Venäjä rajoittaa Suomen 4G-verkon toimintaa sotilaallisin perustein

Uudet ulko- ja turvallisuuspoliittiset linjaukset ja muutokset Venäjän harjoittamassa maailmanpolitiikassa ovat tulleet kaikille selväksi Krimin niemimaan valloituksen jälkeen sekä meneillään olevien Ukrainan ja Syyrian sotien myötä. 

Venäjän ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjamuutos tapahtui paljon aikaisemmin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kuin mitä noiden edellä mainittujen sotatapahtumien perustella voisi päätellä.

Ratkaisevina tapahtumina linjamuutokselle on syytä pitää entiseen Neuvostoliittoon kuuluneiden valtioiden pyrkimyksiä erkautua Venäjän etupiiristä värivallankumouksilla. Georgian samettivallankumous tapahtui vuonna 2003, Ukrainan oranssivallankumous vuosina 2004-2005 ja Kirgisian tulppaanivallankumous vuonna 2005. Myös Uzbekistanissa oli värivallankumousta muistuttavia protesteja vuonna 2005.

Vielä tuolloin 2000-luvun alkupuolella Venäjällä ei ollut sotilaallista voimaa kukistaa sen puskurivaltioissa tapahtuvia erkanemispyrkimyksiä sotilaallisesti. Vuoden 2008 Georgian sota sinänsä onnistui ja Venäjän tavoitteet täyttyivät estää maan luisuminen kohti Nato-jäsenyyttä, mutta sota osoitti Venäjän armeijaa vaivaavat puutteet ja rajalliset voimavarat.

Nyt Venäjän armeija on jo riittävän iskukykyinen toimimaan maan länsirajalla, ja Venäjä on onnistunut hyvin Krimin valloituksessa sekä sodissaan Itä-Ukrainassa ja Syyriassa.

Vladimir Putinista tuli Venäjän presidentti vuonna 2000, ja Venäjän ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjanmuutos alkoi pikkuhiljaa jo 2000-luvun alkupuolella edellä mainittujen värivallankumousten perusteella. Venäjä alkoi nähdä, että entisten puskurivaltioiden valuminen pikkuhiljaa kohti länttä toisi lopulta Naton kiinni sen omiin rajoihin, jota Venäjä ei pitänyt alkuunkaan hyväksyttävänä omalle turvallisuudelleen.

Vaikka Venäjän presidenttinä vuosina 2008–2012 ollutta Dmitri Medvedeviä on pidetty länsimyönteisenä, ei hänen aikanaan Putinin aloittama Venäjän ulko- ja turvallisuuspoliittinen muutosprosessi muuttunut perusteiltaan. Kysymys Putinin ja Medvedevin välillä oli ja on edelleen vain sävyeroista. Uskon jossain määrin, että Venäjän armeijalla ja sen taustalla olevilla johtavilla sotilailla on suurempi rooli Venäjän linjamäärityksiin kuin yleisesti uskotaan, vaikka armeijassakin on tapahtunut myös johtavien sotilashenkilöiden siirtämistä sivuun presidentin vaatimuksesta. Armeijan vahva rooli itänaapurissamme on meille tuttua jo Neuvostoliiton ajoilta.

Lännessä ei Venäjän pikkuhiljaa tapahtuvaa ulko- ja turvallisuuspoliittista linjamuutosta havaittu. Pienistä merkeistä ei otettu vaaria, eikä niiden merkityksien analysointia johtopäätöksien päivittämiselle tapahtunut. Edes vuoden 2008 Georgian sota ei saanut länsivaltoja reagoimaan Venäjän muuttuneeseen ja maan edelleen muuttuvaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Lännessä oltiin hyväuskoisia, eikä haluttu – tai ei jopa osattu –  lukea Venäjän linjamuutoksen tunnusmerkistöä oikein.

Monet länsimaat eivät ole halunneet lukea Venäjän linjamuutoksen tunnusmerkistöä oikein edes vuoden 2014 Krimin valloituksen sekä Itä-Ukrainan ja Syyrian sotien alkamisen jälkeenkään.

Suomi on heräämässä Venäjän todellisuuteen vasta nyt syksyllä 2016. Mikäli istuvassa hallituksessa olisi mukana SDP ja ulkoministerinä Erkki Tuomioja, Suomen heräämistä tuskin olisi vieläkään tapahtunut.

Jäljempänä kahdessa seuraavassa luvussa on esimerkkeinä kaksi pientä Venäjän toimenpidettä, jotka liittyvät Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutokseen ja varautumiseen jopa sotatoimiin Venäjän raja-alueilla. Toimenpiteet ovat sinänsä melko vähäisiä yleisesti, mutta Suomelle melko suurimerkityksellisiä.

                                                                                           ****

Venäjän presidentti Dmitri Medved antoi 9.1.2011 ukaasin nro 26, joka koski Venäjän raja-alueiden muodostamista (”Указ Президента Российской Федерации от 09.01.2011 г. № 26”). Ukaasi venäjänkielellä on luettavissa täältä.   

Ukaasissa muodostettiin Venäjälle yhteensä 380 raja-aluetta, joissa rajoitettiin ulkomaalaisten kansalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden sekä ulkomaisten oikeushenkilöiden omistusoikeutta Venäjän maa-alueeseen (”Об утверждении перечня приграничных территорий, на которых иностранные граждане, лица без гражданства и иностранные юридические лица не могут обладать на праве собственности земельными участками.”). Ulkomaisten tahojen maaomistus käytännössä noilla raja-alueilla kiellettiin.

380 raja-aluetta, joista on olemassa vain luettelo ja joita ei ole esietty kartalla, ovat erittäin laajoja Venäjän rajoihin liittyen. Suomen lähialueilla alueet yltävät pitkälle Karjalaan jopa 200 kilometrin syvyydelle ja pohjoisempana Suomen rajasta aina Vienanmerelle saakka.

Poikkeuksen Suomen itärajalla muodostaa Karjalankannas Laatokan rannoilla sekä Laatokan rannan ja Suomen välinen raja-alue Sortavalan piirissä noin 40-50 kilometrin levydelta ja 70 kilometrin pituudelta. Alue lienee jäänyt pois ukaasilistalla suomalaisomisteisten mökkipalstojen johdosta, joita tuolla alueella on yhteensä noin 200 kappaletta.

Venäjä harkitsi vuonna 2012 myös noiden mökkipalstojen lunastamista Venäjän valtiolle, mutta lunastushanketta ei toteutettu. Palstat omistajineen lienee kuitenkin tarkkaan selvitetty, eikä niiden ulkomaalaisomistuksen muodostamaa turvallisuusuhkaa ole pidetty niin suurena, että palstat olisi ollut syytä lunastaa. Tuo Suomen itärajaan rajoittuva pieni alue on ainoa poikkeus ukaasin 380 raja-alueen listalla. Missään muualla ulkomaalaisomistus ei ole mahdollista jopa 200 kilometrin levyisellä vyöhykkeellä rajasta lukien.

Venäjä on siis sulkenut raja-alueensa varsin laajalta alueelta ulkomaalaisomistukselta puolustuksellisista syistä. Toimenpide liittyy selkeästi Venäjän omiin varustelutoimiin ja samalla itseasiassa myös jopa mahdollisiin sotilastoimiin Venäjän ja länsivaltojen välillä, joihin Venäjä varautui siis jo vuonna 2011 tuolla ukaasilla nro 26.

Venäjän uusi sotilasdoktriini vuosille 2010-2020 oli julkaistu vuotta aikaisimmin 5.2.2010, ja siinä oli periaatteellisella tasolla kerrottu, mitä tuleman pitää. Kyseinen doktriini löytyy täältä. Jo tuon doktriinin perusteella on pääteltävissä ne toimet, mitä Venäjä tulee läntisillä raja-alueilla tekemään ja mihin Venäjä varautuu seuraavalla kymmenvuotiskaudella.

Venäjälle oli jo tuolloin vuonna 2011 selvää, miten se tulee kehittämään raja-alueiden ohjus- ja ilmatorjuntajärjestelmiään Venäjän korkeatasoiseen ohjusteknologiaan perustuen. Näen, että Venäjän raja-alueilla omistusoikeuden kieltäminen ulkomaalaisilta yhtenä osatekijänä perustuu estää Venäjän asejärjestelmien elektronisen tietoliikenteen häirintä, jolla puolestaan olisi merkitystä ja Venäjän asejärjestelmien toiminnalle raja-aleilla. Elektronisen tietoliikenteen häirintälaiteet ovat nykyisin fyysisesti hyvin pienikokoisia. Mahdollista uhkaa muodostavan voiman päästämisestä Venäjän strategisesti tärkeille alueille olisi myös paljon muutakin haittaa.

Venäjä tietää kyllä hyvin, miten muodostaa haittaa vastavoiman sotilaalliselle toiminnalle, kun se on itse hankkinut maaomistusta Suomesta sotilaallisesti tärkeiden kohteiden läheisyydestä.

Tuohon vuonna 2011 annettuun ukaasiin nro 26 ei länsimaissa – eikä etenkään Suomessa, joka pitää itseään Venäjän suurena asiatuntijana – kiinnitetty erityistä huomiota. Ukaasin merkitystä ei ymmärretty, ja se pitkälti sivuutettiin. Tuo on vain yksi esimerkki, miten Venäjän toimia ei osata länsimaissa tulkita oikein. Toinen esimerkki on seuraavassa luvussa.

                                                                                           ****

Suomi oli neuvotellut pitkään – vuosien ajan – viime vuosikymmenen vaihteessa Venäjän kanssa uusien 4G-verkkojen 800 megahertsin taajuusalueen käytöstä Suomen ja Venäjän välisellä raja-alueella.

4G-verkko alkoi tulla todellisuuteen, kun Teliasonera oli ottanut Suomen ensimmäisen 4G-verkon koekäyttöön Turussa 2. kesäkuuta 2010. Kataisen hallitus oli tehnyt päätöksen, että toimiluvat uusille 800 megahertsin (791-821 MHz ja 832-862 MHz) taajuusalueen 4G-verkoille huutokaupataan Suomessa vuoden 2013 loppuun mennessä, joten sopimukselle Venäjän kanssa oli kiire, kun hallitus oli itselleen Venäjän merkittävän aseman Suomen 4G-verkkoasiassa määritellyt.

Venäjän kanssa käydyt neuvottelut päättyivät Suomen ja Venäjän väliseen sopimukseen elokuussa vuonna 2011 koordinaatiosopimuksena, ja tuon sopimuksen sisältämä keskeinen sisältö on luettavissa Viestintä- ja liikenneministeriön 30-sivuissa muistiossa päivämäärällä 31.10.2011 otsikolla ”Taajuuspoliittinen periaatepäätös”. Muistio löytyy täältä, ja sen etusivu on tässä blogikirjoituksessa kuvana (kuva 1). Itse Venäjän kanssa solmittua koordinaatiosopimusta ei verkosta löydy.

Sopimuksessa Suomi oli valmis tekemään merkittäviä ja myös Suomen etuja loukkaavia myönnytyksiä Venäjälle. Sopimuksen lopputuloksena ja Suomen hyväksymänä Suomen 4G-verkot eivät toimisi itärajalla jopa 100 kilometrin levyisellä vyöhykkeellä rajasta lukien samalla tavalla kuin muualla Suomessa, ja päätösvalta keskeisissä asioissa olisi sopimuksen perusteella Venäjällä.

Venäjä asetti sopimuksessa kolme rajoitusta Suomen 4G-verkoille:

  • Venäjän tv-kanavavaraukset aiheuttavat sen, että Suomen puolella langattomia laajakaistaverkkoja ei voida rakentaa lähemmäs kuin 75 kilometriä valtakunnan rajasta sopimatta asiasta Venäjän kanssa.

  • Suomen ja Venäjän välinen sopimus ei kata Venäjän "ilmailun radionavigointijärjestelmän asemia".

  • Täysin kattavan 4G-verkon rakentaminen 800 megahertsin taajuusalueella on mahdollista ilman asian erillistä sopimista Venäjän kanssa vain 55 kilometrin etäisyydeltä Venäjän rajasta.

Viestintä- ja liikenneministeriön edellä mainitussa muistiossa on kartta sivulla 23, jossa on esitettynä ne alueet, joilla rajoituksia olisi sopimuksen mukaan Suomessa käytössä. Kartta on myös tässä blogikirjoituksessa (kuva 2).

Kysymys tuossa Suomen ja Venäjän välisessä taajuusalueasiassa oli todellisuudessa Venäjän sotilaallisin perustein edellytetystä elektronisesta etupiiristä, joka ulottuisi Suomen puolella siis jopa 100 kilometrin syvyyteen. Eräänlainen Venäjän etupiiri siis tuokin. Venäjän mukaan Venäjän sopimukseen edellyttämät rajoitukset johtuisivat osaltaan Venäjän tv-verkoista, ikään kuin Venäjällä TV-lähetykset eivät näkyisi 4G-verkon alueella vastaavasti kuten Suomessa. Suomessa oli siirrytty televisiolähetysten analogia-ajasta digiaikaan 1.9.2007. Venäjällä siirtyminen digilähetyksiin oli hieman hitaampaa, ja Venäjän hallitus oli tehnyt päätöksen asteittaisesta digiaikaan siirtymisestä 3.12.2009. Päätös nro 985 löytyy täältä.

Kyse Suomen ja Venäjän välisessä taajuusasiassa oli puhtaasti Venäjän ilmavoimien ja ohjusjärjestelmien tutkista ja muusta elektronisesta sotilasviestiliikenteestä, joiden toimintaa Venäjän mukaan Suomen 4G-verkko olisi haitannut.

Kyse todellisuudessa ei siis ollut venäläisten tv-lähetysten näkyvyydestä. Kyseessä olivat Venäjän sotilastoiminnan käyttämät taajuudet, siis tutkat ja ohjausjärjestelmien elektroniset ohjausjärjestelmät, jotka Venäjä halusi toimiviksi myös Suomen puolella. Kyse oli siis Venäjän ”elektronisesta” puskurivyöhykkeestä Suomessa.

En vahvistanut tätä blogikirjoitusta kirjoittaessani suomalaisilta teleoperaattoreilta, onko Venäjä jo muuttanut 5 vuoden jälkeen sotilastaajuuksia niin, että vuoden 2011 tilanne olisi muuttunut ja Suomessa olisi mahdollisuus käyttää 4G-verkkoa laajemmin, ja vapaammin kuin vuonna 2011 solmitussa sopimuksessa. Mahdollisesti näin on. Vuonna 2011 solmittu sopimus on kuitenkin vielä voimassa. Kesämökkini sijaitsee tuolla rajoitusalueella 40-50 kilometrin päässä Suomen itärajasta, ja 4G-verkosta ei ole tietoakaan.

Vaikka Venäjä olisi jo muuttanut taajuuksiaan, Venäjä onnistui vielä vuonna 2011 rajoittamaan Suomen päätäntävaltaa kolmella ehdolla Suomen alueen sisälle kuuluvissa asioissa. Venäjä siis puuttui Suomen sisäisiin asioihin ja Suomen mahdollisuuksiin siirtää johdotonta sähköistä tietoliikennettä Suomen sisällä jopa sadan kilometrin syvyyteen saakka Suomen itärajasta lukien. Suomelle tuo Venäjän toiminta rajoittaa Suomen omaa päätäntävaltaa kävi päinsä vielä vuonna 2011.

Asunto- ja viestintäministeri Krista Kiuru (sd.) Kataisen hallituksessa hehkutti Suomen ja Venäjän välistä sopimusta suureksi työvoitoksi. Kirjaus ”Asunto- ja viestintäministeri Krista Kiurun mukaan on suuri työvoitto, että nopeita laajakaistaverkkoja päästään rakentamaan huomattavasti suunniteltua aikaisemmin.” löytyy Liikenne- ja viestintäministeriön verkkosivulla olevasta tiedotteesta (LVM 29.8.2011).

Kylmän sodan aikaan Neuvostoliiton voimakkaat tutkat häiritsivät televisiolähetysten näkyvyyttä monin paikoin itärajan läheisyydessä Suomen puolella (Yle 10.9.2016). Venäjä ei suostunut tuolloin muuttamaan tutkajärjestelmiään niin, että ongelma olisi poistunut. Asia oli myös Suomelle arka. Neuvostoliiton tutkat siis synnyttivät ongelmia Suomelle. Ehkä Suomen vuonna 2011 vastavuoroisesti olisi pitänyt vastata Venäjälle: me rakennamme omat 4G-verkkomme haluamallamme tavalla ja teidän on parempi sopeutua siihen.

Riippumatta siitä, onko taajuuspoliittinen periaatepäätös ja sopimus Venäjän kanssa tosiasiallisesti voimassa, se on osoitus Venäjän kyvystä puuttua Suomen sisäisiin asioihin, ja jonka suomalaispoliitikot hyväksyvät muitta mutkitta.

Venäjän vahva kiinteä tutkaverkosto Suomen rajan läheisyydessä lienee ensimmäisiä Hornetien JASSM-ohjusten tuhoamiskohteita, mikäli sotatoimia maiden välille syntyisi.

4G-verkkosopimus Venäjän kanssa on siis vain yksi esimerkki monien joukossa, kuinka Venäjä toimii raja-alueillaan yhä kiihtyvämpään tahtiin jopa naapureittensa oikeuksia loukaten. Välillä Venäjä käyttäytyy varsin karkeasti ja sanelevasti naapurimaitaan kohtaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu