*

AriPesonen1

Ahtisaari vaihtui Haloseen, menikö Suomen Nato-jäsenyysmahdollisuus siinä?

  • Presidentit Bill Clinton, Martti Ahtisaari ja Boris Jeltsin Helsingissä keväällä 1997 sopimassa Naton laajenemista.
    Presidentit Bill Clinton, Martti Ahtisaari ja Boris Jeltsin Helsingissä keväällä 1997 sopimassa Naton laajenemista.

Presidentti Martti Ahtisaari on Nato-mies, hän kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä ja kannatti jo presidenttikaudellaan vuosina 1994–2000. Presidentti Tarja Halonen ei ole Nato-nainen, hän ei kannata Suomen Nato-jäsenyyttä vieläkään eikä kannattanut presidenttikausillaan vuosina 2000–2012.

Menikö meiltä Halosen presidenttikausina mahdollisuus liittyä Natoon ja jäämmekö ulko- ja turvallisuuspolitiikassa loppuiäksemme Venäjän ja lännen väliin yhä harmaammaksi käyvälle vyöhykkeelle?

Joutuiko Martti Ahtisaari - arvostetuin ulkopoliitikkomme ja rauhannobelisti - siirtymään sivuun presidentin paikaltaan Nato-kantansa vuoksi, jota SDP ei voinut sulattaa?

                                                                                     ****

"Suomen olisi pitänyt olla jo aikaa sitten kaikissa niissä kansainvälisissä järjestöissä, joihin läntiset demokratiat kuuluvat. Se tarkoittaa myös Natoa. Kantani Nato-jäsenyydestä ei perustu Venäjän sotilaalliseen uhkaan, jota ei ole", Ahtisaari totesi Nykypäivä-lehden haastattelussa 11.4.2014.

Presidentti Ahtisaaren Nato-kanta ei ole yllätys, hän on ollut Nato-jäsenyyden kova kannattaja jo pitkään.

"EU on parempi turvallisuustakuu kuin puhdas sotilasliitto, koska se perustuu normaaliaikana tehtävään yhteistyöhön. Tällöin luodaan pohja sille, että muilla mailla on halu auttaa. Sotilasliitto on kuin palovakuutus, yhteistyö EU:n piirissä taas on kuin avioliitto.", tasavallan presidentti Halonen luonnehti Natoa Suomen Kuvalehden haastattelussa 5.12.2003.

"Vaikka EU-asiakin tuli aikanaan eteen vähän yllättäen, siihen ei kokonaisuus huomioon ottaen ollut suhtauduttu kielteisesti. EU oli kuitenkin järjestö, johon ajan mittaan ajateltiin mennä. Tällä hetkellä en näe Nato-jäsenyyttä samanlaisena. Se on monien eurooppalaisten maiden tapa hoitaa puolustuksensa, mutta me olemme tottuneet hoitamaan omamme toisella tavalla. Mielestäni muut eivät ole nähneet siinä mitään isoa ongelmaa, joten miksi meidänkään pitäisi nähdä.", Halonen jatkoi negatiivista asennettaan Natosta Suomen Kuvalehden haastattelussa.

"Kun Suomi on tehnyt turvallisuuspoliittisten selontekojen yhteydessä turvallisuuspoliittista analyysiä, on lähdetty siitä, että meillä ei ole turvallisuusvajetta, jonka täyttämiseksi tarvittaisiin uusia toimenpiteitä. Jos meillä olisi sellainen vaje, suhtautumisemme turvatakuisiin olisi toisenlainen.", Halonen totesi edelleen Suomen Kuvalehden haastattelussa 5.12.2003, kun EU:ssa sorvattiin kuumeisesti EU:n perustuslakiin sisältyvän turvatakuupykälän muuttamista. Halonen ei lämmennyt edes EU:n turvatakuille vuonna 2003.

Presidentti Halosen Nato-kanta ei ole yllätys, hän on ollut Nato-jäsenyyden kova vastustaja jo pitkään.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Nato laajeni ensimmäisen kerran 12. maaliskuuta 1999, jolloin Puolasta, Tšekistä ja Unkarista tuli Naton täysivaltaisia jäseniä. Seuraava laajentumiskierros päättyi 29. maaliskuuta 2004, jolloin seitsemän Itä-Euroopan maata liittyi Natoon. Maat olivat Bulgaria, Latvia, Liettua, Romania, Slovakia, Slovenia ja Viro. Natolle kyseessä oli neljäs ja viides laajentumiskierros.

Näin jälkikäteen tarkasteltuna Suomen etujen kannalta historia meni onnettomasti, kun Suomen Nato-jäsenyyttä eniten tähän mennessä puolustaneen presidentin - Martti Ahtisaaren - ja Suomen Nato-jäsenyyttä eniten vastustaneen presidentin -Tarja Halosen - presidenttikausien ajankohdat menivät Suomen kannalta väärin.

Paras liittymisvuosi Natoon sekä Ruotsille että Suomelle oli ollut vuosi 2004. Suomessa presidenttinä oli tuolloin Tarja Halonen, Nato-myönteisen Martti Ahtisaaren SDP oli siirtänyt tylysti sivuun vuosituhannen vaihteessa.

                                                                                     ****

Presidentti Boris Jeltsin ja presidentti Bill Clinton tapasivat Helsingissä maaliskuun puolivälissä 1997, presidenttien isäntänä Suomessa toimi tasavallan presidentti Martti Ahtisaari. Tapaamisessa Venäjän ja Yhdysvaltain keskeisin neuvottelukiista koski Naton laajenemista Itä-Euroopassa ja Baltiassa.

Presidenttitapaamisessa Venäjää huoletti eniten vanhojen neuvostotasavaltojen liittyminen Natoon, siis Baltian maiden. Clinton totesi Helsingissä Jeltsinille, etteivät Baltian maat ole Nato-laajenemisen ensimmäisessä aallossa niin kuin eivät olleetkaan. Baltian maat olivat toisessa aallossa. Läntiset Nato-maat tiesivät jo siis vuonna 1997, kuinka ja missä järjestyksessä Itä-Euroopan länsi-integraatio tulisi menemään.

Baltian maiden Nato-jäsenyysprosessin voidaan katsoa alkaneen tuolloin 21.3.1997 Clintonin ja Jeltsinin tapaamisesta ja päättyneen Nato-jäsenyyteen seitsemän vuotta myöhemmin 29. maaliskuuta 2004.

Tuohon junaan Suomella olisi ollut hyvin aikaa hypätä, ja Ahtisaari tapaamisisäntänä oli tietoinen mitä seuraava 10 vuoden aikana Nato-integraatiossa tuleman pitää. Nato teki päätöksen itälaajentumisesta heinäkuussa 1997.

Venäjän presidentti Boris Jeltsin totesi 15.3.1997 Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa Venäjän kannanottoihin tyypilliseen tapaan suhtautuvansa kielteisesti Suomen mahdolliseen NATO-jäsenyyteen. Clintonille hän kuitenkin totesi 21.3.1997: ”No niin”, Jeltsin sanoi, ”Minä yritin”, kun Clinton oli ajanut ajatuksena läpi Nato-laajenemiselle.

Suomessa on perinteisesti kaikki Venäjältä tulevat kannanotot otettu sinisilmäisen tosissaan analysoimatta ja selvittämittä taustoja ja asioiden pohjimmaista luonnetta. Venäjän kaikki Nato-kannanotot ovat uponneet täällä hyvin otolliseen maaperään ilman kritiikkiä.

Helsingissä käytyjä Yhdysvaltain ja Venäjän välisiä keskusteluja ja puheenvuoroja on selostanut yhdysvaltainen diplomaatti Ronald D. Asmus kirjassaan Opening NATO’s door.

                                                                                     ****

Ahtisaari kertoi tiistaina 27.4.1999 julkisuuteen antamassaan tiedotteessa ilmoittaneensa SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipposelle, ettei hän voi asettua ehdolle SDP:n esivaalissa. Istuvalle presidentille olisi täysin mahdotonta ja sopimatonta osallistua jonkin puoleen presidenttiehdokasesivaaleihin, tässä tapauksessa oman puolueen SDP:n esivaaleihin. Istuva presidentti nimetään ehdokkaaksi suoraan tai ei nimetä ollenkaan.

SDP:n poikkeuksellisten toimintapajojen perusteella oli selvää, ettei puolueessa haluttu Ahtisaaren enää jatkavan SDP:n presidenttiehdokkaana vuoden 2000 presidentinvaaleissa. Ahtisaari olisi näin ensimmäinen presidentti toisen maailmansodan jälkeen, jonka kausi olisi jäänyt yhteen oman puolueen hylätessä. Myös myöhemmin yhdenkään istuvan presidentin kaudet eivät ole jääneet yhteen.

Miksi SDP ei hyväksynyt Ahtisaarta presidenttiehdokkaakseen? Tiedossa toki olivat SDP:n kenttäväen kielteiset näkemykset Ahtisaareen, mutta ne eivät olleet ratkaisevia. Päätös Ahtisaaren syrjäyttämisestä on pakko ollut tehdä melko korkealla taholla puolueessa.

SDP tiesi hyvin, että presidentin mahdollisuudet puuttua sisäpolitiikkaan vähenivät vuoden 2000 perustuslakiuudistuksen myötä samoin kuin presidentin valtaoikeudet. Presidentin toimivalta oli supistumassa pitkälti ulkopoliittisiin tehtäviin. Siihen, mitä Ahtisaari osasi parhaiten.

Tiedossa oli, että Ahtisaaren näkemykset SDP:n sisällä kulkivat puolueen oikeaa reunaa, kuten myös puheenjohtaja Paavo Lipposen. Puolueen vasenta reunaa kulkivat muun muassa entisen puheenjohtaja Kalevi Sorsan, ulkoministeri Tarja Halosen sekä kauppa- ja teollisuusministeri Erkki Tuomiojan näkemykset. Linjojen erot tulivat hyvin esille myös julkisuudessa esitettyjen kannanottojen perusteella.

Kalevi Sorsan uran kruunu - presidenttiys - jäi vaille vuonna 1994, kun Martti Ahtisaaresta tuli tasavallan presidentti. Sorsan läheisin ulkopoliittinen kyky puolueessa oli Tarja Halonen, Sorsa entinen pääministerikauden eduskuntasihteeri vuosina 1974–1975. Nyt SDP:n vasemmistosiipi otti takaisin sitä, mitä kuusi vuotta aikaisemmin oli hävitty Ahtisaarelle Kalevi Sorsan jäätyä SDP:n esivaalissa Ahtisaaren taakse.

SDP:ssä tietynlainen ulkopoliittinen klikki olivat Kalevi Sorsa, Tarja Halonen, Erkki Tuomioja ja sekä Eero Heinäluoma, joilla on ollut tärkeitä tehtäviä edesmennyttä Kalevi Sorsaa lukuun ottamatta Suomen ulkopolitiikassa 2000- ja 2010-luvuilla. Henkilöitä voidaan kuvata Nato-vastaisiksi ja Venäjä-myönteisiksi. Kyseiset henkilöt olivat Suomen ulkopolitiikan keskeisiä vaikuttajia presidentin, ulkoministerin ja eduskunnan puhemiehen tehtävissä aina näihin päiviin saakka.

Nykykatsannossa on syytä kysyä, oliko Suomen valitsema ja SDP:n pitkälti ylläpitämä ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja Suomen eduille oikein? Olisiko Suomen pitänyt irtautua selvästi Venäjän talutusnuorasta 15–20 vuotta sitten ja olla tiiviimmin integroitunut länteen ennen kaikkea Nato-jäsenyyden ja tiiviimpien Yhdysvaltain suhteiden kautta?

Menetimmekö mahdollisuutemme 2000-luvun alkuvuosina tiiviimpään länsi-integraatioon ja Nato-jäsenyyteen niin, että ne ovat enää Ruotsin Nato-jäsenyyden varassa? Toisin sanoen: jos Ruotsi ei liity Natoon, Suomen länsi-integraatio Nato-jäsenyyksineen on nähty ja Itä-Eurooppa meni vauhdilla ohi.

Suomen linjan ratkaisi pari 1960-luvun ideologista vasemmistolaista - Erkki Tuomioja ja Tarja Halonen -, joiden ideologisten näkemysten takia Suomi ei kyennyt päivittämään ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa kylmästä sodasta uusiin turvallisuushaasteisiin ajoissa. Suomi on ollut Naton eteisessä - rauhankumppanuudessa - kaksi vuosikymmentä ja väliaikaiseksi tarkoitetusta on tullut Suomelle ja Ruotsille pysyvää.

Presidentti Niinistö antoi haastattelun The Washington Post-lehdelle 23.11.2014. Kun toimittaja kysyi, olisiko Suomen pitänyt liittyä Natoon 20 vuotta sitten, kuten pääministeri Stubb on julkisesti todennut, presidentti vastasi: ”Se olisi ollut helppo askel. Venäjä oli tuolloin heikko.” Kun toimittaja kysyi jatkona, oliko se menetetty mahdollisuus, presidentti totesi: ”Silloin oli epäilemättä mahdollisuus.”

Suomi on menettänyt useaan kertaan mahdollisuuksiaan uskalluksen puutteeseen niin talouden kuin ennen kaikkea ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.

                                                                                     ****

Olisiko Suomesta tullut Nato täysivaltainen jäsen, mikäli Martti Ahtisaari olisi jatkanut toisen kauden tasavallan presidenttinä vuosina 2000–2006?

Sitä emme koskaan varmuudella tiedä, mutta asiat olisivat menneet varmuudella toisin.

EU:ssa sorvattiin perustuslakia 2000-luvun alussa. Perustuslakiin kaavailtiin myös turvatakuupykälää, jota presidentti Halonen kiivaasti vastusti. Perustuslaki kaatui Ranskan ja Alankomaiden kansanäänestyksiin, mutta lopputuloksena oli Lissabonin sopimus, joka sisältää kuuluisan turvatakuulausekkeen. 

Suomi ja Ruotsi 2000-luvun alkupuolen toimillaan pyrkivät estämään EU:ssa kaikki ne toimet, joilla EU voisi itse luoda jäsenilleen sotilaallista turvaa.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvun alussa eurooppalaiset Nato-maat ja EU olivat yhtä, Euroopan unionilla oli koordinoidun puolustuspolitiikan mahdollisuus Nato-jäsenyyksien ja WEU:n kautta. Kylmän sodan ajalta jäsenyydet olivat riittävän yhteneviä ja politiikka siten yhteistä. Unionin oli määrä sopia WEU:n kanssa vuoden kuluessa vuonna 1999 voimaan tulleen Amsterdamin sopimuksen voimaantulosta unionin ja WEU:n välisten suhteiden lujittamisesta.

Suomen ulkoministeri Tarja Halonen (sd.) ja Ruotsin ulkoministeri Lena Hjelm-Wallén (sd.) estivät vuoden 1997 Amsterdamin huippukokouksen päätösprosessissa tosiasiallisesti WEU:n sulautumisen EU:hun, ehdot olivat toteutuskelvottomat mm. päätösten yksimielisyysvaatimusten vuoksi. WEU:n taru unionissa päättyi lopullisesti 2011, ja ”kiitos” siitä kuuluu Suomelle ja Ruotsille.

Jos presidentti olisi ollut Martti Ahtisaari, Suomen kanta EU-puolustusyhteistyöhön olisi ollut myönteinen niin, lopputuloksena olisi ollut WEU:n kautta Naton eurooppalainen pilari, jossa EU-maat ja Naton eurooppalaiset maat olisivat olleet yhtä, vain muutama eurooppalainen Nato-maa olisi ollut EU:n ulkopuolella.

Toisin kuin presidentti Halonen esimerkiksi edellä mainitussa Uuden Suomen haastattelussa 5.12.2003 väittää, Yhdysvallat halusi jo hetimmiten kylmän sodan päättymisen jälkeen Euroopan ottava enemmän vastuuta puolustuksestaan eurooppalaisten Nato-maiden - ns. Eurooppa-pilarin - kautta.

Koomista Suomen ulkopolitiikassa on se, että mitä presidentti Halonen ankarasti vastusti EU-puolustusyhteistyössä, sitä samaa presidentti Niinistö ankarasti kannattaa: EU-puolustusyhteistyötä ja turvatakuita. Suomi oli aktiivisesti Halosen johdolla 2000-luvulla tuhoamassa sitä, mitä nyt Suomi kovasti haluaisi rakentaa.

Martti Ahtisaari olisi todennäköisesti vienyt eripuraisen Suomen Natoon EU:n ja WEU:n kautta, ja nyt eurooppalainen puolustus olisi aivan toisella tasolla kuin mitä se on Suomen ja Ruotsin vuosituhannen alun hajottamisprosessin jäljiltä.

                                                                                     ****

Tulevatko historiankirjat kertomaan 2000-luvun alun eurooppalaista historiaa tulevaisuuden vaikkapa näin:

Neuvostoliitto hajosi lopullisesti joulukuun 21. päivänä vuonna 1991. Hajoamista seurannut Venäjän heikkouden aika kesti yli 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoliväliin, jona aikana länsimainen demokratia laajeni Itä-Eurooppaan EU- ja Nato-jäsenyyksien kautta. Vuonna 2000 Venäjän presidentiksi valittiin Vladimir Putin, joka länsimaihin tapahtuvalla energiamyynnillä kykeni rahoittamaan Venäjän taloudellista vaurastumista ja sotilaallista varustelua. Useissa Venäjän rajanaapureissa autoritaarinen hallintomalli kilpaili demokraattisen hallintomallin kanssa.

2010-luvun jälkipuolelle tultaessa Venäjä oli saavuttanut pääpiirteissään sen sotilaallisen aseman Euroopassa, joka sillä oli ennen Neuvostoliiton hajoamista. Euroopan voimasuhteet olivat palautuneet kylmän sodan asetelmiin. Länsimaiden ja Venäjän etupiirin välille Eurooppaan syntyivät uudestaan blokkirajat, joihin liittyen ne Venäjän rajanaapurimaat, jotka eivät Venäjän heikkouden aikana pystyneet liittymään Natoon, jäivät lopulta Venäjän vaikutuspiiriin. Suomi ei käyttänyt hyväkseen muiden Itä-Euroopan maiden tapaan niitä länsi-integraatiomahdollisuuksia, joita sille tarjottiin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Toni Lahtinen

Halonen on aina ollut kansan asialla ollen myös yksi aktiivisimmista kansandemokratiaan perustuvan valtion, DDR:n, tunnustamista ajavan komitean jäsenistä. Tuo kansandemokratia osoittautuikin vuosien saatossa niin onnistuneeksi valtiomuodoksi, että sitä toteuttaneet maat joutuivat oikein piikkilangoin ja tukevin aidoin estämään niihin pyrkivien ihmisten maahanmuuttoa. Epäilemättä tuo varsin nuiva maahanpyrkijöiden kohtelu, jota kansandemokratioissa harrastettiin, on ollut merkittävässä roolissa muovaamassa Halosen nykyistä maahanmuuttomyönteistä linjaa.
Mitä Halosen NATO kantaan tulee, niin Hän on pitänyt tuikasti kiinni kansandemokratiaa ihailevasta linjastaan. Toisaalta mikä on ollut pitäessä, kun historia on osoittanut, miten hyväksi valinnaksi kansandemokratia kansalaisten kannalta osoittautui. Ajatus Suomen NATO jäsenyydestä on Halosesta varmasti tuntunut kansalaisten rankaisulta, sillä edustihan NATO vastapuolta kansaisille maanpäälliseksi paratiisiksi osoittautuneelle kansandemokratialle. Olenkin vakuuttunut siitä, että Halosen valinta laittoi pisteen Suomen NATO jäsenyydelle pitäen samalla Suomen ainakin puolikansandemokratiana läntisen demokratian sijaan.

Käyttäjän pekuchka kuva
Pekka Karttunen

Demokratian ja kansandemokratian ero on sama kuin on ero paidalla ja pakkopaidalla.

Käyttäjän rakennusliikeerbau kuva
Pekka Iiskonmaki

Tarja Halonen oli limbo. Suomen kansa on sen ansainnut. Aika näyttää paljonko se tuli maksamaan.

Käyttäjän PetriHirvimki kuva
Petri Hirvimäki

Kiitos Ari - erinomainen ja perusteellinen selvitys asiasta. Noin ajattelen minäkin.

Toisaalta - olen entistä varmempi siitä että meidän suomalaisten on itse ansaittava se Nato. Ei voi odottaa kenenkään tekevän sitä puolestamme.

Jos sinua tai ketä tahansa kiinostaa lähteä taas hyvin pian uudelle kierrokselle Nato kansalaisaloitteen kanssa niin yhteyksiä

Jos kootaan isompi porukka nyt ja laitetaan Tammikuussa paperi taas vetämään. Pohjatyötä on tehty mm., täällä

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/1339

Kyse ei ole niinkään asiasta kyse on asian markkinoinnista ja riittävästä joukkovoimasta sen takana. Tuon aloitteen tein yksin ja myös markkinoin... siinöä mielessä vajaa 2000 allekirjoitusta on ihan hyvä suoritus.

Media ei tätä pressidenttiehdokasta ole liiemmälti vielä autellut

Porukalla saadaan se 50 000 ja porukalla saadaan haastettua myös poliitikkoja ja mediaa mukaan!

Kirjoitan blogia aiheesta pikapuoliin.

Kaikki joita kiinnostaa jo nyt niin tänne vaan postia -

petri.hirvimaki@gmail.com

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset