AriPesonen1

Yhdysvaltain puolustuksen uusin Offset strategy luo Venäjälle uusia haasteita

Offset strategy on nimitys yhdysvaltalaiselle turvallisuus- ja puolustuspoliittiselle strategialle, jota ei ole oikein käännetty nasevasti suomen kielelle. Paras käännös olisi ehkä vastavoimastrategia tai vastapainostrategia.

Offset strategy tarkoittaa pyrkimystä löytää keinoja vastata epäsymmetrisesti vastapuolen toimenpiteille sotilaallisessa toiminnassa. Sen sijaan että lähdettäisiin epäsuotuisaan kilpailuun vastapuolen kanssa, pyritään muuttamaan kilpailu omien vahvuuksien perustalle. Tavoite on, ettei lähdetä kilpailemaan niille osa-alueille, joissa ei ole mahdollisuutta voittaa tai voiton hintana olisivat niin suuret kustannutukset, ettei niitä voisi pitää enää hyväksyttävinä.

Kysymys on omien vahvuuksien ja vastapuolen heikkouksien analysoinnista. Strateginen toiminta on luonteeltaan asymmetrista.

Jäljempänä Offset strategy on suomennettu termillä vastavoimastrategia, virallista käännöstä suomen kieleen termille ei liene.

Offset strategy on sisällöltään harjoitettuna strategiana jo vanha. Strategiaa on harjoittanut Yhdysvallat suhteessa Neuvostoliittoon, nyttemmin uusimmassa strategiapäivityksessä myös yleisesti suhteessa muihin sellaisiin maihin ja tahoihin, jotka tulkitaan Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten ja/tai kumppanien vastapuoleksi.

Tällä hetkellä Yhdysvalloilla on käytössään kolmas vastavoimastrategia (The Third U.S. Offset Strategy). Ensimmäisen vastavoimastrategian kausi oli 1950-luvulta 1970-luvun puoliväliin, jolloin Yhdysvallat Nato-liittolaisineen korosti vahvuutenaan ydinasepelotetta suhteessa Neuvostoliiton ja sen liittolaisten konventionaalisten aseiden ja joukkojen voimaan. Alun perin strategian nimi oli New Look, historian valossa käytetään nykyisin nimenä myös Offset Strategy (The U.S. Offset Strategy).

                                                                                         ****

Ensimmäisen strategian loi kenraali Dwight David Eisenhower. Neuvostoliiton konventionaalinen armeija oli vahva toisen maailmasodan jäljiltä. Vastavoimastrategian pohjimmainen lähtökohta oli, ettei Yhdysvaltojen ja Euroopan Nato-maiden kannata rakentaa Neuvostoliiton vertaista konventionaalista armeijaa, vaan vastavoima luodaan asymmetrisesti ydinasein. Ensimmäinen vastavoimastrategia oli toimiva strategia siihen saakka, kunnes Neuvostoliitto teki suuria panostuksia taktiseen ja strategiseen ydinasearsenaaliinsa.

1960-luvulla läntisessä Euroopassa oli vahvaa ydinaseita vastustavaa liikehdintää. Ydinaseita vastaan oli kaiken muun ohella runsaasti mielenosoituksia, ja Neuvostoliitto rahoitti KGB:n kautta länsieurooppalaisia rauhanliikkeitä. Neuvostoliitto vastusti strategisin syin ydinaseita, se kuului luonnollisesti ja ymmärrettävästi aktiivisena heidän tuolloiseen strategiaan, koska Neuvostoliitolla ei ollut Yhdysvaltojen veroista ydinasearsenaalia. Läntiset rauhanliikkeet osaltaan muodostivat hyvän toiminta-alustan neuvostoliittolaisille päämäärille pyrkimyksenä estää läntistä ydinasevaraustautumista.

Hybridisodan välineet olivat jo siis tuolloin ahkerassa käytössä kuten nytkin. Tuskinpa kaikki mielenosoittajat tuolloin tajusivat, mikä merkitys läntisillä ydinaseilla oli myös heidän turvallisuudelleen. Monien mieli on muuttunut tuon jälkeen täysin päinvastaiseksi, esimerkkinä Naton nykyinen pääsihteeri Jens Stoltenberg, joka oli 1960-luvulla Rød Ungdom -järjestön ahkera Vietnamin sodan, ydinaseiden ja Naton vastustaja.

                                                                                         ****

Toisen strategian loi Yhdysvaltain puolustusministeri Harold Brown. Alun perin strategian nimi oli Offset Strategy, mutta historian valossa käytetään nykyisin nimenä myös Second Offset Strategy (The Second U.S. Offset Strategy), kun kolmas strategia on jo nähnyt päivänvalon.

Toinen vastavoimastrategiakausi ajoittui vuosiin 1975-1989, toisin sanoen Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Yhdysvaltojen ja Euroopan Nato-maiden huoli 1970-luvun alkupuolelta oli ollut, miten pitää yllä turvallisuutta turvautumatta ydinaseisiin, kun Neuvostoliitto oli saavuttamassa Yhdysvaltain ydinase-etumatkan. 

Esimerkkinä Neuvostoliitto kehitti vuonna 1976 uuden keskimatkan ballistisen ydinohjuksen (SS-20), jonka lentopeitto oli koko läntinen Eurooppa. Ydinsodan mahdollisuudesta alkoi tulla liian todellinen, eivätkä ydinaseet sinänsä enää etenkään Euroopassa muodostaneet toivottua tehoa uhkatekijänä Neuvostoliiton ja sen liittolaisten hyökkäystä vastaan.

Kesällä 1973 Yhdysvalloissa aloitettiin Long-Range Research and Development Planning -ohjelman kehitystyö. Ohjelman tarkoitus oli luoda uudet työkalut Varsovan liiton mahdollista hyökkäystä vastaan. Aloitettiin muun muassa Assault Breaker Project (”Hyökkäyksen katkaisija”-projekti), joka perustui uuteen teknologiaan, jota Neuvostoliitolla ei ollut vastaavana. Esimerkkeinä projektiin sisältyneestä mainittakoon ilmavoimien ohjustunnistus (aircraft with light area sensor cueing) ja maasta maahan laukaistavat uudentyyppiset ballistiset ohjukset (”surface-to-surface ballistic missiles that could dispense a blanket of anti-armor submunitions”).

Toinen vastavoimastrategia perustui siis tietotekniikkaan pohjautuviin asejärjestelmiin, joita vastapuoli ei voinut kopioida ja eikä kyennyt siksi helposti tuottamaan. Yhtenä päämääränä oli kehittää edistyneitä asejärjestelmiä estämään Neuvostoliiton konventionaalinen hyökkäys jo heti alkuunsa Saksojen välisellä raja-alueella. Konventionaalisissa aseissa Neuvostoliiton ja Varsovan liiton panssarivoimat olivat edelleen erityinen uhkatekijä läntiselle Euroopalle.

Vuonna 1979 Nato ja Yhdysvallat tekivät päätöksen sijoittaa Eurooppaan uuden sukupolven tutkaohjatut Pershing II -ohjukset sekä BGM-109G Ground Launched Cruise Missile -risteilyohjukset. Pershing II -ohjukset tulivat Saksaan vuonna 1983 ja BGM-109G Ground Launched Cruise Missile -risteilyohjukset kuuteen eri sijaintipaikkaan Euroopassa niin ikään vuodesta 1983 lähtien. Vuodesta 1984 lähtien Euroopassa on ollut ilmasta maahan laukaistavia tuolloin uudentyyppisiä laserohjattuja AGM-114 Hellfire -panssarintorjuntaohjuksia. Noina 1980-luvun alun vuosina risteilyohjus tuli tutuksi käsitteeksi koko Euroopassa.

Yhdysvallat vastasi toisessa vastavoimastrategiassa Neuvostoliiton muodostamaan uhkaan toistamiseen asymmetrisesti. Kehitettiin uutta vastavoimaa eikä lisätty sellaista sotilaallista kapasiteettia, johon Neuvostoliitto olisi kyennyt vastaavasti vastaamaan. Kysymys oli korkean teknologian aseista.

Vuodesta 1979 Neuvostoliittoon oli asetettu Afganistanin sodan tiimoilta CoComin kautta talouspakotteissa vientikielto myös kaikelle korkealle teknologialle, johon myös Suomi yhtyi omilla erikoisilla järjestelyillä. Korkean teknologian vientikielto oli tärkeä osa strategista toimintaa.

Toinen vastavoimastrategiakausi päättyi lopulta Varsovan liiton ja Neuvostoliiton hajoamiseen, mutta hajoamisen syyt eivät toki olleet lopulta sotilaallisia vaan taloudellisia. Sitä ennen Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton solmima keskimatkan ydinaseita rajoittava INF-sopimus astui voimaan vuonna 1988.

                                                                                         ****

Nyt 2000-luvulla toinen vastavoimastrategia (The Second U.S. Offset Strategy) on jo menettänyt pelotearvoansa ja Yhdysvallat Nato-liittolaisineen on aloittamassa kolmannen vastavoimastrategian (The Third U.S. Offset Strategy) käytön.

Kolmas vastavoimastrategiakausi on ollut nimettynä voimassa vuodesta 2014, kun 15.11.2014 Yhdysvaltain puolustusministeri Chuck Hagel julkaisi strategian linjaukset ja suunnan. Strategia tullaan todennäköisesti aikanaan kirjaamaan Chuck Hagelin luomaksi.

Venäjä oli aikaisemmin saman vuoden maaliskuussa vallannut Krimin niemimaan Ukrainalta, mikä osaltaan osoitti 15 vuoden tauon jälkeen uuden strategian tarpeen osaltaan myös Euroopan turvan tuojana. Venäjä alkoi muodostaa taas potentiaalista uhkaa länsimaille sekä politiikallaan että varustautumisellaan. Myös muita uusia turvallisuusuhkatekijöitä on syntynyt maailmanpolitiikan näyttämölle, erityisesti Kiina, myöhemmin myös valtiollinen terroristijärjestö Isis.

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloilla on aina ollut vastavoimastrategia, kun Neuvostoliitto ja sen perillinen Venäjä ovat uhanneet läntistä maailmaa sotilaallisesti. Vain ajanjaksona 1989-2014 voimassa olevaa vastavoimastrategiaa ei ole ollut, ja se voidaan siten tulkita todellisen rauhan ajaksi Euroopassa suhteessa Neuvostoliittoon ja Venäjään.

Kolmannessa vastavoimastrategiassa Yhdysvallat ja sen liittolaiset keskittyvät muun muassa toimiin, joilla luodaan kykyä vastata vastapuolen taistelualueen eristämiskyvylle (anti-access and area-denial systems, A2/AD). Esimerkkinä Euroopassa Venäjä voisi Kaliningradin etuvartiolla pyrkiä eristämään Itämeren eteläosan niin, ettei Nato voisi vastata Baltian maiden turvallisuusuhkiin, ja huoltoreitti Itämeren pohjoisosiin - myös Suomeen - olisi katkaistu. Tuon laatuista blokkausta tuskin enää sallittaisi yllättäen ja arvaamatta tapahtuneen Krimin valtauksen jälkeen.

A2/AD:n Yhdysvallat kokee erityiseksi uhaksi Etelä-Kiinan merellä, jossa Kiina on perustamassa sotilastukikohtia kiistellyille saarille tavoitteena hallita Etelä-Kiinan merta. Vapaa merenkulku on Yhdysvalloille erityisen tärkeä asia.

Uusimmassa strategissa Yhdysvallat korostaa verrattuna edellisiin strategioihin, ettei strategialla ole pysyvää muotoa eikä vain tiettyä vastapuolta varten. Strategiaa ei myöskään ole sidottu tiettyyn ajankohtaan.

Aseistuspuolella painopistealueita ovat seuraavan sukupolvet asejärjestelmät, kuten miehittämättömät ilma-alukset, pitkän kantaman pommikoneiden (The Long Range Strike Bomber program, LRS-B) kehittämistyön nopeuttaminen, lisäinvestoinnit vedenalisen sodan käynnin järjestelmiin ja miehittämättömiin sukellusveneisiin sekä toimet avaruuden kautta tapahtuvan viestinnän varmistamiseksi.

Sotateknologiassa tulee tapahtumaan siis sama kuin yhteiskunnassa muutenkin: ihmisen tarve vähentyy ja tietotekniikan sekä robotiikan tarve kasvaa.

Uusimman strategian mukaan aseteknologia kehittyy niin nopeasti, että tulevien vuosien puolustusohjelmat (Future Years Defense Program, FYDP) ovat yleensä vain noin viisivuotisia. Puolustuksen pitkän aikavälin tutkimus- ja kehittämissuunnitelmien laatiminen (Range Research and Development Planning Program, LRRDPP) on yhä haastavampaa, ja ne tulevat keskittymään lupaavilta näyttävien järjestelmien kehittämiseen, kuten robotiikkaan, puolustusjärjestelmien itsenäiseen toimintaan ja esimerkiksi tiedustelun massiivisen tietomäärän analysointiin.

Vastapuolena ei enää ole yksittäinen toimija, kuten kylmän sodan aikaan olivat Neuvostoliitto ja sen liittolaiset. Nyt vastapuolena voi olla erilaisia valtioita (esim. Venäjä, Kiina, Pohjois-Korea, Iran), valtiollisia toimijoita (esim. Isis) tai toimijoita, joilla on pitkälle kehitettyjä uhkaavia ominaisuuksia (esim. terrorismitoimijat).

Uusimman strategian myötä puolustusinstrumentteja tulevat valmistamaan ja tuottamaan myös kaupalliset toimijat ja näitä instrumentteja voivat olla esimerkkisi tietokonein ohjatut automaattiset ohjaus- ja valvontajärjestelmät, bioteknologia ja laajan tiedustelutietoaineiston käsittely.

Vuonna 2014 julkaistussa uusimmassa vastavoimastrategiassa Yhdysvallat ei ole tuonut esiin - ehkäpä tietoisesti - monien mielestä tärkeintä rakenteilla olevaa asejärjestelmää, joka on strateginen ohjuspuolustusjärjestelmä (NATO missile defence system ja Aegis Ballistic Missile Defense System).

Historia tulee aikanaan todennäköisesti kirjoittamaan juuri strategisesta ohjuspuolustusjärjestelmästä kolmannen vastavoimastrategian perustana näinä vuosikymmeninä, mikäli jokin vastapuoli - lähinnä Venäjä - ei kykene luomaan sille uskottavaa aseteknistä vastavoimaa tai kilpailijaa. Tässä hetkellä Euroopassa Venäjä ei ole löytynyt teknistä ratkaisua eliminoida ohjuspuolustusjärjestelmää, ja se näkynyt jo pitemmän aikaa maan käyttäytymisessä. Toisin kuin kahdesti ennen vastaavissa tilanteissa, Venäjä ei ole lähtenyt neuvottelun tielle.

                                                                                         ****

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolen historiasta on muistettava, että Venäjä aloitti sotilaallisen varustamisen Euroopan puoleisilla rajoillaan ennen kuin ohjuspuolustusjärjestelmää oltiin otattamassa tosimielessä käyttöön, vaikka ohjuspuolustusjärjestelmän juuret ovatkin jo 1980-luvulla presidentti Ronald Reaganin ajalta (Strategic Defense Initiative, SDI). Ohjuspuolustusjärjestelmä sai todellisen luonteensa vasta vuonna 2009 sijoittamisena Puolaan, kun Venäjä oli edellisenä vuonna hyökännyt Georgiaan.

Venäjä tuntee hyvin Yhdysvaltojen vastavoimastrategiat. Venäjä on tulkinnut jo viime vuosikymmenen loppupuolelta alkaen strategisen ohjuspuolustusjärjestelmän vaikutuksiltaan asymmetriseksi asejärjestelmäksi, jota vastaavasti Yhdysvalloilla ja Nato-mailla olivat ydinaseet ensimmäisellä vastavoimastrategian aikaudella ja teknologinen edistyneisyys toisella vastavoimastrategian aikaudella.

Tässä hetkellä Venäjä ei kykene rakentamaan vastaavaa strategista ohjuspuolustusjärjestelmää, vaikka Venäjän ohjusteknologia on sinänsä korkeatasoista. Myös kybernetiikka on Venäjällä aina ollut edistyksellistä.

Venäjä on reagoinut nyt eri tavoin kuin aikaisemmin vastaavissa tilanteissa. Venäjä on lisännyt aggressiivista sotilaallista toimintaansa Euroopassa. Venäjä on varustanut länsirajansa edistyksellisellä ohjusaseistuksella (mm. S-400- ja Iskander M -ohjukset). Venäjän on rakentamassa myös uutta rannikkopuolustusohjusjärjestelmää. Venäjä on luonut länsirajallensa etuvartioketjun sekä varmistanut laivastotukikohdan ja lentotukikohdan olemassaolon Syyriasta. Venäjä on myös uhannut ydinaseiden käytöllä ja ulottunut ydinasepommittajalennot Atlantilla aina Espanjan länsipuolelle saakka uhmaten koko läntistä Eurooppaa.

Suurimpana haasteena Venäjä on lyhentänyt konventionaalisten aseiden ajallista reagointikykyä muutamaan tuntiin ja tehnyt arvaamattomuudesta hyveen.

Venäjän konventionaalisten sotatoimien aloittamiskyvyn nopeuttamisella muutamaan tuntiin on ymmärtävä ja järkeen käypä logiikka: jos Venäjä pystyy konventionaalisin asein ottamaan haltuun vastapuolen maa-, meri- ja ilma-alueita nopeasti lyhimmillään vain muutamassa tunnissa, ei kyseisiä alueita ole vallattavissa takaisin strategisella ohjuspuolustusjärjestelmällä, vaan tarvitaan konventionaalisia aseita. Ydinaseitakaan ei voida oikein käyttää omalla alueella oman alueen vapauttamiseksi. Takaisinvaltaus olisi siis tehtävä konventionaalisilla aseilla, mikäli hyökkäyksen ennaltaehkäisy ei ole onnistunut.

Länsimaat Euroopassa ovat antaneet tarpeetonta tasoitusta Venäjälle epäyhtenäisyydellään ja hitaalla päätöksentekokyvyllä. Myös puolustusvoimien kehittämistä on laiminlyöty. Euroopassa Nato- ja EU-maiden määrä on kasvanut kylmän sodan aikakaudesta, jolloin Euroopan Nato-mailla oli enemmän kollektiivisuuden tunnetta ja yhtenäisyyttä Yhdysvaltain kanssa. Päätöksentekokykyä ja yhtenäisyyttä on osattava nopeasti parantaa. Etenkin Saksan ja Ranskan olisi huomioitava suuremmassa määrin yleiset länsimaiset intressit maailmanpolitiikassa omien maakohtaisten intressien sijaan.

Länsimaiden halukkuuteen rakentaa strategista ohjuspuolustusjärjestelmää ei Venäjän toimet ole vaikuttaneet. Toisena asymmetrisenä toimena Venäjän muodostamalle uhalle Venäjään on kohdistettu talouspakotteita, joilla on ollut osaltaan vaikutusta Venäjän talousvaikeuksiin. Lisäksi Euroopassa on orastavia pyrkimyksiä vähentää energiariippuvuutta Venäjästä. Venäjän varustautuminen on pitkälti tapahtunut länsimaista saaduilla öljyn ja maakaasun myyntivaroilla.

Yhdysvallat ei tule enää jatkossa todennäköisesti julkaisemaan erillisenä neljättä vastavoimastrategiaa (The Fourth U.S. Offset Strategy), vaan kolmas tulee olemaan jatkuvan muutoksen joustava strategia.

Ei ole todennäköistä, että Venäjä voisi lopulta nyt käyttämillään keinoilla estää strategisen ohjuspuolustusjärjestelmän rakentamista tai puolustusliitto Naton laajenemista kiinni Venäjän rajaan, mikäli niin johtavissa länsimaissa linjataan. Lännen on kuitenkin huomioitava Venäjän elintärkeät strategiset edut maan länsirajoilla: Venäjällä tulee olla turvallinen ja luotettava merellinen pääsy Barentsinmeren lisäksi etenkin Mustallamerellä, mutta myös Itämerellä. Venäjän Euroopan puoleisia merellisiä yhteyksiä ei saa katkaista.

                                                                                         ****

Kun Suomi harkitsee sotilaallista liittoutumista, on huomioitava, ettei pieni valtio - kuten Suomi tai Ruotsi - ei voi pitää tulevaisuudessa yllä yksin uskottavaa puolustuskykyä. Rahat eivät yksinkertaisesti riitä, pitkälle teknistynyt sotakalusto on liian kallista pienen alle kymmenen miljoonan asukkaan maan uskottavan puolustuskyvyn ylläpitämiseksi.

Jo nyt ollaan rajamailla uskottavan puolustuksen ylläpidossa. Tällä hetkellä Suomi ei kykene hankkimaan edes sitä ohjuskalustoa, mitä meihin kohdistuva Venäjän luoma sotilasuhka edellyttäisi huomioiden myös Venäjän meneillään olevan varustelukauden tulevat asehankinnat tämän vuosikymmenet loppuun saakka.

Ei ole myöskään järkevää, että jokainen maa itse yksinään liittoutumatta pyrkisi pitämään yllä sitä asearsenaalia, jota tarvittaisiin liitossa vain jonkin maan tai alueen puolustamiseen. Yksittäinen maa on siis liian pieni puolustusyksikkö sotatoimien teknistyessä.

Suomella on paljon opittavaa Yhdysvaltain kehittämistä vastavoimastrategioista, erityisesti asymmetrisestä vastaamisesta uhkaan tai maahan kohdistuvaan interventioon. Mikäli Suomi ei kykene liittymään puolustusliittoon, Suomella ei voi olla koskaan sitä konventionaalisten aseiden voimaa, jolla voitaisiin estää uskottavasti Venäjän Suomeen kohdistuva interventio. 

Asymmetrisesti Suomen tulisi keskittää voimiaan sellaisiin vastatoimiin, jotka estäisivät Venäjän asevoimien käyttöä ja edellyttäisivät Venäjän sitomaan voimiaan muualle. Suomella tulisi olla kyky tuhota ja sotkea elektronisesti tai fyysisesti Venäjän viestintäyhteydet, sotilastiedustelu ja logistiikka niin, ettei tietotekniikkaan perustuva sotavoima voisi toimia optimaalisesti. Kriisi- ja sotatilanteessa Suomella tulisi olla myös kyky sotkea Venäjän siviilielämää niin, että Venäjä joutuisi sitomaan energiaansa muuhun kuin sotimiseen. Kybersodankäynnin keinot tulevat siis tulevaisuudessa korostumaan. Yhdysvaltain tapaan Suomen ei pidä lähteä panos vastaan korkeampi sama panos-kilpailuun Venäjän kanssa.

Vielä erillään olevien maiden liittyminen yhteiseen liittoon tulee tapahtumaan myös puolustuksessa niin kuin se on jo tapahtunut taloudessa. Integroituminen myös puolustuksessa tulee olemaan väistämätöntä. Tuota kehityskulkua pieni maa ei voi estää, se on otettava tosiasiana.

Kun maailmanpolitiikassa tapahtuu jotain yllättävältä näyttävää, silloin on aina syytä tarkastella kunkin tapahtumaan osallistuneen maan harjoittamaa turvallisuus- ja puolustuspoliittista strategiaa, sieltä yleensä löytyy pohjimmainen ja järkeenkäypä vastaus toimille.

Lähteet:

U. S. Department of Defence: The Third U.S. Offset Strategy and its Implications for Partners and Allies, 28.1.2015 (lähde).

Center of Strategic and Budgetary Assessments (CSBA): Toward a New Offset Strategy, 2014 (lähde ja lähde).

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

EU:n pitäisi ilmiselvästi pyrkiä tilanteeseen, jossa kaasuventtiilin kiinni kääntäminen olisi EU:n painostustyökalu toisin kuin nyt, jolloin se on Venäjän työkalupakissa.

Toivoisin Pesosen tekevän artikkelin, jossa tuota A2/AD:tä ruodittaisiin ja selitettäisiin meille maallikoille ymmärrettäväksi.

Käyttäjän AriPesonen1 kuva
Ari Pesonen

Englannin kieliset termit ovat siis anti-access ja area-denial systems, lyhenteenä A2/AD. A2 tulee siitä, että anti-access-termissä molemmat kaksi sanaa alkavat a-kirjaimella. AA-lyhennettä ei ole haluttu käyttää ymmärrettävästi, ja on valittu A2-lyhenne.

Noille termeille en tiedä oikein suomenkielisiä lyhennettä, niitä ei ole suomennettu, enkä minäkään sitä tuossa kirjoituksessa tehnyt.

Anti-access- ja area-denial systems termeissä kysymys on alueiden hallinnasta. Alue voi olla konkreetteineen maa-, meri- tai ilma-alue, mutta myös esimerkiksi elektroninen tietoliikennetila (tilan hallinta sotkee vastapuolen viestinnän). Area denial weapon on puolestaan ase, jolla pyritään estämään vastustaja viemästä aluetta tai ottamasta sitä haltuun. Termi on sinänsä vanha. Piikkilanka taitaa olla yksi vanhimmista Area denial weaponeista, miinat ovat myös tällainen ase.

A2/AD:ssa kysymys on niistä (vasta)toimista, joilla torjutaan vastapuolta (= vihollista) estämästä pääsyä toiminta-alueelle, tai luodaan pääsynesto alueelle. Vastapuolen (= vihollisen) toiminta voivat olla joko sotilaallisia, maantieteellisiä tai diplomaattisia tai niiden yhdistelmiä. A2/AD:ssa pyritään sitten eliminoimaan vastapuolen (= vihollisen) toiminta pääsyynä johonkin, ”anti” on taas vastatoimintaa.

Hyvä yksinkertainen esimerkki löytyy Itämereltä A2/AD:sta. Jos Venäjä päättäisi vallata Suomen tai Baltian maat, pyrkisi Venäjä estämään Yhdysvaltain toiminnan blokkaamalla Yhdysvaltain pääsyn Itämerelle vaikkapa Kaliningradiin sijoitetuin asevoimin. Kaliningradista Venäjä voisi blokata Itämeren kahtia, ja pohjoispuolelle Yhdysvallat ei pääsisi Tanskan salmista. Konventionaalisilla aseilla käytävissä kriiseissä ja sodissa on tärkeää estää sellaisten avainalueiden joutumista vastapuolen haltuun, jotka estävät pääsyn toimita-alueelle. Itämerellä tällaisia avainalueita ovat Gotlanti ja Ahvenanmaa.

Suomessa Venäjä on luonut A2/AD:n ilmatilaamme sijoittamalla Pietarin alueelle tehokkaan S-400- ilmatorjuntaohjus- ja ohjustentorjuntaohjusjärjestelmän. En ole varma, kykenevätkö meidän Hornetit tällä hetkellä eliminoimaan tuon järjestelmän vai tarvittaisiinko siihen Naton strateginen ohjustentorjuntajärjestelmä. Epäilen, että tällä hetkellä olemme sotilaallisessa mielessä pitkälti Venäjän armoilla, mikä on tehnyt ulkopoliittisen johdon pelokkaaksi ja ”hyvin Venäjää ymmärtäviksi”.

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Eli olemme palanneet 50-luvun alkuun, jolloin Hangon patterit hallitsivat Etelä-Suomea?

Tämä selittää paljon...

Käyttäjän erlandsalo kuva
Erland Salo Vastaus kommenttiin #3

Hangon patterit on purettu vanhanaikaisina.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset