*

AriPesonen1

Yhdysvallat on valmis toimittamaan Suomelle ja Ruotsille myös Patriot-ohjuksia

Tämä blogikirjoitus on pitkä ja tarkoitettu vain niille henkilöille, joita puolustus- ja turvallisuuspolitiikka erityisesti kiinnostavat.

Perinteisesti valtioilla on ollut kaksi mahdollista puolustuksellista strategiaa estää ja eliminoida ennalta vihollisen toimintaa omaa maata ja kansakuntaa kohtaan. Nuo puolustusstrategiat ovat englannin kielellä Deterrence by punishment ja Deterrence by denial. Hyviä ytimekkäitä suomennoksia termeille ei ole, mutta Deterrence by punishment -strategian voisi kääntää vaikkapa Sotilaallinen pelote rankaisemalla -termillä ja Deterrence by denial -termin voi kääntää vaikkapa Sotilaallinen pelote torjumalla -termillä.

Deterrence by punishment -strategissa lähtökohta on, että puolustaja pitää yllä vastustajaan nähden niin uskottavaa ja vakuuttavaa sotavoimaa, että hyökkääjä katsoo kustannuksensa sotatoimissa tulevan niin suuriksi, ettei minkäänlaisiin sotatoimiin ole syytä ryhtyä, ja strategialla on näin ennalta ehkäisevä vaikutus. Strategia perustuu pitkälti ennalta ehkäisevään pelotteeseen, jonka puolustajan voimakas ja ylivoimainen asearsenaali saa aikaan.

Deterrence by denial -strategissa lähtökohta puolestaan on, että puolustaja tekee hyökkääjälle vaikeaksi saavuttaa ja toteuttaa hyökkääjän asettamia [osa]päämääriä, ja hyökkääjä katsoo kustannuksensa sotatoimissa tulevan niin suuriksi, ettei sotatoimiin ole syytä ryhtyä. Strategiassa pyritään tekemään hyökkääjän sotilaalliset toimet kannattamattomaksi tekemällä hyökkääjän tavoite - esimerkiksi alueellinen valloitus -  mahdollisimman vaikeaksi saavuutta ja/tai ylläpitää. Strategia perustuu jossain määrin ennalta ehkäisevään pelotteeseen, jonka hyökkääjän saama uhka tappioista saa aikaan, muttei vastaavassa määrin kuin Deterrence by punishment -strategissa.

Deterrence by punishment -strategiaa ovat harjoittaneet ja harjoittavat edelleen sellaiset suurvallat, joiden sotilaallinen kyvykkyys on riittävän suuri potentiaaliseen hyökkääjään tai vastustajaan nähden. Deterrence by punishment -strategiassa puolustajan sotilaallinen kyvykkyys ja iskuvoima eivät saa herättää pienintäkään epäilystä hyökkääjässä.

Kylmän sodan aikaan Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton sotilasstrateginen toiminta perustui molempien maiden Deterrence by punishment -strategiaan ja sen luomaan kauhun tasapainoon. Sota maiden välillä olisi merkinnyt molempien valtioiden ja samalla myös koko muun maailman loppua. Tilanne oli status quo, ja kylmän sodan aika etenkin Euroopassa olikin rauhan aikaa itäblogin kahta sisäistä kahinaa lukuun ottamatta. Strategia oli siis sinänsä erittäin hyvin toimiva.

Neuvostoliiton hajoaminen ja Venäjän sotilaallisen voiman romahdus veivät pohjan pois monilta osin Venäjän harjoittamalta Deterrence by punishment -strategialta sekä samalla myös kylmän sodan aikaiselta kauhun tasapainolta. Maailmassa oli enää jäljellä yksi sotilaallinen supervalta, ja se oli Yhdysvallat. Venäjä oli toki edelleen ydinasevalta.

Deterrence by denial -strategiaa harjoittavat puolestaan pienemmät valtiot, joiden sotilaallinen voima on vähäisempää. Strategiassa sotavoimia sijoitetaan luomaan hyökkääjälle menetyksiä niin, että valloitusyritykselle tulee riittävästi hintaa. Suomen vallitseva puolustusstrategia (alueellinen puolustus) perustuu Deterrence by denial -strategiaan.

Suomen alueelliseen puolustukseen perustuva nykyinen Deterrence by denial -strategia on jo vanha ja vanhentunut kylmän sodan ajoilta, jolloin ensisijaisena uhkana Suomelle nähtiin muualla Euroopassa olevan konfliktin eskaloituminen Suomen alueelle. Tänä päivänä uhkana on Venäjän hyvin rajoitetut nopeat iskut ottaa hyvin pieniä rajoitettuja alueita haltuunsa ja toimia Suomen alueella sotilaallisesti ohjuksiin ja ilmavoimiin tukeutuen, ei niinkään maavoimiin tukeutuen. Venäjä ei lähde tapattamaan Suomen metsiin tuhansia sotilaitaan. Lisäksi Venäjä tietää Suomen haasteellisen maantieteellisen aseman asehuollon suhteen sekä Suomen pienet asevarannot etenkin ohjuspuolella, mikä saa Venäjän harkitsemaan Suomen eristämistä muista länsimaista sotilaallisesti ja tukahduttamaan Suomen huollon puutteeseen. Suomi kokonaisuudessaan joutuisi siis Venäjän A2/AD-eristystoimien (Anti-Access/Area Denial) kohteeksi.

Deterrence by punishment -strategiassa puolustaja ostaa korkeammilla puolustusmenoilla asevoimien uskottavuuden niin, ettei hyökkäystä puolustajaa vastaan tapahtuisi ollenkaan. Strategian etu on, ettei sotatuhoa ja ihmisuhrien menetyksiä omalla maalla tapahtuisi strategian onnistuessa. Deterrence by denial -strategiassa taas puolustaja on varautunut myös sotatuhoihin omalla maaperällä samoin kuin ihmisuhreihin. Puolustusmenot ovat puolestaan pienemmät kuin Deterrence by punishment -strategiassa, mutta kustannuksia tulee sitten sodan aiheuttamasta tuhosta ja ihmisuhreista.

Yhdysvalloille Deterrence by punishment -strategian harjoittajana Al-Qaidan hyökkäys New Yorkin WTC- tornitaloja ja Pentagonia vastaan 15 vuotta sitten 11.9.2001 oli katastrofi. Yhdysvalloille myös jälkeenpäin järkytys oli suuri, kun maan harjoittamaan Deterrence by punishment -strategiaan oli ilmaantunut terrorismin menevä aukko.

Nato-maiden turvallisuus perustuu edelleen pääosin Deterrence by punishment -strategiaan Yhdysvaltain asevoimien luoman pelotteen kautta mukaan lukien Nato-maiden ydinaseet. Nato-jäsenyys on pienelle maalle erittäin kustannustehokas ja vähäriskinen turvallisuuden suhteen. Strategian onnistumisesta kertoo se, että Nato-maat ovat saaneet olla hyvin rauhassa jo vuodesta 1949 lähtien.

Kun vertaa Suomen vallitsevaa puolustusstrategiaa Nato-maiden vallitseviin puolustusstrategioihin, niin Suomi on siis valmis kantamaan Deterrence by denial -strategiansa mukaisesti sotatuhoja ja ihmisuhreja kriisi- tai sotatilanteessa, kun taas Nato-maat eivät ole halukkaita kantamaan sotatuhoja ja ihmisuhreja kriisi- tai sotatilanteessa. Nato-jäsenyyden tuoma pelote Euroopassa on sinänsä riittävä estämään Nato-maahan kohdistuvat hyökkäykset. Mielestäni jälkimmäinen strategia on ehdottomasti parempi kuin Suomen nykyinen strategia, jossa suuremmat ihmisuhrimäärät ja tuho ovat todennäköisempiä.

Yhdysvaltain sitoutumista Nato-liittolaisiin ei epäillä, tuo sitoutumisen maine luotiin kylmän sodan aikoina, eikä sitä ole missään vaiheessa horjutettu. Vastaavanlaista sitoumuksellista sopimusta puolustuksen alalla kuin Nato Yhdysvaloilla ei muualle ole ja tuskin myöskään tulee. Yhdysvalloissa on tulossa ja on jo pitkälti tullut Deterrence by punishment -strategian rinnalle osia Deterrence by denial -strategiasta jäljempänä tässä kirjoituksessa esitetysti, ja nämä Yhdysvaltain linjaukset vaikuttavat myös Naton toimintaan. 

                                                                                        ****

Venäjän Krimin niemimaan valloitus ja sota Itä-Ukrainassa tuli länsimaille ja myös Yhdysvalloille täytenä yllätyksenä vuonna 2014 vastaavasti kuin Al-Qaida-terroristijärjestön hyökkäys suoraan Yhdysvaltoihin vuonna 2001. Venäjä jatkoi yllätyksiään Syyriassa vuonna 2015 aloittamalla sotatoimet presidentti al-Assadin vastustajia vastaan. Kiina on puolestaan ollut aktiivinen sotilaallisissa toimissaan Etelä-Kiinan merellä rakentamalla sinne keinotekoisia sotilassaaria. Ylimääräistä huolta Yhdysvalloille on tuonut myös Pohjois-Korea ohjusohittelullaan sekä terroristijärjestöt, Al-Qaidan jälkeen Isis nyt myöhemmin.

Yhdysvaloissa puhutaan Venäjän ja Kiinan uudesta Limited war -strategiasta, joka haastaa Yhdysvaltain vanhan Deterrence by punishment -strategian. Limited war -strategiaa on pidettävä ensisijaisesti hyökkäysstrategiana. Venäjä ja Kiina ovat valmiita tekemään hyökkäyksellisiä rajoittuja sotatoimia Deterrence by denial -strategian muodossa, ja tämä edellyttää Yhdysvalloilta uudenlaista sotilaallista strategiaa. Krimin niemimaa ja Itä-Ukraina ovat olleet esimerkkejä Venäjän uudesta Limited war -strategiasta, ja Etelä-Kiinan meri puolestaan Kiinan Limited war -strategiasta. Toistaiseksi aktiivisilta sotatoimilta on onneksi Etelä-Kiinan merellä vältytty.

Deterrence by punishment -strategia ei enää toimi kylmän sodan tapaan. Nykyaika ei ole vastaavanlaista kauhun tasapainon muodostamaa rauhan aikaa etenkään Euroopassa kuten kylmän sodan aika oli.  Yhdysvallat on noteerannut Venäjän ja Kiinan strategian muutoksen ja ryhtynyt toimiin ennen kaikkea liittolaistensa ja läheisten kumppaneittensa turvallisuuden parantamisesti erityisesti Venäjän Euroopan-puoleisessa etulinjassa (”front line”).

Venäjä ja Kiina - molemmat ydinasevaltoja myös - ovat kasvattamassa nopeasti asearsenaaliaan, mutta Yhdysvaltojen tasolla kyseiset maat eivät ole etenkään konventionaalisissa aseissa.

Yhdysvallat näkee erityisenä huolena, että Venäjä ja Kiina ovat kehittäneet taktiikkaa torjua Yhdysvaltain vastapelotetta (”developing tactics for evading retaliatory deterrence”).

Erityinen uhka Yhdysvaltain Euroopan liittoisille ja kumppaneille on Venäjän kehittämät rajoitetun sodan tekniikat (”limited-war techniques”), joita olemme nähneet Venäjän harjoittaneen Ukrainassa ja Syyriassa. Yhdysvallat puhuu Venäjän ”jab and grab” -taktiikasta, toisin sanoen ”tökätä ja siepata” -taktiikasta, jonka olemme nähneet Krimin valtauksena. Tuollaisen sotilaallisen toiminnan estämiseen Deterrence by punishment -strategia yksistään ei ole enää toimiva.

Jatkossa Yhdysvaltain sekä sen liittolaisten ja kumppanien on varauduttava, että on olemassa mahdollisuus joutua Venäjän tai Kiinan kanssa rajoitettuihin sotiin. Sodan mahdollisuutta etenkin itäisessä Euroopassa on pidettävä kohonneena, kuten myös täällä Itämeren ympäristössä.

                                                                                        ****

Yhdysvallat on nyt uusimassa strategiaansa etenkin Itä-Euroopan maissa, joita Yhdysvalloissa kutsutaan monessa yhteydessä etulinjan liittolaisiksi (frontline allies), ja näihin maihin kuuluvat myös Ruotsi ja Suomi kumppanimaina. Etulinjan liittolainen ei tarkoita suinkaan sitä, että maat toimisivat puskurina taaempana oleville maille. Tuollaista virhekäsitystä etenkään Suomessa ei saa muodostaa, mihin Suomessa on hanakasti pyritty jopa Suomen terävimmässä ulkopoliittisessa johdossa. Yhdysvaltain pyrkimys on lisätä kyseisten maiden turvallisuutta nostamalla vihollisen hyökkäyskynnystä joutumatta asevarustelukierteeseen. Yhdysvaltain toiminta on hyvin vastuullista, vaikka monet Suomessa näkevät asian ihan päinvastoin.

Euroopassa Natoon kuulumattomat etulinjan valtiot ovat tällä hetkellä erityisiä riskitekijöitä Euroopan turvallisuudelle: Suomi, Ruotsi, Georgia ja Ukraina.

Uutta strategiaa on yksityiskohtaisemmin kuvattu Yhdysvaltain kolmannessa vastavoimastrategiassa (The Third U. S. Offset Strategy), joka julkaistiin marraskuussa 2014. Käsittelin tuota strategiaa tarkempiin kirjoituksessa otsikolla ”Yhdysvaltain puolustuksen uusin Offset strategy luo Venäjälle uusia haasteita”, joka löytyy täältä. Yhdysvaltain puolustusministeriö esitteli tuota strategiaa liittolaisilleen ja kumppaneilleen Washingtonissa 28.1.2015, ja esitys löytyy otsikolla ”The Third U.S. Offset Strategy and its Implications for Partners and Alliestäältä.

Mitä sitten Yhdysvaltain uudet strategiapainotukset tarkoittavat meille etulinjan liittolaisille ja kumppaneille? Yhdysvallat puhuu ”Diversifying Deterrence Options”, suomennettuna ”Ehkäisevien vaihtoehtojen monipuolistaminen”.

Yhdysvaltain ydinaseet toimivat edelleen pohjimmaisena pelotteena niin, että niitä ollaan valmiita myös uskottavasti käyttämään. Deterrence by punishment -strategian voidaan katsoa toimivan hyvin ydinaseiden suhteen, vaikka Venäjä onkin höllentänyt ydinaseiden käytön käsitteitä. Ydinaseiden puolesta suursodan vaaraa on pidettävä vähäisenä, ja ydinaseet luovat edelleen vastaavaa turvaa Yhdysvalloille ja sen Nato-liittolaisille kuin kylmänsodan aikana Venäjän ja etenkin Kiinan suhteen. Ydinasepelote suojaa vain Nato-maita, ei Suomea eikä Ruotsia kumppanimaina.

Jatkossa Yhdysvallat nojautuu myös tiettyihin Deterrence by denial -strategian osiin. Yhdysvallat on jo ottanut ja ottaa lisää edelleen Deterrence by denial -strategiasta tuttuja toimintatapoja, joiden mukaisesti Yhdysvallat on valmis toimimaan liittolaistensa ja kumppaniensa vahvistamiseksi etenkin Itä-Euroopassa. Yhdysvaltain Deterrence by denial -strategian käytöstä on jaoteltavissa kolme perustapaa vahvistaa etulinjan maita Venäjän luomaa uhkaa vastaan. Tavat ovat siis puolustuksellisia (defensiivisiä), eivät hyökkäyksellisiä (offensiivisia).

Ensimmäinen tapa on vaikeuttaa mahdollisen hyökkääjän (siis Venäjän) mahdollisuuksia ottaa Yhdysvaltain liittolais- tai kumppanimaa tai sen osa Venäjän omaan hallintaan (”To make an ally or piece of territory harder to take.”). Tämä toteutetaan esimerkiksi sijoittamalla puolustuksellisia elementtejä sinne, minne hyökkääjä tuntee sen oman hyökkäysstrategian perusteella halukkuutta. Esimerkkinä voisi olla esimerkiksi Ruotsin Gotlanti, jonne voitaisiin sijoittaa puolustuksellisia Patriot-ohjuksia estämään Venäjän Gotlannin haltuunottoa saadakseen Itämeri hallintaansa.

Toinen tapa on pyrkiä tekemään mahdollisimman vaikeaksi mahdolliselle hyökkääjälle (siis Venäjälle) pitää mahdollisesti Yhdysvaltain liittolais- tai kumppanimaalta vallattu alue. Tällaista vaihtoehtoa käytettäisiin tilanteissa, jossa Yhdysvaltain liittolainen tai kumppani on sotilaallisesti heikko suhteessa hyökkääjään, mutta jonka tahdonvoima on suuri vastustaa vihollista. Kyse voisi olla esimerkkisi sissitoiminnasta vihollisen lyömiseksi, ja hyvä esimerkki on Suomen sotilaallinen sissitoiminta maahantunkeutujaa kohtaan.

Kolmas tapa on tehdä kumppanimaasta tai kyseessä olevasta alueesta teollisesti vahvempi kuin vihollinen. Kyse ei ole sotilaallisesta toimesta vaan talouteen ja elinkeinoelämään liittyvästä. Euroopassa Yhdysvallat näkee EU:n tällaisena toimijana, jonka talousintegraatio ja jäsenmaiden keskinäinen riippuvuus taloudessa nostavat vihollisen kynnystä hyökätä. Esimerkkinä voisi olla Ukrainan yhä tiukempi sitominen Euroopan unioniin taloudellisesti, mikä nostaisi Venäjän kynnystä laajentaa interventioita Itä-Ukrainan ulkopuoliseen Ukrainaan.

                                                                                        ****

Mitä sitten Yhdysvallat on jo tehnyt ja tulee vielä tekemään Itä-Euroopan turvallisuuden parantamiseksi päivittämiensä strategioiden mukaisesti? Venäjän aloittamien sota-aggressioiden jälkeen vuodesta 2014 Yhdysvaltain toimet ovat olleet mittavia verrattuna eurooppalaisten itsensä tekemiin toimiin eurooppalaisen turvallisuuden parantamiseksi. Euroopan omat toimet oman turvallisuuden parantamiseksi ovat olleet hävettävän vähäisiä. Euroopan puolustus on edelleen kylmän sodan ajan mukaisesti ulkoistettu Yhdysvalloille.

Yhdysvallat ja Nato sijoittavat vuoteen 2017 mennessä neljä pataljoonaa Baltian maihin ja Puolaan. Kolmeen Baltian maahan tulee yksi pataljoona kuhunkin ja neljäs Puolaan. Puolaan sijoitettava pataljoona on täysin yhdysvaltalainen. Pataljoonien vahvuus on 800–1 200 sotilasta, ja Yhdysvallat tulee todennäköisesti sijoittamaan myös Norjaan ehkäpä 300 sotilasta kiertävästi, ja myös noiden sotilaiden voidaan katsoa toimivan tripwire-joukkona (HS 10.10.2016). Aikaisemmin ennen kesän 2016 Varsovan Nato-huippukokouksen päätöstä kussakin Baltian maissa on harjoitellut yksi Yhdysvaltain 150 sotilaan komppania.

Yhdysvallat puhuu noista joukoista ”tripwire toops” -termillä, suomennettuna ”ansalankajoukoista”, joiden pohjimmainen tarkoitus ei suinkaan ole muodostaa pärjäävää vastavoimaa Venäjän mahdolliselle hyökkäykselle, vaan toimia käynnistävänä mekanismina tietyille strategisille toimille, mikäli joukkoja uhattaisiin.

Mikäli nuo vähäiset Nato-joukot ja etenkin yhdysvaltalaisjoukot joutuisivat Venäjän aggression kohteeksi, tarkoittaisi se Venäjän hyökkäystä Yhdysvaltoja vastaan. Yhdysvallat aloittaisi toimet Deterrence by punishment -strategian mukaisesti, ja olisi tarvittaessa valmis vastaamaan Venäjälle myös ydinasein. Tätä ei julkisesti mainita eikä mainosteta, mutta Venäjä tietää tämän logiikan jo kylmän sodan ajoilta. Venäjältä vaatisi todella suurta uskallusta hyökätä Nato-maahan ja etenkin yhdysvaltalaisjoukkoja vastaan. Tripwire -joukot toimivat Deterrence by punishment -strategiassa sotaa ennalta ehkäisevänä toimena.

Yhdysvallat ja Nato ovat lisänneet vuodesta 2014 sotilasharjoituksia itäisessä Euroopassa mukaan lukien Ruotsin ja Suomen alueet. Suomessa tänä vuonna on pidetty jo kolme harjoitusta, joissa Yhdysvallat on ollut mukana (Baltops-harjoitus Hankoniemessä, Arrow 16 -harjoitus Niinisalossa ja Cross Border Training -harjoitustoiminta Rissalassa).

Yhdysvaltain Eurooppa-joukkojen keskeiset sotaharjoitukset Euroopassa löytyvät kirjauksina täältä ja sotilaalliset tapahtumat laajemmin löytyvät kirjauksina täältä. Itä-Euroopan maista Baltian maissa on yhteensä 17 sotilaallista harjoitustapahtumamerkintää, Puolassa 8 sotilaallista tapahtumamerkintää, Ukrainassa 4 sotilaallista tapahtumamerkintää, Romaniassa 2 sotilaallista tapahtumamerkintää ja Bulgariassa 3 sotilaallista tapahtumamerkintää. Lisäksi Itämerellä on yksi merkintä ja Mustallamerellä kaksi merkintää. Harjoitustoiminta on siis hyvin laajaa.

Ruotsi ja Yhdysvallat allekirjoittivat maiden keskinäistä puolustusyhteistyötä koskevan aiepöytäkirjan (Statement of intent) 8.6.2016, ja Suomi ja Yhdysvallat allekirjoittivat vastaavanlaisen aiepöytäkirjan neljä kuukautta myöhemmin 7.10.2016. Yhdysvallat on siis hyvin sitoutunut myös kumppanimaittensa turvallisuuden luomiseen itäisessä Euroopassa.

Yhdysvallat on budjetoinut ensi vuodelle lisää varoja Itä-Euroopan puolustamiskyvyn vahvistamiseksi. Yhdysvallat kasvattaa sotilasmenoja Euroopassa yli 3,4 miljardilla dollarilla eli noin 3,1 miljardilla eurolla vuonna 2017, mikä yli nelinkertaistaa vuoden 2016 789 miljoonan dollarin budjetin.

Ukrainan tapahtumien jälkeen Nato päätti 24.6.2015 laajentaa ja muotoilla uudelleen Euroopassa vuonna 2003 perustettuja 13 000 tuhannen sotilaan vahvuisia nopean toiminnan NRF-joukkoja (Nato Response Force). Uusien joukkojen vahvuus tulee olemaan 40 000 sotilasta. NRF-joukkoihin tulee erityistaidolliset keihäänkärkijoukot (spearhead force), Naton nimeämänä Very High Readiness Joint Task Force (VJTF). Määräaika joukkojen saamiseksi kokonaisuudessaan taisteluvalmiuteen on kaksi vuorokautta, ja joukot ovat valmiit ensi vuonna.

Yhdysvalloilla on tällä hetkellä Eurooppaan sijoitettuna 67 000 sotilasta. Niin pitkään kuin Naton VJTF-joukot eivät ole valmiit, vastuu riittävän nopeaan toimintaan Nato-maissa on kunkin Nato-maan omien nopean toiminnan joukkojen lisäksi Yhdysvalloilla.

Yhdysvallat on lisännyt myös asemyyntiä itäiseen Eurooppaan ja mahdollistanut sellaisten asejärjestelmien myyntiä, joita aikaisemmin ei ole pidetty suotavana myydä. Asekaupoista on enemmän kirjauksia kahdessa seuraavassa luvussa.

                                                                                        ****

Yhdysvallat (Defence Security Cooperation Agency, DSCA) antoi myyntiluvan Suomeen AGM-158 Joint Air-to-Surface Standoff Missiles (JASSM)” -ohjuksille 31.10.2011. Myyntilupa käsitti 70 ohjusta. Ensisijaisina perusteina myyntiluvalle asiakirjoissa mainittiin puoltoina Suomen Nato-kumppanuus sekä jäsenyys Euroatlanttisessa kumppanuusneuvostossa. Myös Suomen EU-jäsenyys vuodesta 1995, YK:n rauhanturvaajatoiminta vuodesta 1956 sekä aktiivinen toiminta ETYJ:ssä on tiedotteessa mainittu.

DSCA:n tiedote otsikolla “Finland – AGM-158 Joint Air-to-Surface Standoff Missiles (JASSM)”, julkaisupäivä 31.10.2011, löytyy täältä.

JASSM-risteilyohjukset ovat yksi esimerkki Yhdysvaltain kehittyneimmästä ohjusteknologiasta, jonka myynti myös kumppanimaille liittolaismaiden ohella on nyt mahdollistettu.

Suomen puolustusministeriö valtuutti 1.3.2012 puolustusvoimat allekirjoittamaan sopimuksen, jolla Suomi hankkii Yhdysvalloista AGM-158 JASSM-ohjuksia Ilmavoimien F-18 Hornet -kalustoon. Yhdysvaltain puolelta Suomella oli valtuudet ohjushankintaan 255 miljoonan dollarin arvosta, ja Suomi osti ohjuksia noin 145 miljoonalla eurolla. Suomi ei siis käyttänyt ostoluvan valtuutta kokonaisuudessaan 70 ohjuksesta.

Suomella oli jo vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa linjaus hankkia Hornet-hävittäjiin ilmasta maahan laukaistava risteilyohjusjärjestelmä. Yhdysvaltalaislähteiden mukaan selonteon mukaisesti Suomi halusi ostaa ensimmäisen kerran vuonna jo vuonna 2007 yhdysvaltalaisia JASSM-risteilyohjuksia.

Vaikka Suomen ja Yhdysvaltain väliset suhteet ovat aina olleet - kuten myös vuonna 2007 - hyvät, Yhdysvaltain ulkoministeriö sanoi tuolloin ”ei” Suomelle. ”Ei”-kirjaus löytyy yhdysvaltalaislähteistä ja nimenomaan Yhdysvaltain ulkoministeriöstä, ei puolustusministeriöstä. Yhdysvallat ei ollut vielä tuolloin halukas myymään ohjuksia Suomeen.

Georgian sota elokuussa 2008 oli saanut Venäjän rajanaapurimaiden tapaan myös Suomen huolestuneeksi Euroopan turvallisuuspoliittisesta tilanteesta.

Vuoden 2008 jälkeen, kun Venäjän oli hyökännyt Georgiaan, sai Euroopan turvallisuuspoliittisen tilanteen muutos muutamaan kantoja myös sekä Natossa että Yhdysvalloissa.

Suomi toisti Yhdysvalloille pyyntönsä ostaa JASSM-ohjuksia, mutta tällä kertaa Suomella oli varalla kaiken kaikkiaan kaksi vaihtoehtoista risteilyohjusmallia odottamassa päätöstä. Vuonna 2012 Suomi vihdoin sai, mitä se halusi: JASSM-ohjukset.

Yhdysvallat on myynyt nyt JASSM-ohjuksia myös toiseen Venäjän rajanaapuriin Puolaan, jonka pohjoisrajan takana on yksi Euroopan suurimmista asekeskittymistä: Kaliningrad. Yhdysvallat on nyt myynyt JASSM-ohjuksia niihin Itä-Euroopan maihin, joilla on vierellään Venäjän keskeisiä ohjusreservejä. Puolan kaupalle DSCA:n kongressikäsittelyyn menevä puolto on päivätty päivämäärälle 19.9.2014 (tiedote löytyy täältä) ja ohjushankinnan myyntivaltuudet Puolalle olivat 500 miljoonaa dollaria.

                                                                                        ****

Yhdysvaltalaiskenraali Ben Hodges kertoi maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna 2016 ruotsalaisen TV4:n haastattelussa, että Yhdysvalloilla olisi halukkuutta ottaa mukaan Patriot-ilmatorjuntaohjuksia Ruotsissa pidettäviin sotaharjoituksiin. Ben Hodges on sotilasarvoltaan kenraaliluutnantti ja toimii Yhdysvaltain Euroopan joukoissa. Kyse oli Yhdysvaltain uusien strategisten linjausten mukaisesta politiikasta parantaa liittolais- ja kumppanimaiden turvallisuutta itäisessä Euroopassa.

Yhdysvallat haluaisi harjoitella ilmatorjuntajärjestelmän siirtämistä jostain Nato-maassa olevasta Yhdysvaltain tukikohdasta Ruotsiin ja takaisin joko ilmateitse tai meritse. Hodgesin mukaan Yhdysvalloilla olisi päämäärä pitää Ruotsissa Patriot-ilmatorjuntajärjestelmän sisältämät harjoitukset kahden vuoden sisällä.

Yhdysvalloista saatujen luotettavien tietojen mukaan päivitetyn strategian mukaisesti Yhdysvallat on valmis myymään Suomeen ja Ruotsiin Patriot-ilmatorjuntajärjestelmiä, mikäli halukkuutta ostolle ilmenee. Sen sijaan pitkän kantaman Tomahawk-risteilyohjusjärjestelmiä ei ole myytävissä, koska tällöin Suomi ja Ruotsi sekä Yhdysvallat rikkoisivat MTCR-sopimusta (Missile Technology Control Regime). MTCR on sopimus, jolla rajoitetaan ohjustekniikan siirtymistä sopijamaista muihin maihin. Tomahawk-ohjuksia on vain Yhdysvalloilla itsellään ja Iso-Britannialla.

Suomen ja Ruotsin turvallisuus on tällä hetkellä paljon sen varassa, miten maat kykenevät eliminoimaan Venäjän muodostaman ohjusuhan ja estämään Itämeren joutumasta Venäjän haltuun.

MTCR-sopimus rajoittaa sopijamaissa sellaisten ohjusten ja rakettien käyttöä, jotka voivat kuljettaa yli 500 kilogramman taistelulatausta yli 300 kilometrin kantomatkalle (≥300 km "range" and ≥500kg "payload"). Sopimus rajoittaa myös miehittämättömien lentoaluksien käyttöä (UAV-alus, Unmanned Aerial Vehicle) samoin paino- ja kantomatkarajoituksin kuin ohjusten ja rakettien osalta.

Tomahawk-risteilyohjusten paino on yli 300 kilogrammaa (1 300-1 600 kg) ja kantama yli 300 kilometriä (1 300-2 500 kilometriä).

Suomen ja Ruotsin on harkittava tarvetta hankkia uusia saatavissa olevia ohjuspuolustusjärjestelmiä Yhdysvalloista. Olisiko esim. nopeasti siirrettävissä oleva Patriot-ilmatorjuntaohjusjärjestelmä sopiva parantamaan Suomen tai Ruotsin ilmatorjuntaa Venäjän runsasta ohjusvarustelua vastaan esimerkiksi Gotlannissa, Hankoniemellä tai Ahvenanmaalla?

Suomi korvasi vanhat venäläiset BUK M1-ohjukset yhdysvaltalais-norjalaisella maasta ilmaan laukaistavalla NASAMS 2-ohjusjärjestelmällä ja AIM-20 AMRAAM-ohjuksilla vuonna 2009 allekirjoitetulla sopimuksella. NASAMS 2-järjestelmässä ohjuksien kantama on lyhyt ja ohjuspaino pieni. Kyse on kevyestä ja matalan kantaman ohjusjärjestelmästä esimerkiksi Patriotiin verrattuna.

Patriot-ilmatorjuntajärjestelmän ohjusten kantama on 70–96 kilometriä järjestelmä- ja ohjustyypistä riippuen (PAC-1/MIM-104B, PAC-2/MIM 104-C ja PAC-3/MIM-104F), ja pystyulottuvuus on yli 24 kilometriä. Ballististen ohjusten torjunnassa kantama on vastaavasti noin 20–35 kilometriä (PAC-3 ja PAC-3 MSE). Patriot on surface-to-air-ohjusjärjestelmä (SAM), toisin sanoen maasta ilmaan laukaistavien ohjusten järjestelmä.

NASAMS 2 -ilmatorjuntaohjusjärjestelmän virallista kantamaa ei ole ilmoitettu, mutta on arvioitu, että ilman booster-raketteja se olisi vain 15–17 kilometriä, ja Suomeen sijoitettujen ohjusten noin 22 kilomeriä. Venäläisen BUK M1 -ilmatorjuntaohjusjärjestelmän ulottuvuus on yli 20 kilometrin korkeuteen (pystyulottuvuus), NASAMS 2 -ilmatorjuntaohjusjärjestelmän ulottuvuus on vain noin 10 kilometrin korkeuteen. Venäläisen BUK M1 -ilmatorjuntaohjusjärjestelmän kantama on 35 kilometriä.

Suomen turvallisuus on pitkälti Yhdysvaltain varassa eikä Suomi pärjäisi yksin muutamaa viikkoa pidempään ilman Yhdysvaloista saatavia asetäydennyksiä. Suomi ei ole hankkinut suuria määriä varastoon etenkään kalliita ohjuksia. Tuo on fakta, joka Suomessa tulisi sisäistää ja myöntää. Myös Venäjä tietää asian ja Suomen fataalin aseriippuvuuden Yhdysvalloista. Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta olisi erityisen tärkeää, että tähän saakka suurelta osin piilossa pidellyt yhteistyösuhteet tunnustettaisiin Nato-jäsenyyden muodossa ja sopimussuhde olisi reilusti valtiosopimusluonteinen. Nato-jäsenyys olisi yksiselitteisesti Suomen etu.

                                                                                        ****

Yhdysvallat on siis nyt päivittänyt puolustukseen liittyviä strategioitaan, ja niiden puolesta ei Yhdysvaltain eikä sen Nato-liittolaisten turvallisuus ole erityimmin uhattuna. Sen sijaan Natoon kuulumaattoimien kumppanien - kuten Suomen sekä Ruotsin ja erityisesti Ukrainan ja Georgian - turvallisuus voi olla uhattuna Venäjän tähän saakka sotilaallisesti liittoutumaattomissa naapurimaissa harjoittaman aggressiivisen turvallisuuspolitiikan perusteella. Venäjä saattaa koettaa uudelleen Nato-maiden reaktioita Ukrainan vuoden 2014 tapahtumien jälkeen.

Sen sijaan nyt tällä presidentti Obaman toisella presidenttikaudella Yhdysvaltain heikkous turvallisuuspoliittisessa päätännässä on tuonut suuria huolia Euroopan turvallisuudelle ja myös taloudelliselle toiminnalle. Euroopan turvallisuuspoliittinen päätäntäkyky on aina ollut heikkoa, eikä Eurooppa tulisi mitenkään toimeen ilman Yhdysvaltoja. Nyt Eurooppa tietää, että vahva ulkopoliittinen ja myös sotatoimiin valmis Yhdysvaltain presidentti on Euroopan ehdoton etu. Ulkopoliittisesti heikko ja sotatoimiin kielteisesti suhtautuva Yhdysvaltain presidentti ei ole Euroopan etu.

Ratkaiseva tilanne, jolloin Yhdysvaltain kyvyttömyys tehdä päätöstä asevoimien käytöstä liittyy Syyrian sotaan syksyllä 2013, jolloin Yhdysvalloilla ei ollut valmiutta käyttää asevoimia al-Assadin hallinnon syrjäyttämiseksi, kun Syyria oli käyttänyt kemiallisia aseita Ghoutassa 19.8.2013. Venäjälle tuossa yhteydessä selvisi, että kynnys Obaman johdolla Yhdysvaltain puuttumiseksi aseellisesti maailman tapahtumiin on todella korkea.

Jos Yhdysvallat olisi puuttunut määrätietoisesti ja aseellisesti Syyrian tapahtumiin syksystä 2013 alkaen, Venäjä tuskin olisi uskaltanut ottaa Krimin niemimaata haltuun keväällä 2014 eikä aloitta sotaa Itä-Ukrainassa. Myös Syyrian sodan laajeneminen ja nyt käsillä oleva Aleppon verilöyly olisivat jääneet todennäköisesti tapahtumatta.

Venäjä on Yhdysvaltain heikon turvallisuuspoliittisen päätöksenteon seurauksena kyennyt kasvattamaan merkittävästi vaikutusvaltaansa Lähi-idässä niin, että mikäli Venäjä onnistuisi vielä kaappaamaan Nato-maa Turkin puolelleen, olisi Venäjällä maayhteys liittolaistensa kautta Mustanmeren ja Kaspianmeren väliseltä Etelä-Kaukasian kannakselta Turkin kautta aina Syyriaan ja Iraniin. Tuo Venäjän vaikutusvallan laajentuminen Lähi-itään heikentäisi suuresti Euroopan ja Israelin turvallisuutta.

Mikäli Yhdysvallat valitsee marraskuussa presidentikseen Hillary Clintonin, maailmanpolitiikan tahti tulee muuttumaan, ja Yhdysvallat tulee olemaan valmiimpi käyttämään myös sotilaallista voimaa Yhdysvaltain ja sen liittolaisten etujen ajamiseen.

Turkkia ei saa päästää liian läheiseen yhteistyöhön Venäjän kanssa. EU:n tulee suhtautua erittäin kielteisesti kaavailuissa olevaan kaasuputken rakentamiseen Venäjältä Turkin kautta Eurooppaan. Yksinkertaisesti putken vieminen Turkista EU:n alueelle tulee kieltää, mikäli putken rakentamisesta on tulossa totta.

Aihepiirin laajuuden vuoksi tässä kirjoituksessa ei ole käsitelty ollenkaan Naton strategista ohjuspuolustusjärjestelmää, jonka tukikohta-asemia ollaan rakentamassa parhaillaan itäiseen Eurooppaan ja josta tulee suoja nimenomaan Venäjän ohjuksia vastaan, ei Iranin ohjuksia vastaan.

Liittyvät blogikirjoitukset:

Suomen turvallisuus on täysin kiinni Baltian maiden turvallisuudesta, 9.10.2016 (kirjoitus).

Edes uusilla hävittäjillä Suomi ei tule hallitsemaan ilmatilaansa, 26.5.2016 (kirjoitus).

Yhdysvaltain puolustuksen uusin Offset strategy luo Venäjälle uusia haasteita, 9.5.2016 (kirjoitus).

Venäjän sotilaallinen rannikkovarustelu on Suomelle ja Baltialle kova haaste, 16.4.2016 (kirjoitus).

Estääkö Venäjä Suomea hankkimasta pitkän kantaman ohjuksia? 9.4.2016 (kirjoitus).

Suomen ja Yhdysvaltain välinen ohjuskauppa on vilkasta, 28.3.2016 (kirjoitus).

Yhdysvaltalaisia Patriot-ohjuksia pian Ruotsin Gotlantiin?, 9.3.2016 (kirjoitus).

Lähtötietoaineisto:

U. S. Department of Defence: The Third U.S. Offset Strategy and its Implications for Partners and Allies, 28.1.2015 (lähde).

Center of Strategic and Budgetary Assessments (CSBA): Toward a New Offset Strategy, 2014 (lähde ja lähde).

The American Interest: A Preclusive Strategy to Defend the NATO Frontier, 2.12.2014 (lähde).

The National interest: Limited War Is Back, 28.8.2014 (lähde).

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

11Suosittele

11 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (29 kommenttia)

Käyttäjän PekkaNrnen kuva
Pekka Näränen

Erinomainen, asiantunteva kirjoitus! Uskon, että Suomi tulee liittymään NATO:n jäseneksi 2019-2020.

Käyttäjän PerttiRampanen kuva
Pertti Rampanen

Miksi vasta tuolloin? Voi olla kovin myöhäistä.

Käyttäjän PekkaNrnen kuva
Pekka Näränen

Mielummin vaikka heti, mutta tuo olisi realistinen aikataulu. Ruotsin valtiopäivävaalit ovat vuonna 2018 ja jos/kun porvaripuolueet voittavat, ne lähtevät ajamaan Ruotsin liittymistä NATO:on. Sosiaalidemokraattien ja Ruotsidemokraattien saaminen mukaan vie jonkin aikaa (Ruotsissa todennäköisesti pyrittäisiin laajaan yksimielisyyteen asiassa puolueiden välillä) sekä vielä mahdollinen kansanäänestys. Suomi tekisi jäsenhakemuksen todennäköisesti yhdessä Ruotsin kanssa. Uskon, että Kokoomus, RKP, Kristilliset, suurin osa Vihreistä, suurin osa Perussuomalaisista, osa Kepusta, osa Demareista, sekä muutama edustaja Vasemmistoliitosta kannattaisi. Kannatus olisi yli 100 kansanedustajaa, kun hallitus toisi asian eduskuntaan. Sellaiseen ylellisyyteen kuin Ruotsissa, siis kansanäänestykseen, ei meillä ole mahdollisuuksia (Venäjä!). Realistinen aikataulu olisi siis tuo 2019-2020. Siihen mennessä tietysti voi vielä tapahtua vaikka mitä, jolloin aikataulutkin menisivät uusiksi.

Käyttäjän RikuReinikka kuva
Riku Reinikka

"Maailmassa oli enää jäljellä yksi sotilaallinen supervalta, ja se oli Yhdysvallat. Venäjä oli toki edelleen ydinasevalta."

Näin juuri. Ja se että Venäjä oli edelleen ydinasevalta riitti ylläpitämään voimien tasapainon, kunnes Bushin doktriinin seurauksena USA päätti yksipuolisesti vetäytyä ABM sopimuksesta, jonka tarkoitus oli nimenomaan ylläpitää tuota tasapainoa rajoittamalla ballististen ohjusten torjuntajärjestelmien määrää ja sijoittelua. Tätä Venäjä voimakkaasti kritisoi silloin ja siitä asti.

Lisäksi Yhdysvallat katsoi olevansa oikeutettu samassa yhteydessä ennaltaehkäisevän ydinaseiskun lisäämiseen omaan sotilasdoktriiniinsa.

Nämä yhteenlaskettuna johtivat osaltaan Venäjän tavallaan pakotettuna aloittamaan oman ohjusjärjestelmänsä uusimisen. Toki siinä on varmasti muutenkin ollut päivityksen paikka.

Ja tietenkin yhtenä suurena kivenä kengässä on nimenomaan tämä ABM sopimuksesta irtisanoutumisen jälkeen alkanut Aegis-hanke. Jonka "hyväntahtoisuuden" läpi ei Lännessä yleisesti tahdota nähdä vaan keskitytään vaan korostamaan järjestelmän puolustuksellista luonnetta, ymmärtämättä että se samalla vie Venäjältä mahdollisuuksia puolustaa itseään mahdollisen sitä kohtaan suunnatun ensi-iskun jälkeen.

Käyttäjän RaunoLintunen kuva
Rauno Lintunen

Yhdysvallat on valmis toimittamaan myös Suomelle kaikenlaisia ohjuksia. Mutta, mutta...

Mitä ohjuksista sanoo Pariisin rauhansopimus ja toinen meille tärkeä valtiosopimus, Venäjän kanssa solmittu Naapuruussopimus?

Käyttäjän PekkaNrnen kuva
Pekka Näränen

Et taida tietää, että Suomi katsoi jo 1990-luvun alussa, että Pariisin rauhansopimuksen aserajoituspykälät eivät enää sido meitä. Naapuruussopimuksen sisältöä en tunne, mutta tuskin siellä on pykälää, joka kieltäisi Suomea ostamasta sellaisia aseita kuin haluaa sieltä mistä haluaa.

Käyttäjän JanneSalonen11 kuva
Janne Salonen

Epäilen myös, että tokkopa Pariisin rauhansopimus sanoi ohjuksista yhtään mitään. Joku korjannee jos olen väärässä.

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen Vastaus kommenttiin #5

Pariisin rauhansopimus kielsi Suomelta ohjukset, pommikoneet, sukellus- ja torpedoveneet.
V. 1961 voittajavaltiot antoivat Suomelle luvan hankkia MiG-21:een ilmasta-ilmaan -ohjuksia. NL olisi myynyt ilmatorjuntaohjuksiakin, mutta Britannia kielsi, koska V-pommittajien Blue Steel -ohjukset oli tarkoitus laukaista Suomen ilmatilassa, ts. Suomen ilmapuolustus ei saanut olla liian vahva.

Käyttäjän ilkkasiren62 kuva
Ilkka Sirén

Tämä oli kattava esitys, tälle soisi lukijoita, joiden työpaikka on eduskunnassa.

Käyttäjän jormanordlin kuva
Jorma Nordlin

Mielenkiintoisen uudenlaisen pelotteen tähän tuovat keinot "moderneihin" teknologioihin perustuvien asejärjestelmien laajamittaiseen lamauttamiseen, jotka toimivat myös pelotteena. Ne heikentävät oleellisesti sotilaallista pelotetta.

Tällainen lamauttaminen on esimerkiksi avaruusromun lisääminen maan yläpuolelle korkeuksiin, jossa on sateliitteja. Romu leviää ja hajoaa pieniksi esimerkiksi noin millimetrin kokoisiksi palasiksi, joiden törmäysenergia sateliittiin vastaa ampuma-aseen luodin törmäysenergiaa. Avaruusromu pilkkoutuu pienemmiksi ketjureaktiossa, jonka romukappaleiden yhteentörmäykset saavat aikaiseksi. Maan ympärille syntyy tasainen romukerros. Yhdysvallat on tästä jo nyt huolissaan. Kohtuullisen helposti suuremmat valtiot voivat lisätä avaruusromun määrää lamaannuttaen navigointijärjestelmät (pitkän kantaman ohjukset) ja tietoliikenteen. Ilma-alukset joutuvat turvautumaan perinteiseen navigointitapaan.

Usa on arvostellut Pohjois-Koreaa ohjuskokeista aiheutuneesta avaruusromusta. Pahimmassa tilanteessa toimii ainoastaan perinteinen maasodankäynti, kun ohjukset, lennokit sun muut ovat pois "pelistä".

Käyttäjän AriPesonen1 kuva
Ari Pesonen

Eilen oli Kauppalehden verkkosivuilla mielenkiintoinen otsikko: ”Yhdysvaltain ilmavoimien mysteerikone lentänyt jo 500 päivän ajan – salaperäinen koe vain jatkuu”.

Juttu löytyy osoitteesta: http://www.kauppalehti.fi/uutiset/yhdysvaltain-ilm...

”Lennon todellinen tarkoitus on pidetty tarkasti salassa.” oli jutun alaotsikkona.

Toivottavasti saamme joskus tietää, mistä on kysymys. Lienee juuri avaruustilan puolustamisesta.

Yhdysvaltain ja Orbital Test Vehicle -hankkeesta ja X-37B-avaruuslentokoneestä löytyy tietoja osoitteesta:
http://www.space.com/32839-x37b-military-space-pla...

ja osoitteesta:
http://www.space.com/34343-x37b-space-plane-otv4-m...

Käyttäjän jormanordlin kuva
Jorma Nordlin

Sinänsä toi ei estä avaruusromun kylvämistä, eikä romua pysty poistamaan oikein mitenkään. Pystytäänkö rakentamaan jonkinlainen navigointijärjestelmä siten niihin lentokorkeuksiin, jossa tämä mainittu ilma-alus lentää, siinä olisi ehkä ratkaisu tähän ongelmaan.

Käyttäjän JpLehto kuva
Jp Lehto

mikä saa Venäjän harkitsemaan Suomen eristämistä muista länsimaista sotilaallisesti ja tukahduttamaan Suomen huollon puutteeseen.

Kysymys lienee Ahvenanmaasta? Ahvenmaa on demilitarisoitu. Tosin Itämeren kriiseissä Ahvenanmaa on heti miehitetty ja varustettu. Ensimäisessä maailmansodassa sen teki Venäjä. Toisessa sen teki Suomi. Saksa suunnitteli hyökkäystä sinne. Sotien välillä Suomen suurimpia hankkeita oli panssarilaivojen rakennus. Niiden tarkoitus oli kiirehtiä suojaamaan Ahvenanmaata. Lienee tuolle alueelle suunitelmia nytkin eri suunnista. Kuka sinne ensimmäisenä kaivautuu on sitä vaikea saada pois.

Käyttäjän AriPesonen1 kuva
Ari Pesonen

Kirjoitin muutama päivä sitten (13.10.2016) kirjoituksen otsikolla ”Suomen turvallisuus on täysin kiinni Baltian maiden turvallisuudesta”, jossa kerroin esimerkkinä, miten Venäjä voisi katkaista Suomen kaikki huoltoyhteydet läntiseen maailmaan.

Kirjoitus löytyy osoitteesta: http://aripesonen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/224129...

Suomen viimeiseen ilmatilaloukkaukseen liittyen huolestuttavaa on ollut, että kun Venäjä siirsi torstaina 6.10.2016 Iskander-ohjuksia Suomenlahden perukalta Ust-Lugan satamasta Kaliningradin Baltinskin satamaan, se käytti siirtoon Suomessakin tuttua vanhaa Finnlinesin ro-ro-rahtialusta, joka on siviilialus.

Jos Venäjä haluaisi ottaa Gotlannin ja/tai Ahvenanmaan hallintaansa, tarvittavat ohjukset siirrettäisiin osana hieman laajempaa sotilasoperaatiota salaa todennäköisesti ikään kuin siviilirahtikuljetuksena vastaavasti kuin viime torstaina siirrettiin Iskanderit Kaliningradiin ro-ro-rahtialuksella. Kun ohjukset olisivat vaikkapa Gotlannin siviilisatamassa (Visbyn satama) tai Ahvenanmaan siviilisatamassa (Maarianhaminan, Långnäsin tai Berghamnin satama), aloitettaisiin sen jälkeen sotilasoperaatio satamassa. Rahtialus toisi myös muutama sata ”vihreää ukkelia” aseineen, jotka ovat meille tuttuja Krimin valtauksesta. Iskander- tai S-400-ohjusten purku alustalle laukaisukuntoon on melkeinpä minuuttien ja muutaman tunnin työ kuin useiden tuntien työ.

Suomen ongelma Naton ulkopuolisena maana on, ettei Suomella ole tiedossa Yhdysvaltain sotilassatelliittitiedot. Yhdysvallat tietää tarkasti, missä Venäjän ohjuslaukaisualustat kulloinkin ovat. Sen sijaan Suomen tutkat eivät kerro, miten Venäjä on siirtänyt laukaisualustojaan, mikä hankaloittaa niiden tuhoamista. Myös tuon syyn takia Suomen olisi syytä liittyä Natoon, jotta laukaisualustojen paikantaminen ja tuhoaminen helpottuisi.

Käyttäjän Timo-PekkaMustakallio kuva
Timo-Pekka Mustakallio

Näissä esityksissä on monenlaisia ongelmia.

Miksi kukaan ottaisi harteilleen logistisen ongelman sijoittaa asejoukkoja vieraan maan alueelle - ja siten laukaista sotatilan - sekä ongelman, kun niitä pitää huoltaa tai ne pitäisi vetää pois? Sama vaikutus on saavutettavissa sijoittamalla ohjuksin varustettu sukellusvene kansainvälisille vesille - ilman huoltamisen tai pois kuljetuksen ongelmaa. Tilapäisessä tukikohdassa vieraalla maalla - mikä olisi ilmeinen kohde puolustajan iskeä - ei ole minkäänlaista järkeä nykyisellä pitkän kantaman täsmäaseiden ja mobiilin, hajautetun sodankäynnin aikakaudella.

Rahtialusvaihtoehto on epäuskottava: satamien laituripaikat ovat tehokäytössä, eli alus mikä vaan odottelee päiväkausia (ei pura eikä lastaa, vaan odottaa sotatoimien mahdollista aloittamiskäskyä) olisi tutkimista vaativa kummajainen - näin erityisesti Ahvenanmaan tai Gotlannin satamissa, missä laiturimetrit ovat kortilla. Hidas pinta-alus kuten kömpelö rahtilaiva olisi sotatilanteessa huono vaihtoehto, sillä se joutuisi lyhyessä ajassa iskun tai vastatoimien kohteeksi, ja niin alus kuin etenkin sen kuorma menetettäisiin. Sellaisiin ei missään tapauksessa sijoitettaisi monimutkaisia, eli kalliita ja niukkoja asejärjestelmiä.

NATO-Suomi joutuisi Sinun omien esitystesikin mukaan "rintamamaaksi": sotia käytäisiin siis meidän alueellamme, meidän joukoin, ja meidän siviilien ollessa suurimpia kärsijöitä sotatoimissa. Esimiesasemassa oleva sotilas voi kenties nonchaleerata toimiensa aiheuttaman alaistensa ja siviilien korkean uhriluvun "tykinruokana" (ohjusruokana, jos käsitettä nykyaikaistaisi), mutta siviilihallinto ja demokraattiset prosessit yrittäisivät (ja niiden pitääkin yrittää) estää sotaherrojen aivoitukset heti alkuunsa. Politiikan päätehtävä on diplomatian keinoin välttää sotatoimiin mukaan vedetyksi tuleminen - siis ei uhata ketään, muttei liioin olla kenenkään osapuolen hyväksi käytettävissä.

NATO-ajatus on sikälikin vailla mieltä, että niin IMF kuin tuoreeltaan OECD:kin (ei siis mitään "trollisaitteja") varoittavat hyvin suuresta velkakuormasta maailmalla ja erityisesti länsimaissa, mikä paitsi kuristaa talouskasvua myös on vakausriski. Sotilaat eivät elä umpiossa (vaikka kenties on vaara heidän kuvitella niin), vaan taloudelliset ja yhteiskunnalliset seikat rajoittavat myös heitä. Yhdysvallat ovat syyllistyneet hallitsijoiden klassiseen historialliseen virheeseen yliarvioimalla resurssinsa ja lähtemällä sotaretkille, joiden kustannukset ovat kestämättömät: nykytilanne ei ole edes USA:n (taantuvalla) talousvoimalla ylläpidettävissä. Rationaalisesti toimiva USA joutuisi siis jatkossa supistamaan sotilasmenojaan merkittävästi, kenties palaamaan "Splendid Isolation"-politiikkaansa, välttääkseen taloutensa tai yhteiskuntajärjestyksensäkin luhistumisen: jos näin, se tietäisi myös NATO:n rahoituspohjan kasaan kuivumista - kenties järjestön loppua. Olettamus, että sotilasmenot (nyky-toimintatapakin) pysyisivät vielä vuosia samana, on virheeellinen ja mahdoton - pois lukien irrationaalinen sotatalous, mikä taasen edellyttäisi sodan sytyttämistä.

Viime aikojen poliittinen kehitys länsimaissa, kansalaisten poliittinen tahto, viittaa päinvastoin sotaväsymykseen ja sotahaluttomuuteen (kriittisten voimien laaja eteneminen perinteisten voimien tappioksi), jopa jyrkkään kääntymiseen nykypolitiikkaa vastaan niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Sotilas kai tajuaisi, ettei taisteluhaluttomien joukkojen kanssa pidä lähteä sotaan mikä on hävitty jo ennen kuin se alkoikaan: joukot eivät enää seuraa johtajiaan.

Käyttäjän PekkaNrnen kuva
Pekka Näränen Vastaus kommenttiin #15

Jos tilanne Itämerellä ja Baltiassa kriisiytyy sodan asteelle, Suomi ei pysty pysymään sen ulkopuolella vaikka olisimme kuinka "puolueettomia". Molemmat osapuolet pyrkisivät saamaan Suomen etelärannikon haltuunsa. Minä toivon, että haltuunottaja olisi demokraattisten oikeusvaltioiden muodostama puolustusliitto NATO (mieluiten niin, että Suomi on jo NATO:n jäsen). NATO:on kuulumaton Suomi olisi sodan päättyessä kauppatavaraa, jonka voitaisiin antaa jäädä Venäjän hallintaan/luovuttaa Venäjälle, NATO:n jäsenvaltiolle ei näin voitaisi tehdä.

Kannattaa tutustua historiaan: Suomi oli toinen valtio Puolan jälkeen, joka joutui toisessa maailmansodassa sotatoimien kohteeksi, Saksan ja länsivaltojen sotiminen oli ennen kevättä 1940 vain laivasto-osastojen satunnaisia yhteenottoja. Tämähän johtui luonnollisesti Molotov-Ribbentropin sopimuksesta, jossa Suomi luovutettiin Puolan itäosan ja Baltian maiden ohella Neuvostoliiton etupiiriin. Toivottavasti emme enää joudu kauppatavaraksi!

Mitä tulee siihen, että antautuisimme ilman vastarintaa diktatuurille, joka tuhoaisi kaiken, mitä maassamme on kohta sadan itsenäisyyden vuoden aikana rakennettu (demokratia, oikeusvaltio, sananvapaus, sosiaaliturva, tasa-arvo jne.), niin puhu vain omasta puolestasi. Uskon, että valtaosa suomalaisista haluaa puolustaa näitä arvoja.

Käyttäjän Timo-PekkaMustakallio kuva
Timo-Pekka Mustakallio Vastaus kommenttiin #23

Mielestäni Sinun ajattelusi on hieman epälooginen.

Sotaväsymys-kappale koski NATO:n eurooppalaisia jäsenmaita: esimerkiksi Saksassa ei taannoin julkistetun mielipidetiedustelun mukaan ollut halukkuutta lähettää kriisitilanteessa sotilasjoukkoja Baltiaa puolustamaan - ja Saksa lie liiton vahvin jäsen Euroopassa. Myös Saksan perustuslaki on ongelma, sillä se kieltää saksalaisten sotilaiden osallistuminen sotatoimiin oman alueensa ulkopuolella - asiahan oli taannoin taas esillä, kun saksalaismiehistöä oli tarkoitus lähettää AWACS-koneessa valvomaan muistaakseni Syyrian sotatoimia. Eurooppalaisilla NATO-jäsenmailla ei liioin Eurokriisin aikaisten mittavien säästöjen jälkeen olisi tarjota sotilasvoimaa NATO:n mahdolliseen hyökkäyssotaan - Yhdysvallat joutuisivat siis kantamaan päävastuun niin sotavoimista kuin kustannuksistakin: ensinmainittuun ei löydy kansalaistukea Atlantin takaa(kaan), ja jäljempään ylivelkaisilla Yhdysvalloilla ei ole varaa (Forbes- ja Business Insider-talouslehtien mukaan kevään 2016 tilanteessa USA oli valtiovelka/BKT-tilastossa kymmenenneksi velkaisin maa maailmassa 104,5%:llaan - sellaisessa seurassa kuin Bhutan (11:s) ja Singapore (9:s) - ja sen kokonaisvelkaantuminen ulkomaille/BKT muistinvaraisesti 233% Forbes-lehden hieman vanhempien Q2/2014-lukujen mukaan, sijaluku toki hieman valtiovelkavertailua parempi). NATO pörhistelee - syynä tietenkin karvaat arvovaltatappiot viime vuosina - mutta se ei hyökkää: sillä ei ole voimavaroja eikä yhteistä tahtoa lähteä hyökkäyssotaan.

Entäpä Venäjä: hyökkäisikö se vaikka saavutettavaa ei ole, ja vaikka siitä olisi maksettava hirvittävä poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen hinta? Ei tietenkään. Venäjä tietää NL:n perua hyvin Baltian dilemman miehittäjän kannalta: maiden hyötypinta-alaan ja talousvoimaan (NL-kaudella) nähden niillä on hyvin pitkä ja vaikeasti/kalliisti puolustettava rantaviiva. Baltian maiden talousvoima ei pystyisi kannattelemaan tarvittavia miehitysjoukkoja - emämaan pitäisi siis subventoida niitä suurella rahalla, joka pitäisi nyhtää emämaan talouden ylijäämistä. Tämä ei onnistunut edes "suurelta ja mahtavalta", puhumattakaan talousongelmiensa kanssa painiskelevalta nyky-Venäjältä. Kaukaisten tukikohtien ylläpitäminen nykyisessä laajuudessaan on myös USA:lle ylellisyyttä, johon sillä ei olisi varaa - supervallan esittäminen tulee kovin kalliiksi sillekin. Arvelisin, että Putin on rationaaliluonne (harvinaisempaa NT-tyyppiä) eli hyvin systemaattinen ajattelija, jonka managerin kyvyt vaikuttavat erinomaisilta: hän ei tee juuri mitään ilman vahvoja perusteita ja tarkkaa harkintaa, ja siksipä hän onkin onnistunut viime aikoina varsin hyvin. Venäjä ei sekään siis hyökkää... joten miten ihmeessä sota voisi syttyä?

Sama Baltia-dilemma on nyt myös NATO:lla - vielä pahempikin, koska sen pitää puolustaa myös Baltian pitkät maarajat. NATO heräsikin vasta kovin myöhään pinteeseen, johon se oli pistänyt itsensä hyväksymällä Baltian maat jäsenikseen: niihin ei kannata (taloudellisessa mielessä) sijoittaa niin mittavia sotilasvoimia, että ne olisivat varmuudella puolustettavissa yllätyshyökkäystä vastaan. Liioin ne eivät ole puolustettavissa täysmittaista invaasiota vastaan, sillä a) maarajan yli tulevalla Venäjällä olisi kaikissa oloissa alueellinen ylivoima, b) Baltiassa ei ole strategista syvyyttä kestää täysmittaista iskua kunnes puolustaja ehtisi täydentää joukkojaan, ja viimein c) puolustaja taistelisi selkä meren takana, eli Baltiaan sijoitettuja voimia olisi erittäin haastavaa evakuoida. Ainakin kalusto, ja todennäköisesti suuri osa miehistöstäkin menetettäisiin. Kukaan järkevä sotilasjohtaja ei mene moiseen ansaan, missä keskeiset asemat menetettäisiin ensi tuntien aikana, ja koko aluekin varsin lyhyessä ajassa (1941 vain viikkoja: en halua nyt sotia entisiä sotia, vaan tuumailen varsinaisen miehittämisen menevän yhä vanhan kaavan mukaan eli hitaammin, vaikka ensi isku olisikin ohi muutamassa tunnissa). Baltian status quo, eli vain pieni sotilaallinen läsnäolo mutta sen taustalla lupaus apuvoimista, on vakaa: yritteliäät baltithan ovat vaurastuneet aina rauhan kausilla - se olisi kaikkien Itämeren rantavaltioiden kannalta toivottavinta nytkin.

Entä tarvitaanko Suomen etelärannikkoa kuvitteellisessa sodassa?

NATO:lle se olisi välttämätön. Suomen pysyminen puolueettomana jättäisi NATO:n Suomenlahden vastaisen sivustan auki - NATO ei saisi varmistettua sitä hyökkäysiskunsa valmisteluna muuten kuin miehittämällä osan Suomea, mikä tulisi sille monin tavoin liian kalliiksi. NATO tarvitsisi Suomen aluetta toki myös joukkojensa huollon tukialueena, ja siksipä se liehittelee meitä niin sinnikkäästi jäseneksi, tai nyt kvasi-jäseneksi. Suomen natomielinen fraktio toimii tässä asiassa aika hölmösti, ja ilmoittaa maamme "rintamamaaksi", sotatantereeksi. Juuri siksi ainakin minä vastustan NATO-jäsenyyttä: se ei tuo meille minkäänlaista etua vaan vain haittaa, ja pois jäämisellään Suomi myös varmistaa ettei Baltiaa voida käyttää hyökkäyssotaan Venäjää vastaan. Ruotsi on NATO:lle toki myös tärkeä - selustan turvaajana, ja Gotlannin potentiaalin huollon tukialueena takia.

Tarvitseeko Venäjä Suomen aluetta? Meillä on kokemusta 1944-1991 NL-kaudelta, jolloin itäiselle suurvallalle riitti meidän pysytteleminen omissa oloissamme ja riittävä sotilasvoima olla päästämättä ketään kolmattakaan meidän alueelle. Miksi ihmeessä Venäjä hajauttaisi kuitenkin kovin rajallisia voimiansa vain pitämään pientä maaplänttiä hallinnassa (jonka alkuasukkaat voivat olla todella hankalia), jos me pidämme omilla valinnoillamme huolen ettei sellaista tarvetta synny? Vannon myös isänmaallisena, joskin nyt jo aktiivipalveluun liian vanhana suomalaisena, että jostain kaapin perältä täytyisi kaivaa jokin torakko millä tunkeutuja saisi nikkelinapin silmiensä väliin (olen tarkka ampuja, ja harrastankin yhä ammuntaa sen mitä muilta harrastuksiltani joudan) - en tässä suhteessa tee eroa itäisen tai läntisenkään tunkeutujan välillä, eli Jenkkilän solttu saisi puolueettomasti ja tasapuolisesti täysin saman kohtelun. Täytyy olla johdonmukaisesti puolueeton...

Entäpä, viimein, tuo kauppatavarana oleminen vuonna 1939?

"Brickendrop":in (engelsmannien hauska pilkkanimi tuolle idioottimaiselle miehelle) ja Molotovin nimeä kantava etupiirisopimus liittyi aikansa kahteen mielipuoliseen hallitsijaan. Silloin vielä heikko natsi-Saksa ei voinut riskeerata kahden rintaman sotaa suunnitellessaan hyökkäystä sotilaallisesti varsin vahvaan Puolaan (tuo sotaretki oli Saksalle itse asiassa varsin kallis, vaikka Puola joutuikin jo alkupäivinä epätoivoiseen strategiseen tilanteeseen), mutta yhä asevoimissaan 1930-luvulla suoritetuista puhdistuksista kärsinyt NL sekään ei voinut ottaa sotilaallisia riskejä. Miten heikko se tuolloin oli kävikin ilmi Talvisodassa - suomalaissaavutuksia mitenkään väheksymättä - ja jopa vielä 1941 Barbarossan ensi vaiheessa. Kumpikin osapuoli lie alun alkaenkin oivaltanut, että hyötysopimus olisi vain lyhytaikainen, ja että jompi kumpi rikkoisi sitä joka tapauksessa ennen pitkää.

Erehdyt muuten myös maailmansodan ensi vaiheista: Ranska valtasi kapean kaistaleen Saksaa (oman tykistönsä kantaman verran) mutta vetäytyi näytöksensä jälkeen pian taas takaisin - Saksalla ei olisi tuolloin ollut kovin vahvoja joukkoja torjumaan suurimittaista sotaa länsirintamalla. Ranskan nopea kukistuminen kevätkesällä 1940 taas (jos Sinä ajattelit vedota maan heikkouteen, vaikka sen sotilasmahtia luultiin manner-Euroopan suurimmaksi) oli järkytys niin Entente`lle kuin Saksalle itselleenkin - viite Hitlerin varhaiseen toppuutteluun kun läpimurto oli onnistunut muutamassa päivässä, ja viimein mystinen tauko Dunkerquen porteilla minkä aikana BEF pääsi suurilta osin turvaan kanaalin yli. Taustalla oli karkeita strategian ja tiedustelun virheitä Ranskan puolelta (mm. ennakkovaroitusten huomioimatta jättäminen, vaikka niin hyökkäyspäivä kuin yllätysisku Ardennien kautta oli mainittu niissä), heikko moraali joukoissa jotka puolustivat läpimurtokohtaa, ja Saksan uudenaikainen ellei hullunrohkea taktiikka. Mutta mitenkäs suomalaiset olisivat ilman nykyisiä tietoja voineet ymmärtää Saksan satumaisia ensi voittoja (yhtä vähän kuin Suomi tuntuu nyt analysoivan vahvalta vaikuttavan USA:n jamaa)? Näinpä silloiset päättäjät uivat "ajopuuna" luuseri-Hitlerin liiveihin, ja nykyisistä osa näyttää olevan yhtä kritiikittömiä Yhdysvaltain suhteen.

Suomi täyttää pian 100 vuotta: me emme ole enää vasta itsenäistynyt heikko maa, vaan olemme vakiinnuttaneet paikkamme Euroopan kartalla, ja olemme melko hyvin aseistautuneita. On vaikeaa nähdä ketkä ulkoiset osapuolet kävisivätkään kauppaa maastamme... ellei sitten NATO-fraktio tule myyneeksi meitä halvalla, tule ulkoistaneeksi meidän itsenäisyyttämme sotilaallisista aggressioistaan tunnetulle USA:lle. Kansalaisten enemmistöllä on onneksi vielä silmät auki ja harkitsevainen mieli: toivottavasti myös tarkan analyyttinen valtiojohto joka pelaa myös epäsovinnaiset vaihtoehdot läpi, ja päätyy pitämään etäisyyttä niin EU:n kuin Yhdysvaltojenkin holtittomaan hurjasteluun. Mielestäni meillä on hyvin suuri - pelottavan suuri - murrosvaihe aivan edessäpäin, mikä muuttaa monia nykyisiä asetelmia huomattavasti. Toivoisin toki minäkin vakautta, kukapa ei, mutta sitä ei nyt ole luvassa - emmekä itse voi asialle juuri mitään.

Käyttäjän PekkaNrnen kuva
Pekka Näränen Vastaus kommenttiin #27

Kiitos pitkästä kirjoituksestasi. Ikävä kyllä, melko suuri osa siitä oli kuitenkin tarinaa aivan asian vierestä. Pyrin kuitenkin lyhyesti vastaamaan.

Ilahduttavaa, että sinä venäjämielisenä (aikaisempien kirjoitustesi perusteella pidän sinua venäjämielisenä, kuitenkin asiallisempana kuin useimmat teistä) olet sitä mieltä, että NATO:lla ei ole tarkoitus hyökätä Venäjälle. Monet venäjämieliset nimittäin levittelevät keskustelupalstoilla absurdeja väitteitä siitä, että NATO aikoo hyökätä Venäjälle ja ryöstää sen luonnonvarat amerikkalaisen suurteollisuuden käyttöön! Ei syynä kuitenkaan ole puute voimavaroista. USA:n suuresta velasta ja Euroopan pitkäaikaisesta taantumasta huolimatta NATO:n jäsenmaiden taloudellinen ylivoima Venäjään nähden on suorastaan musertava. NATO-maat edustavat 46 % maailman yhteenlasketusta bruttokansantuotteesta vs. Venäjä vaivaiset 1,6%. NATO-maiden yhteinen asukasluku on yli 800 miljoonaa, vs. Venäjän 140 miljoonaa. Venäjä saattaisi hypoteettisessa sodassa saavuttaa joitakin voittoja pieneen piiriin rajoittuvan, nopealiikkeisen päätäntäkoneistonsa ja suhteellisen kehittyneen aseteknologiansa ansiosta, mutta pitkäaikaisessa konfliktissa se vääjäämättä jäisi alakynteen, taloudellinen voima viime kädessä määrää tässäkin. NATO:lla ei ole kuitenkaan mitään syytä eikä halua hyökätä Venäjälle, se on demokraattisten oikeusvaltioiden muodostama puolustusliitto, jonka jäsenmaiden parlamentit eivät koskaan hyväksyisi laajamittaiseen hyökkäyssotaan osallistumista, ilman että johonkin jäsenmaahan ensin hyökättäisiin (Jugoslaviassa haluttiin estää odotettavissa oleva kansanmurha, siitä en jaksa ryhtyä nyt vääntämään).

Olet oikeassa, että esim. Saksalla ei ole kauheasti kiinnostusta osallistua sotatoimiin NATO:nkaan puitteissa jo historiallisistakin syistä. Siksipä Baltian maat näyttävät turvaavan puolustustaan suoraan Yhdysvaltoihin, saksalaisia joukkoja ei ole harjoituksissa paljon näkynyt. Luulen kuitenkin saksalaistenkin puolustautuvan, jos heidän kotimaahansa hyökätään.

Venäjämielisten (ja vähän muidenkin) usein toistama argumentti Venäjän rauhanomaisista pyrkimyksistä Suomea kohtaan on sodanjälkeinen, nyt vähän yli 70 vuotta kestänyt rauhankausi. Ei se ole ihan auvoa ollut Suomelle vaaranvuosineen, yöpakkasineen ja noottikriiseineen, mutta jotenkin on sentään selvitty. On jäänyt vähemmälle huomiolle, että nykyinen Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Neuvostoliiton tavoitteena oli 1960-luvulta lähtien status quo Euroopassa, jonka se halusi sementoida ETYK-kokouksessa. Sillä ei ollut kiinnostusta lähteä laajentamaan aluettaan, ainoastaan aidan yli potkivat satelliitit pidettiin ruodussa (Unkari 1956, Tsekkoslovakia 1968). Venäjä on nyt ihan toista. Putinin hallinnon tavoitteena on saada takaisin ainakin osa Neuvostoliiton hajoamisessa menetetystä vaikutuspiiristä ja alueistakin. Tästä on parin viime vuoden aikana saatu konkreettista näyttöä. Suomi lasketaan Venäjän äärikansallisissa piireissä Venäjän etupiiriin ja uskoisin tällä ajattelulla olevan kaikupohjaa hallinnossakin.

Olen eri mieltä Putinin päätöksenteon rationalisuudesta. Taktisella tasolla hän saattaa tehdä hyvinkin "fiksuja" päätöksiä, mutta pitkässä juoksussa hänen politiikkansa on viemässä Venäjää hylkiövaltioksi ja tuhoamassa sen talouden. Putinin hallinto ei kuitenkaan tunnu tästä välittävän, siksi kansainvälinen paine ja maineen menetys ei paljon painaisi vaakakupissa silloinkaan, jos Venäjä päättäisi ryhtyä aggressioon Suomea kohtaan.

Historioitsijoiden kesken on laaja konsensus siitä, että molemmat Molotov-Ribbentrop sopimuksen osapuolet ajattelivat sen vain väliaikaiseksi, haettiin lisäaikaa suureen yhteenottoon valmistautumiseen. Mitä tekemistä sillä on sen kanssa, että sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi "myytiin" Venäjälle?

Saivartelusi tuosta merkityksettömästä välikohtauksesta Saksan ja Ranskan välillä ei muuta sitä tosiasiaa, että Suomi oli toinen maa, joka toisessa maailmansodassa joutui laajamittaisten sotatoimien kohteeksi. Itämeren piirissä tapahtuva konflikti vetäisi meidät nytkin väistämättä mukaan, olisimme sitten NATO:ssa tai emme. Suomenlahden eteläranta on nyt NATO:n hallussa, eikä Venäjän, siksi pohjoisrannan haltuunotto olisi sille erittäin tärkeää. Luovuttamalla alueemme Venäjän käyttöön välttyisimme ehkä sen hyökkäykseltä, mutta NATO saattaisi silloin pyrkiä ottamaan rannikkoamme haltuunsa. Sotatoimialueeksi joutumiselta emme mielestäni välttyisi missään skenaariossa. Joka tapauksessa Suomen tulisi olla voittajan, minun nähdäkseni NATO:n puolella, "puolueettomana" ja "välimaastossa" olevana alueena meidät voidaan jättää kompromissina ja hyvityksenä Venäjän käsiin, NATO:n jäsenvaltiona ei. Joillekin se tuntuu olevan suuri onni, minulle suuri onnettomuus.

Tämän enempää en jaksa enää kantaani perustella. Jotkut haluavat pistää päänsä pensaaseen ja uskoa, että kaikki haluavat kunnioittaa Suomen puolueettomuutta. Suon sen heille, mutta itse en siihen usko. Minä uskon, että samassa asemassa kuin Norja, NATO:n jäsenenä, olemme parhaassa turvassa.

Käyttäjän usjussi kuva
Heikki Karjalainen

Miksi Pohjoismaat eivät voisi olla yhdessä USA:n voimakkaasti tukema "Israel" laadultaan ja kyvyiltään - ei pelkästään Nato ?

Venäjä on sotilaallisesti älykkäämpi kuin länsi yllätyksellisyydellään ja ennakoimattomuudellaan. Ja se johtuu yksissä käsissä olevasta päätöksenteosta.
Länsi on kuin varpusparvi. Mitä siitä voisi päätellä ja tehdä toimintaan liittyviä päätöksiä johtamisen suhteen ?

Käyttäjän jperttula kuva
Juhani Perttu

Mielestäni on vaarallista olla vain USA:n asetoimitusten varassa, koska ilman kunnon kilpailutusta aseiden hinnat saattavat nousta kohtuuttomasti, ja rahat eivät riitä tarpeeksi monen ohjuksen hankkimiseen. Eli kannattaisiko kauppoja tehdä sekä idästä että lännestä ?

Käyttäjän AriPesonen1 kuva
Ari Pesonen

Suomi ei hanki uusia hävittäjiä eikä uusia ohjuksia idästä, ei siis etenkään Venäjältä eikä myöskään Kiinasta.

Kilpailutus tapahtuu länsimaiden kesken.

Hävittäjissä on huomioitava, että esimerkiksi ruotsalaisen Gripenin tekniikka, asejärjestelmät ja suurin osa korkeamman teknologian osista on Yhdysvalloista joko alihankintana ostettua tai lisenssillä valmistettua. Gripenistä voidaan sanoa, että se on puoliksi yhdysvaltalainen kone.

Venäläiset hävittäjät ja ohjukset olisi todennäköisesti ohjelmoitu toimimattomiksi, mikäli tilanne olisi sellainen, että Suomi olisi sotatilassa Venäjän kanssa. Ohjelmistosta löytyisi yllättäviä ”bugeja”. Myös hävittäjien ja ohjusten huolto ja lukumäärätäydentäminen eivät toimisi idästä ostettujen laitteiden kanssa.

Suomi tekee siis asehankinnat vain länsimaista. Meillä pitää olla huolto- ja täydennysvarmuus kriisi- ja sotatilanteessa, kunhan vain kykenemme pitämään huoltoreitit Suomeen avoimina.

Käyttäjän jperttula kuva
Juhani Perttu

"Venäläiset hävittäjät ja ohjukset olisi todennäköisesti ohjelmoitu toimimattomiksi" Näin väitetään, mutta löytyykö mitään faktaa väitteen tueksi ? Entä amerikkalinen teknologia. Jos tuollaisia toimimattomuusbugeja on olemassa, niin Venäjän tiedustelupalvelulla saattaa olla jo hallussaan menetelmä pysäyttää amerikkalainen softa. Tai toisinpäin CIA on hankkinut tietoonsa miten venäläinen softa pysäytetään. Jos näin niin kolmannessa maailmansodassa ilmavoimat saattaa olla tehoton ase. Jotenkin en usko noihin bugeihin, vai löytyykö parempaa tietoa ?

Käyttäjän AriPesonen1 kuva
Ari Pesonen Vastaus kommenttiin #14

Suomi ei tule enää ostamaan uusia asejärjestelmiä Venäjältä, tuo linjaus on siis tehty valtionhallinnossa ja myös poliittisesti. Asian on lausunut puolustusministeri Carl Haglund.

Pidän Suomen linjausta hyvänä ja oikeana.

Suomessa on vielä käytössä jossain määrin venäläisiä aseita ja asejärjestelmiä, joita pidetään yllä ja niihin tulee vielä hankintoja Venäjältä.

Suomi on siis valinnut suunnakseen lännen, eikä uusia aseita Venäjältä Suomeen hankita.

Entinen puolustusministeri Carl Haglund lausui 6.2.2015 Lännen median haastattelussa: ”En luota Venäjään, en voisi puoltaa venäläisten hävittäjien ostoa.”

Haglund sanoi lisäksi: ”Emme liioin voi luottaa, olisivatko ne [hävittäjät] toimintakykyisiä kriisitilanteissa. Saataisiinko tarvittaessa koneisiin huoltoa, tukea tai varaosia?”

Valtiovalta toteaa, että aseostoissa on huomioitava niin taloudellinen, poliittinen kuin teknillinen ulottuvuus. Yhdyn täysin valtiovaltaan, ja tuo on hyvä linjaus. Venäläiskoneiden tietokoneohjelmia on aivan turha enää tutkia tuon poliittisen linjauksen jälkeen.

Käyttäjän PerttiRampanen kuva
Pertti Rampanen Vastaus kommenttiin #16

Olisihan se käsittämätöntä, jos selvältä ja ainoalta potentiaaliselta vihollisvaltiolta ostettaisiin nykyaikaisia aseita!?

Käyttäjän jormanordlin kuva
Jorma Nordlin

Tästä keskustelimme aikanaan joskus 90-loppupolella eräässä suunnitteluyksikössä kahvitauolla, kun juttutuokion aiheena olivat Hornetit ja niiden tietotekniikka. Mietimme miten helppoa olisi aivan rautatasolla lisätä prosessoreihin sellaisia ominaisuuksia, joiden avulla hävittäjän saisi ulkopuolelta hallintaan, eikä mitenkään sellaista pystyisi estämään. Olisi Venäjän ja USA:n omien etujen mukaista tehdä sellaiset toiminnallisuudet mikroprosessoritasolle.

Ehkä tämä selittänee joiltain osin Kiinan kovaa intoa ja haluaa johtavaksi prosessorivalmistajaksi.

Käyttäjän OPM kuva
Jani Virta

Jos epäillään että venäläinen teknologia ei toimi venäläistä teknologiaa vastaan niin miten on tilanne yhdysvaltalaisen teknologian suhteen. Onko niissä bugi joka estää ampumasta alas yhdysvaltalaisen lentokoneen tai lennokin.
Venäjä nähdään ainoana mahdollisena vihollisena mutta yleisesti ottaen Yhdysvallat on niitä maita joka käy sotaa hyvin monen maan kanssa tai oikeammin maan sisällä. Sodankäynti muuttuu ja viholliset ja liittolaiset menevät sekaisin. Samoin sotilaskohde ja siviilikohde. Minkälaisella ja minkämaisella aseteknologialla on mahdollista estää esimerkiksi yhdysvaltalaista lentokonetta tai risteilyohjusta osumasta kohteeseensa Suomen maaperällä.
Jos haluttaisiin toimivaa tekniikkaa niin eikös kannattaisi tehdä yhteistyötä ja asehankintoja Kiinan kanssa. Kiinan asevoimat ovat valmiita taistelemaan sekä yhdysvaltalaista, eurooppalaista ja venäläistä kalustoa vastaan johtuen heidän sijainnistaan ja mahdollisista vihollisistaan. Ja kiinalla ei tule olemaan ikinä mitään sotilaallista intressiä Suomea kohtaan. Ja liusäksi teknologian taso on varmasti venäjän tasolla ja hyvin lähellä yhdysvaltalaista tekniikkaa.

Yksi asia mikä aina unohtuu on Venäjän merkitys Euroopan energiantuotannossa ja jakelussa. Venäjähän on ostanut eurooppalaisia energiayhtiöitä tai energiatuotantoon tai energianjakeluun liittyviä yrityksiä suuressa mitassa. Venäjähän omistaa isossa mitassa maakaasun varastointiyhtiöitä, energiayhtiöitä jne. Halutessaan Venäjä pystyisi pysäyttämään tai haittaamaan vakavasti lähes koko itäeuroopan energiajakelua ja Pohjoismaissakin saataisiin aikaan melkoinen energian hinnannousu ja kriisi. Vieläkö Venäjä sijoittaisi satamiin ja ahtausyrityksiin niin suurin osa Eurooppaa olisi Venähän taloudellinen mahdin alla. Onko tässä Venäjän uusi voimavara ja uuden kauhuntasapainon keino. Puutu Venäjän asioihin niin kaasukraana ja itäsähkö loppuu.

Käyttäjän PerttiRampanen kuva
Pertti Rampanen

Kun tämän(kin) Ari Pesosen maanpuolustukseen liittyvän varsin seikkaperäisen selvityksen lukee, niin on se niin moninainen ja todellista asiantuntemustakin ymmärtämiseksi vaativa osakokonaisuus, että kuinka ihmeessä puolustushallinto ajattelee kysyvänsä kansalta päätöksensä pohjaksi, että mitä tehdään: liitytäänkö Natoon vai ei!??

Miten joku mökin mummo, mummoja mitenkään halveksimatta, tai pelkästään bändiä, biisiä ja somea kännykästään tuijotteleva armeijaa käymätön alle kaksikymppinen nuoriso tietää tuosta äänestettävästä asiasta yhtään mitään. Eikä kiinnostakaan kuin pientä osaa heistä. Onko heidän, ja monen muun lähes tietämättömän suomalaisen kannasta todellista hyötyä maanpuolustuksestamme vastuullisten päätöksenteon pohjaksi??

Minä ainakin annan, vaikka asiasta jotain tiedänkin, täyden päätösoikeuden maanpuolustuksen suunnittelusta ja toimeenpanosta vastaaville. Toivon, että he myös vastuunsa kantavat.

Gallupeilla ja kansanäänestyksillä ei maanpuolustusta hoideta!

Käyttäjän RaunoLintunen kuva
Rauno Lintunen

Unelmointi ennaltaehkäisevästä iskusta ohjuksin itärajan taakse on itsemurhan suunnittelua. Iskun jälkeen Suomi pyyhkiytyisi Pohjolan kartalta.

Käyttäjän ilkkasiren62 kuva
Ilkka Sirén

"Unelmointi ennaltaehkäisevästä iskusta ohjuksin itärajan taakse on itsemurhan suunnittelua. Iskun jälkeen Suomi pyyhkiytyisi Pohjolan kartalta."

Lintusen kannattaisi kirjoittaa tuosta kommentista oma blogitekstinsä, eikä tunkea sitä Ari Pesosen blogin yhteyteen. Unelmat, itsemurhat ja ennaltaehkäisevät iskut Suomen rajalta rajan taakse karkaavat niin kauas Ari Pesosen blogin tekstistä, että tämä kommentti pyyhkiytyy ihan omaan maailmaansa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset