?

Artikla ei myöskään ole pelkästään kriisejä varten tarkoitettu työkalu vaan ehkäisee olemassaolollaan ennakoivasti. Se ei ole sellainen paragrafi jonka toimivuutta kukaan kovin kevyesti lähtee käytännössä testaamaan.

Nyt kun viime aikoina on tuotu ilmoille omituisia väitteitä jostain Venäjän etupiiristä, on syytä uskoa että artiklan toimivuutta olisi testattu jo.

Muutama kuukausi sitten Nato ilmoitti sijoittavansa Baltiaan tarvittaessa 6 divisioonaa joukkoja. Ne tulevat Puolasta, Saksasta, Englannista ja Yhdysvalloista. Mille tahansa sotilaallista aggressiota suunnittelevalle taholle pelkkä ilmoitus on asia joka laittaa miettimään.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset