AriPesonen1

Perussuomalaisten ulko- ja puolustusministerien työ on ollut kiitettävää

Kun Sipilän hallitus nimitettiin 29.5.2015, monelle oli yllätys, että kaksi merkittävää ulko- ja turvallisuuspoliittista toimijaa - ulkoministeri ja puolustusministeri - tulivat samasta hallituksen ensikertalaispuolueesta, perussuomalaisista. Tätä ennen Suomen 73 hallituksessa poliittisten hallitusten ulko- ja puolustusministerit ovat olleet samasta puolueesta vain 13 hallituksessa. Viimeksi ulko- ja puolustusministerit ovat olleet samasta puolueesta vaalikaudella 2007-11 Vanhasen toisessa ja Kiviniemen ensimmäisessä hallituksessa, joissa paikat olivat Kokoomuksella.

Ulko- ja puolustusministeriön ministeripestit ovat nykyisin Venäjän muodostamassa turvallisuuspaineessa niin tärkeitä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle, että ministereillä on oltava täysin samanlainen käsitys Suomen turvallisuuspoliittisesta suunnasta. Edellisen hallituskauden erisuuntautuneisuutta ulkoministerin ja muun hallituksen välillä ei tule enää sallia.

Ehkäpä tärkeimpiä Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia päätöksiä tekevä taho on vuonna 2000 käyttöön otettu hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta (hutva tai utva), joka korvasi lakkautetun Suomen puolustusneuvoston.

Utvan puheenjohtajana toimii pääministeri, ja valiokuntaan kuuluvat ulkoasiainministeri, puolustusministeri ja enintään neljä muuta ministeriä. Sipilän hallituksen utvan muodostavat pääministeri Juha Sipilä, ulkoministeri Timo Soini, ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen, puolustusministeri Jussi Niinistö, valtiovarainministeri Petteri Orpo, maatalous- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen ja elinkeinoministeri Olli Rehn. Ministerivaliokunta kokoontuu käytännössä yhdessä tasavallan presidentin kanssa, jolloin kokousta kutsutaan ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan ja tasavallan presidentin yhteiseksi kokoukseksi.

Mikäli hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa ministerit ja presidentti ovat erimielisiä, vie hallitusministerien kanta voiton.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeimmät päättäjät ovat siis presidentti, pääministeri, ulkoministeri ja puolustusministeri, joista kaksi on nyt perussuomalaista. Mikäli ulko- ja puolustusministerin ajatusmaailmat yhtyvät täydellisesti, on ministereillä ratkaiseva vaikutusvalta maan asioihin, etenkin mikäli pääministeri ei koe mitään mielenkiintoa maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, kuten nykyisin asianlaita on.

Istuva pääministeri Juha Sipilä on täysin ulkona sekä ulko- ja turvallisuuspolitikasta että myös EU-politiikasta, mikä on ollut vain hyväksi hallituksen toiminnalle.

                                                                                           ****

Perussuomalaisten ulkoministeri Timo Soinin ja puolustusministeri Jussi Niinistön työ on ollut hyvää ja Suomen etuja ajavaa vallitsevissa olosuhteissa. Etenkin puolustusasioissa ministerit ovat olleet ennakko-odotuksia enemmän läntiseen puolustusyhteistyöhön suuntautuneita. Tällä hallituskaudella perussuomalaisministerien johdolla turvallisuuspoliittinen yhteistyö Naton ja Nato-maiden sekä myös Ruotsin kanssa on tiivistynyt. Se on yllättävää huomioiden perussuomalaisten aikaisemmat EU-kannanotot yhteistyöstä muiden valtioiden kanssa.

Monelle perussuomalaisia äänestäneille EU-vastustaja Soinin Nato- ja Yhdysvallat-myönteisyys on tullut yllätyksenä, mutta Soini on kyllä aina selkeästi ennalta esittänyt kantansa. Oheisissa linkeissä on poimintoja Iltalehdestä, joissa Soini on esittänyt sangen myönteisiä lausuntoja Natosta ja Suomen Nato-jäsenyydestä (IL_3.4.2014, IL_3.4.2014 ja IL_11.12.2014).  

Timo Soini on jo ennen ministeriuraansa ilmoittanut monessa yhteydessä positiivisen suhtautumisensa Natoon, Suomen Nato-jäsenyyteen ja Yhdysvaltoihin. Ammattipolitiikassa kukaan ei enää epäile, etteikö Soini haluaisi Suomen liittyvän Natoon. Jussi Niinistö sen sijaan oli vielä ennen puolustusministeriyttä Natoon ja Yhdysvaltoihin epäilevästi suhtautuva, mutta ministeritoimissa puolustusyhteistyö läntisten kumppanimaittemme kanssa kehittynyt hyvin. Niinistö oli toki esittänyt joitain positiivia kannanottoja Suomen Nato-jäsenyyteen jo ennen ministerikauttaan (IL_31.7.2014).

                                                                                           ****

Tällä hallituskaudella perussuomalaisten ulko- ja puolustusministerien johdolla Suomi on solminut framework paper -tyyppisen puolustusyhteistyösopimuksen Nato-maa Iso-Britannian kanssa 9.7.2016. Parhaillaan Suomi neuvottelee puolustusyhteistyösopimusta Yhdysvaltain kanssa, ja sopimus saanee päivänvalon syksyn kuluessa. Puolustusyhteistyö myös Ruotsin kanssa edistyy suunnitellusti, vaikka puolustusliitto ei olekaan Ruotsin mukaan mahdollinen. Edellisellä hallituskaudella Suomi solmi puolustusyhteistyösopimuksen Nato-maa Viron kanssa 2.2.2012. Suomella on puolustusyhteistyösopimus nyt myös Nato-maa Puolan kanssa.

Suomi uskaltaa nyt tunnustaa läntistä väriä vastaavasti kuin Ruotsi.

Tällä hallituskaudella myös sotaharjoitusyhteistyö Nato-maiden ja ennen kaikkea Yhdysvaltain kanssa on ottanut uusia askeleita ja edistynyt hyvin. Hallitukselle on esitettävä suuri kiitos tehdystä työstä.

Yhdysvaltain hävittäjät nähtiin Itä-Suomen toukokuisella taivaalla, ja yhdysvaltaispanssarit nousivat maihin Hankoniemessä kesäkuussa järjestetyssä Baltops-harjoituksessa. Suomi on osallistunut näihin Yhdysvaltojen johtamiin Baltops-harjoituksiin aiemminkin, mutta tänä vuonna osa harjoitusta toteutettiin laajasti Suomen alueella, mitä ennen ei ole tehty vastaavasti. Tämän vuoden toukokuussa Suomessa nähtiin myös parikymmentä yhdysvaltalaista Stryker-miehistönkuljetusvaunua, jotka saapuivat Niinisaloon Arrow-harjoituksiin.

Suomi uskaltaa nyt reilusti päästää läntisten kumppaneiden - ennen kaikkea Yhdysvaltojen - sotavoimia Suomen alueelle harjoittelemaan.

Olemme nyt saamassa tämän vuoden aikana kiinni Ruotsin puolustusyhteistyön tiivistämissä Nato-maiden kanssa, mistä suurimman kiitoksen langetan hallituksen ulko- ja puolustusministereille.

Se, että ulko- ja puolustusministeri tulevat samasta puolueesta ja henkilöiden yhteistyö toimii hyvin pitkälti samojen päämäärien saavuttamiseksi, on ollut eduksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle ajankohtana, jolloin Venäjän sotilaallisen aktiviteetin on kasvanut voimakkaasti. Mikäli maassa istuisi Nato-myönteisempi ja läntiseen liittoutumiseen myönteisemmin suhtautuva presidentti, tuskin vieläkin tiiviimpi läntinen yhteistyö olisi ulko- ja puolustusministereistä kiinni.

                                                                                           ****

Mikä olisi toisin, jos hallituksessa olisi ollut mukana SDP, ja maassa olisi nyt ulkoministerinä vaikkapa viime vaalikauden mukaisesti SDP:n Erkki Tuomioja?

Suomen asiat olisivat huonommin, ja olisimme kauempana länteen kuulumisesta myös sotilaallisesti.

SDP:n johdolla Suomi tuskin olisi sopinut tai sopisi vastaavia puolustusyhteistyösopimuksia Iso-Britannian ja Yhdysvaltain kanssa, mitä nyt perussuomalaisten ministerien johdolla on solmittu ja tullaan solmimaan.

Mikäli ulko- tai puolustusministerin salkku olisi nyt SDP:n hallussa, Suomeen tuskin olisivat tulleet harjoittelemaan yhdysvaltalaishävittäjät, miehistönkuljetusvaunut eivätkä maihinnousujoukot.

Helmikuinen kohu yhdysvaltalaishävittäjien saapumisesta Suomeen oli sosiaalidemokraattien aloittama ja aikaansaama, jossa pohjustus- ja jatkotyön teki Ylen sosiaalidemokraattinen toimittaja Pekka Ervasti (Yle_17.2.2016 ja Yle_10.5.2016). 8.2.2016 SDP:n alkuun panema kohu jatkui jo 10.2.2016, kun puolustusvaliokunnan varapuheenjohtaja Mika Kari (sd.) allekirjoitti kirjallisen kysymyksen Suomeen saapuvan yhdysvaltalaisen lento-osaston harjoituksen valmistelusta, kenen aloitteesta harjoitusta oli valmisteltu.

Kansanedustaja Tuomioja jatkoi edelleen helmikuun alkupuolella omalla kannanotollaan sosiaalidemokraattien irtautumista istuvan hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta. Tuomiojan mukaan Suomi ei pidä osallistua sellaiseen kansainväliseen harjoitustoimintaan, joka muuttuneessa tilanteessa on saanut toisen luonteen ja voidaan tulkita toisella lailla ja näyttäisi siltä, että Suomi olisi jollain tavoin muuttanut perustavaa turvallisuuspoliittista linjaansa (Demokraatti_11.2.2016).

SDP yritti järjestää Suomeen läntisistä puolustusyhteistyösuhteista ulko- ja turvallisuuspoliittista härdelliä, jota ei kuitenkaan lopulta syntynyt niin, että hallituksen linja olisi muuttunut.

Edellisen hallituksen aikana ulkoministeri Tuomiojan vähäistä länsimyönteisyyttä ja suurta Venäjä-myönteisyyttä kuvastaa hyvin tapahtuma syksyltä 2014, kun Suomi oli päättämässä EU:n Venäjän vastaisista pakotteista. Maanantaina syyskuun 8. päivänä 2014 kokoontui EU-ministerivaliokunta tehdäkseen päätöksen EU:n Venäjä-pakotteista. Kokouksissa, joita pidettiin lopulta kaksi, ulkoministeri Erkki Tuomioja oli yksin sillä kannalla, että Suomen pitäisi yrittää estää kokonaan uusien Venäjän-vastaisten pakotteiden voimaantulo. Tuomioja kirjasi kantansa myös kokouksen pöytäkirjaan.

SDP:n olisi syytä käsitellä puolueessa Suomen suhteita Venäjään sekä Natoon perin pohjin, ja saattaa ne nykyaikaa vastaavaksi. Tällä hetkellä SDP elää ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vielä kivikautta.

                                                                                           ****

Vielä helmikuussa 2016 yhdysvaltalaisten sotavoimien tulo Suomeen harjoittelemaan aiheutti valtaisan mediamylläkän, mutta ei enää. Maanantaina 22.8.2016 alkaa kahden viikon sotaharjoitus, jossa taas Yhdysvaltojen F-15-hävittäjät harjoittelevat yhdessä suomalaishävittäjien kanssa Suomen ilmatilassa. Enää harjoituksista ei ole syntynyt mitään poliittista mellakkaa, myös SDP kansanedustaja Tuomiojan johdolla on ollut ihan vaiti. Asia ei enää kiinnosta ketään. Varsin nopeasti ovat myös puolustuksellisen länsi-integraation vastustajien näkemykset laantuneet, puoli vuotta aikana on riittänyt.

Edellisen hallituksen kaudella 10.4.2015 Pohjoismaiden puolustusministerit julkaisivat yhteisen kirjoituksen, jossa arvosteltiin jyrkin sanakääntein Venäjän toimia Ukrainassa sekä Itämerellä ja kerrottiin pohjoismaisen puolustusyhteistyön tiivistämisestä. Vielä tuolloin Suomelle olisi tuottanut laajemmassa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa päätännässä vaikeuksia hyväksyä kirjoituksen Venäjää kritisoivat sanamuodot, mutta puolustusministeri Carl Haglund teki hyvän työn asioiden eteenpäinviemiseksi tiedottamatta asiasta etukäteen presidentti Niinistöä. Suomessa puolustusministerien yhteiskirjoitus nostatti taas kerran mediamylläkän. Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivisen mukaan puolustusministerien kannanotto oli epäviisas provokaatio. Lukuisat ”Mitähän Venäjä tästä ajattelee” -kannanotot osoittivat Suomen ylitse pursuavaa varovaisuutta asioissa, jotka Suomessa oli tulkittu Venäjää koskevaksi.  

Enää vastaava kirjoitus ei herättäisi minkäänlaista mediamylläkkää, asiaa katsottaisiin tavanomaisena. Näin Suomi pikkuhiljaa länsimaistuu ja irtautuu Venäjästä, kun Suomen EU-jäseneksi tulostakin on kulunut jo yli kaksi vuosikymmentä. Hiljaa hyvä tulee… Vai tuleeko?

Suomi on aina hakenut rajaa, jossa se voisi liittyä länteen ärsyttämättä Venäjää. Rajaa on haettu Venäjän ehdoilla tekemättä erityistä tai ratkaisevaa haastetta lopullisesta irtautumisesta. Näin tapahtui EEC-vapaakauppasopimuksessa vuonna 1973 ja EU-jäsenyydessä vuonna 1995.

Nyt olemme havainneet, että kahdenkeskiset puolustusyhteistyötsopimukset Nato-maiden kanssa ovat myös Venäjän hyväksyttävissä, ja niitä solmitaan. Venäjän sen itsensä ilmoittamana viimeisenä rajana on Suomen täysivaltainen Nato-jäsenyys, jolloin Suomen puolustus olisi Nato-johtoinen. Tähän saakka Venäjä on kuitenkin aina suuremmin reagoimatta antanut Suomelle siimaa, kun Suomi on tiivistänyt suhteitaan lähteen. Olisiko Suomen Nato-jäsenyys kuitenkin se lopullinen niitti, jolloin Venäjä olisi valmis reagoimaan ehkäpä myös sotilaallisesti eikä lisää siimaa enää annettaisikaan?

Asia ei selviä muutoin kuin kokeilemalla, mikäli Suomi haluaa antaa osan päätäntävallastaan Venäjälle. Ilman Ruotsia Suomen Nato-jäsenyys olisi kuitenkin liian riskipitoinen.

Suomi uskaltaa jo nyt tähän hallituksen toimilla liputtaa länsimaista väriä, jota se ei vielä aikaisemmin uskaltanut. Kiitos siitä kuluu tällä hetkellä mielestäni perussuomalaisille ministereille ja Kokoomukselle, joille turvallisuuspolittiinen yhteistyö länteen ei ole mikään ongelma, päinvastoin.

                                                                                           ****

Mitä vielä jatkossa tällä hallituskaudella olisi syytä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tehdä, että länsi-integraatio olisi täysin tehty vallitsevissa olosuhteissa vuosiin 2018-19 saakka?

Suomen tulee edelleen integroitua tiiviimmin Natoon ja Nato-maihin. Jäsenyys tulee ajankohtaiseksi vasta hallituskaudella 2019-2023, kun maassa on myös uusi presidentti. Vaikuttavin tekijä on Ruotsin vuoden 2018 parlamenttivaalit.

Ennen Nato-jäsenyyttä Suomen tulee kehittää ja varmistaa reagointikykyään sotilaallisen nopeaan toimintaan. Suomen tulee varautua Suomeen kohdistuviin massiivisiin sotilasoperaatioihin, joiden valmisteluaika on lyhimmillään alle 1-2 vuorokautta.

Suomen olisi pyrittävä liittyä täysiin velvoitteisiin sitoutuvana Naton NRF-joukkoihin (Nato Response Force). Naton Varsovan huippukokouksen jälkeen hanke saattaisi saada Natolta positiivisen signaalin. Hanke saisi todennäköisesti tuen myös kaikilta Naton jäsenmailta, vaikka Suomi ei vielä olisikaan Naton täysivaltainen jäsenmaa. Nythän Suomen linjaus on, että Suomi voi osallistua kumppanimaille avattuihin NRF-harjoituksiin, ja Suomi on vahvistanut halukkuutensa osallistua myös NRF:ää täydentävään toimintaan.

Naton jokin aika sitten tekemien päätösten mukaan uusien NRF-joukkojen vahvuus tulee olemaan lopulta 40 000 sotilasta. NRF-joukkoihin tulee myös erityistaidolliset keihäänkärkijoukot (spearhead force), Naton nimeämänä Very High Readiness Joint Task Force (VJTF). Määräaika joukkojen saamiseksi kokonaisuudessaan taisteluvalmiuteen on kaksi vuorokautta. Noilla joukoilla on ja olisi todellista ennalta ehkäisevää merkitystä Suomen ja Baltian maiden itärajan turvaamiselle. Suomen tulee pyrkiä aktiivisesti osalliseksi noihin joukkoihin.

Venäjälle punainen vaate on tällä hetkellä juuri Suomen Naton täysvaltainen jäsenyys, mutta osallistuminen esim. Naton NRF-joukkoihin täysivaltaisena toimijana ei saattaisi olla niin suurta ärtymystä herättävä kuin itse Nato-jäsenyys, vaikka suomalaissotilaat olisivatkin Nato-komennossa. Rajaa pitää siis koettaa.

Suomen olisi syytä seurata tarkasti myös brittiläisjohtoista Joint Expeditionary Force (JEF) -sotilasyksikköä, johon Ruotsi on esittänyt jossain määrin halukkuuttaan liittyä. Ruotsin liittymishalukkuudesta JEF-sotilasyksikköön uutisoi jo vuoden 2014 lokakuussa DefenceNews internetsivuillaan otsikolla ”Sweden Considers Joining UK-led Joint Expeditionary Force”, mutta nyt hanke on tällä hetkellä hieman lepäämässä poliittisista syistä (aktiivisin vaihe oli syksyllä 2014, kun joukkojen perustamisesta päätettiin).

Nato-maat ja Iso-Britannia haluisivat siis Ruotsin mukaan JEF-sotilasyksikköön, ja Ruotsin porvarihallituksella oli asiaan positiivinen näkemys. Ennen Ruotsin syyskuun 2014 parlamenttivaaleja ja uutta demarihallitusta porvaripuolueet ja porvarihallitus olisivat olleet Reinfeldtin johdolla lähdössä mukaan JEF:ään, mutta demareilla oli toinen ajatus, erityisesti 3.10.2014 nimitetyn hallituksen ulkoministeri Margot Wallströmillä.

Ruotsi ei siis vielä 2014 ollut demarihallituksen johdolla valmis liittymään JEF:ään.

Sekä Suomen että myös Ruotsin tulisi ensimmäisinä Naton ulkopuolisina maina pyrkiä aktiivisesti mukaan Iso-Britannian johtamiin JEF-joukkoihin sekä Naton nopean toiminnan VJTF-joukkoihin täysivaltaisina osallistujina velvoitteineen. JEF ja NRF/VJTF linkittyvät tiiviisti toisiinsa.

Mukanaolo edellyttäisi myös sellaisten ammattisotilaiden palkkaamista armeijaan, joilla olisi valmius puolustaa myös muita Nato- ja EU-maita. Suomen on syytä harkita asiassa ammattisotilaita tukemaan reserviarmeijaa.

Mikäli nykyinen hallitus kykenee ratkaisemaan vielä nopean toiminnan valmiuteen liittyvät Suomen puolustuksen puutteet uskottavasti ilman valmiuden perustumista epäuskottavasti varusmiehiin, on istuva hallitus onnistunut turvallisuuspoliittisessa työssään hyvin.

Suomen Nato-jäsenyys tulle päätäntään sitten ensi vaalikaudella, ja se on vielä monen uuden värssyn aihe.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

10Suosittele

10 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän jormanordlin kuva
Jorma Nordlin

Nykyisellä presidentillä on ollut vaikutuksensa, mikä hallituspuolue halusi ulkoministerin paikan. Perussuomalaiset tuki Sauli Niinistöä presidentiksi. Naton kanssa kannattaa olla varovainen. Natomaiden yhtenäisyys on hyvin epävarmaa.

Käyttäjän PetriPirskanen kuva
Petri Pirskanen

Täytyy myöntää että oli pieni pettymys kuinka paljon Soini ja Jussi Niinistö on lääpillään/suuntautunut Natoon ja Usaan.. Tiesin jo ennenstään eettä he ovat jonkin verran, mutta näin paljon. Se yllätti.

Toivottavasti Soini ei rupea taistelemaan Presidentti Niinistön kanssa Venäjästä.. Niinistö on hoitanut hyvin suhteita Venäjään ja viimeisin sopmimus ranspondereista oli hyvä veto (jos nyt sanan muistin oikein)..

Se että Suomi tekee sopimuksia ilman EU:ta/Natoa ei pitäisi olla kenelekkään pahasta!

Käyttäjän PaavoVaattovaara kuva
Paavo Vaattovaara

Suomi (presidentti Niinistö) ei tehnyt minkäänlaista sopimusta transpondereista. Presidentti Niinistö kylläkin nosti transponderit esille joko omasta aloitteesta tai Putinin toivomuksesta.

Venäjä eritti käyttää presidentti Niinistön nimeä esittäessään kahdenkeskeisiä keskusteluja/neuvotteluja Itämeren pienempien maiden kanssa. Saksan Putini tarkoituksella jätti pois.

Mielestäni tässä asiassa Putini kärsi poliittisen imago tappion kun yksikään näistä valtioista ei lähtenyt mukaan. Suomi tosin ei virallista kutsua ole saanut, jos sen saa niin pitää ehdottomasti kieltäytyä.

Käyttäjän jormanordlin kuva
Jorma Nordlin

Suomi ei mene Natoon näissä poliittisissa olosuhteissa. Se vaatii laajemman poliittisen kannatuksen. Demarit ja Vihreät pitää saada mukaan. Tässä suhteessa demokratia näyttäisi toimivan jonkinlaisena keskitien hakijana.

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

Blogin tekstissä todetaan: " Venäjän sen itsensä ilmoittamana viimeisenä rajana on Suomen täysivaltainen Nato-jäsenyys, jolloin Suomen puolustus olisi Nato-johtoinen."

Onko väite "Suomen puolustus olisi Nato-johtoinen" tarkoitettu esitetyksi faktana vai Venäjän levittämänä uskomuksena/propagandana?

Suomen liityttyä Natoon, käsittääkseni Suomen puolustus on ja pysyy Suomen johtamana. Tärkeimpänä erona nykytilaan on mahdollisuus pyytää apua omalle puolustuksellemme Naton peruskirjan artikla 5:n nojalla, ja varautua myös antamaan sitä toisille liittokumppaneille.

Jäsenmaana Suomi saisi omia upseereitaan eri tasoille Naton sotilasorganisaatioon, ja mm. Naton tiedustelun resurssit ja havainnot tulisivat tukemaan Suomen puolustusta. - Paljonko Enhanced Partnership - asetelmassa niin tapahtuu jo nyt, ei ole julkista tietoa.

Mutta mitä lisäarvoa kenellekään osapuolelle toisi ei-suomalaisen Nato-esiupseerin asettuminen "esimiesasemaan" yli Suomen puolustusvoimien komentajan? Sellaisella taruolennolla ei olisi mitään annettavaa sen enempää Suomen kuin koko liittouman puolustamiselle Pohjolassa. Yhteysupseereita totta kai varmasti tarvittaisiin eri tasoille koordinoimaan toimintaa, mutta ei toki päsmäröimään asioissa, jotka suomalaiset tietävät itse paremmin.

Eikä Natossa olla niin vallankipeitä eikä tyhmiä, etteikö siellä tätä ymmärrettäisi täysin.

Venäjän tiedustelu ja sotilasjohto mitä todennäköisimmin tietää, miten asiat ovat aikuisten oikeasti, mutta eihän se estä heitä teeskentelemästä tietämätöntä ja protestoimasta äänekkäästi ja mahtipontisesti itse sepittelemiään harhakuvia vastaan propagandan tarkoituksessa.

Käyttäjän Keijo Lindgren kuva
Keijo Lindgren

Koko köyhän Ukrainan kohtalo on joutunut kahden suurvallan väliin.
Suomen Kuvalehti kirjoitti Ukrainan itsenäistymisestä ja miten CIA riensi heti Ukrainaan ja silloin lahjoi virkan´miehiä tietokoneillaan riveihinsä.
Suurvallat Venäjä aseilla ja rikas USA rahalla kamppailevat Ukrainan sielusta.
Europan pitäisi pysyä tästä kamppailusta sivussa sillä köyhä Ukraina on vähän liian suuri pala rikkaallekin europalle eikä saisi herättää taloudellisia toiveita.
Pieni Suomikin on esimerkiksi sotilaillaan palkattuna Afganistanissa kertomassa europan autuutta aamusta iltaan ja se näkyy pakolaisina täällä.
Mitä kulttuuria osaamaton suomen sotilas muuta voi kuin kehua omaansa.
Europpa on liian lähellä suurvaltojen intressiä maayhteydellä.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset