AriPesonen1

Mitä ovatkaan ulkopolitiikassamme meidän itsemme määräämät "yleiset syyt"?

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Unto Hämäläinen kirjoitti uudenvuodenaattona mielenkiintoisen kirjoituksen otsikolla ”Presidentti Sauli Niinistöllä olisi hyvät syyt jäädä eläkkeelle, mutta yleiset syyt puoltavat jatkokautta” (HS 31.12.2016).

Kirjoituksessa Hämäläinen käsitteli istuvan presidentin Sauli Niinistön mahdollista jatkokautta Suomen tasavallan presidenttinä. Hämäläisen mukaan tällä hetkellä 68-vuotiaan Niinistön ikä ei enää puolla asettumista uudelleen ehdokkaaksi, mutta sen sijaan ”yleiset syyt” puoltavat.

 ”Tilanne ei siis ole järin otollinen presidentin vaihdokselle, koska hankalina aikoina on viisasta korostaa jatkuvuutta. Yleiset syyt puoltaisivat Niinistön toista kautta.”, Hämäläinen kirjoittaa ja jatkaa: ”Naapurimaiden välit ovat tätä nykyä viileät. Niinistö on tehnyt paljon työtä, jotta välit pysyisivät edes siedettävinä. Näin hänestä [presidentti Niinistöstä] on tullut Suomen politiikan takuumies Vladimir Putiniin päin.

Hämäläinen nimeää kirjoituksessaan Niinistön samanlaiseksi takuumieheksi suhteessa Venäjään kuin mitä Kekkonen oli kylmän sodan aikaan suhteessa Neuvostoliittoon.

1960-luvulla ja sitä ennen syntyneille ikäpolville ”yleiset syyt” on tuttu kylmän sodan aikainen käsite Suomen ulkopoliittisena toimintavälineenä. Liiankin tuttu.

Onko Suomi nyt jälleen liukumassa Euroopan turvallisuustilanteen kiristyttyä kylmän sodan aikaisiin ulkopoliittisiin toimintatapoihin, joissa päämäärä pyrkii pyhittämään keinoja. Miksi tunnettu ja arvostettu pitkän linjan toimittaja Unto Hämäläinen otti tuon suomettuneisuudelta kalskahtavan ”yleiset syyt”-termin taas kerran käyttöön yli 35 vuoden takaa?

                                                                                                 ****

Maaliskuun 1979 eduskuntavaaleissa oppositiopuolueet Kokoomus ja Suomen Maaseudun Puolue lisäsivät rutkasti kannatustaan. Kokoomus sai vaaleissa 12 lisäpaikkaa, ja Kokoomuksen kansanedustajamäärä nousi 35 edustajasta 47 edustajaan. SMP sai puolestaan 5 lisäpaikkaa.

Sorsan toisen hallituksen kaikki puolueet - SDP, Keskustapuolue, SKDL ja LKP - kärsivät vuoden 1979 vaaleissa tappioita niin, että kansanrintamahallituksen enemmistö eduskunnassa supistui 152 kansanedustajasta 137 edustajaan. Heikon vaalituloksen johdosta pääministeri Kalevi Sorsa ilmoitti vaalien jälkeen kieltäytyvänsä jatkamasta tehtävässään.

Presidentti Urho Kekkonen nimitti 21. maaliskuuta hallitustunnustelijaksi vaalien suurimman voittajan Kokoomuksen puheenjohtajan Harri Holkerin, mutta Holkeri luovutti hallituksen kokoamisen kuukauden päivät kestäneiden neuvottelujen jälkeen tuloksettomana. Holkeri ja Kokoomus eivät saaneet suuresta vaalivoitostaan huolimatta kokoon hallitusta.

Sorsan toisen hallitus - tai oikeastaan Sorsan toisen hallituksen jälkimmäinen painos ”Sorsa IIb” - istui vaalien jälkeisten Holkerin ja Koiviston hallitusneuvottelujen ajan 26.5.1979 saakka. Mauno Koiviston toinen hallitus aloitti työnsä 26.5.1979, ja hallituspuolueina Koiviston kansanrintamahallituksessa olivat SDP, Keskustapuolue, RKP ja SKDL.

                                                                                                 ****

Perjantaina 15.6.1979 ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä toimittaja Matti Vehviläinen julkaisi Koiviston hallituksen maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolaisen haastattelun, jossa Virolainen kertoi toimittajalle käsityksiä, minkä vuoksi Kokoomukselle ei tälläkään kertaa auenneet portit hallitukseen, vaikka kaikki sitä Kokoomuksen suuren eduskuntavaalivoiton perustella odottivat.

Kesäkuun 15. päivänä 1979 ilmestyneessä Suomen Kuvalehden numerossa toimittaja Matti Vehviläinen julkaisi minun haastatteluni, jossa vastailin Vehviläisen kysymyksiin siitä, minkä vuoksi kokoomuspuolue ei nytkään tullut hallitukseen, vaikka sitä kaikki odottivat. En voinut kertoa hänelle, mitä UKK oli sanonut minulle kokoomuksesta, vaan sanoin, että tähän varmaan vaikuttivat niin sanotut ’yleiset syyt’. Vehviläinen antoi tulkinnalle ’yleiset syyt’ oman tulkintansa. Vehviläinen ei näyttänyt minulle kirjoittamaansa tekstiä ennen sen julkaisemista.”, Johannes Virolainen kirjoittaa 1982 ilmestyneessä kirjassaan ”Yöpakkasista juhannuspommiin”.

Suomen Kuvalehdessä Virolaisen haastattelun juttuotsikko oli ”Johannes Virolaisen tilannearvio - Yöpakkasten pelko syrjäytti kokoomuksen”.

Virolainen kirjoittaa kirjassaan, että kun Suomen Kuvalehti ilmestyi viikon 24 lopulla, presidentti Kekkonen olisi varmasti lukenut haastattelun ennen seuraavaa sunnuntaita 17.6.1979. Sunnuntaina Virolaisen ollessa yhteydessä Kekkoseen puhelimitse, Kekkonen ei ollut esittänyt puhelimessa mitään epätyydyttävää haastattelujutusta.

Kahta päivää ennen juhannusaattoa keskiviikkona 20.6.1979 Kekkonen saattoi kuitenkin julkisuuteen Yleisradion kautta ”juhannuspommin”. Kekkosen tiedonannossa Virolainen olisi antanut Suomen Kuvalehden haastattelussa ”väärän kuvan Suomen ulkopolitiikasta ja kansainvälisestä asemasta”.

Kekkosen ”juhannuspommin” taustalla on tulkittu olleen Neuvostoliiton näkemyksien lisäksi keskustelun suomettumisesta, josta oli kirjoitettu ahkerasti länsieurooppalaisessa lehdistössä jo 1960-luvulta alkaen. Suomettumiskeskustelu oli laajaa 1970-luvun jälkipuolella etenkin Länsi-Saksassa.

Presidentti Kekkonen oli vieraillut 7.-11.5.1979 Länsi-Saksassa, ja hän oli tehnyt Saksan-vierailunsa aikana kovasti töitä hälventääkseen saksalaisia suomettumiskäsityksiä. Mitään konkreettista ja tosiasiallista Suomi ei kuitenkaan ollut tehnyt. Kekkosen hälventämisyritykset perustuivat vain puheisiin ja retoriikkaan, ei mihinkään faktisiin poliittisiin päätöksiin ja toimiin.

                                                                                                 ****

Termi ”yleiset syyt” syntyi siis jo 1970-luvun viimeisenä vuotena, ja se on jäänyt vahvasti elämään Suomen historiaan. Nyt termin on ottanut uudelleen julkaistuun käyttöön toimittaja Unto Hämäläinen, mutta ”yleiset syyt” terminä on ollut vanhempien ihmisten tiedossa koko ajan.

Kylmäverisesti määriteltynä termi tarkoittaa, ettei Suomi omaehtoisesti eikä etenkään itäisen naapurin painostaessa tee mitään sellaista, mikä olisi tällä hetkellä Venäjän etujen ja toiveiden vastaista ja mikä kylmän sodan aikaan olisi ollut Neuvostoliiton etujen ja toiveiden vastaista.

Kylmän sodan aikaan Kokoomuksella tai SMP:llä ei ollut mitään asiaa hallitukseen ”yleisten syiden” vuoksi. Nyt Suomella ei ole mitään asiaa Nato-jäsenyyteen ”yleisten syiden” vuoksi, joita Suomi on omaehtoisesti määritellyt Venäjä-kuuliaisuudessa ja -pelossa.

Kokoomukselle ”yleiset syyt” kestivät 28.5.1966-29.4.1987 välisen ajan ja Suomen Nato-jäsenyydelle ”yleiset syyt” ovat kestäneet maaliskuun 12. päivästä 1999 alkaen, jolloin ensimmäiset Itä-Euroopan maat Neuvostoliiton romahduksen jälkeen liittyivät puolustusliittoon.

”Yleiset syyt” ovat siis Suomen itsensä asettamia. Toki ulkopuolelta voidaan painostaa - ja on painostettukin - Suomea asettamaan politiikalleen linjaa ”yleisten syiden” perusteella. Ainoa asettaja on ollut Neuvostoliitto ja tällä hetkellä Venäjä, ei mikään muu valtio.

Kuten kylmän sodan aikaan, edelleenkään me emme osaa katsoa Suomessa itseämme ulkopuolisin silmin. Tuota taitoa meidän olisi syytä opetella.

Heinäkuun lopulla vuonna 1978 saksalainen Die Welt -sanomalehti oli julkaisut Suomea ja Kekkosta koskevan artikkelin, jossa käsiteltiin väkevästi suomettumista. Kirjoituksessa arvosteltiin Urho Kekkosen harjoittamaa ulkopolitiikkaa ankarin sanoin, ja artikkeli päättyi toteamukseen, että Kekkonen on tuhlannut Paasikiven ulkopoliittisen perinnön.

Lehden mukaan Suomi on omilla päätöksillään omaehtoisesti kaventanut omaa ulkopoliittista liikkumatilaa suhteessa Neuvostoliittoon, ja liikkumatila oli pienempi kuin Romanian ja Jugoslavian, joista Romania kuului vieläpä Varsovan liittoon.

Die Weltin mukaan Suomi oli siis omaehtoisesti myötäillyt Neuvostoliittoa enemmän mitä Neuvostoliitto olisi Suomelta edellyttänyt ulko- ja turvallisuuspoliittisten päämääriensä tukemiseksi. Lehden kirjoitus sai Kekkosen raivoon.

Voidaan kuitenkin sanoa, että Kekkonen ei pitkän uran ja iän karttuessa ehkä enää kyennyt näkemään Suomen asioita ulkopuolisin silmin, miltä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka näyttää Suomen ulkopuolelta etenkin lännestä katsottuna. Suomi oli todellakin suomettunut - omaehtoisesti.

                                                                                                 ****

Suomalaista ”Yleiset syyt”-termiä on syytä analysoida tärkeimmin, mitä sen taakse piiloutuu poliittisena linjana.

Kysymys on asioiden säilyttämisestä tai muuttamisesta. Peilataanpa ”Yleiset syyt”-termiä tuleviin presidentinvaaleihin ja presidentin toimintaan, jonne termin on nyt vienyt toimittaja Unto Hämäläinen.

Yleensä valtion johtoon valitaan vanha henkilö yhä uudestaan ja uudestaan, jos asiat halutaan sementoida paikalleen ilman muutosta.

Kylmän sodan aikaan Suomi sementoi muutoksien mahdottomuuden Kekkosella. Kekkonen valittiin presidentinvaaleissa aina vaan uudelleen ja uudelleen niin, että lopulta presidenttivuosia kertyi yhteensä lähes 26.

Kekkosen valinta oli turvallista, ei tarvinnut miettiä muutosta ja siihen liittyviä epävarmuustekijöitä. Toisaalta paikallaan pysyminen ja muuttumattomuus muuttuvan maailma ympärillä merkitsee ajasta ja kehityksestä jälkeen jäämistä: kansakunta taantuu ja urautuu yhdelle raiteelle.

Kysymys on kansan ja myös sen johtajien pelosta muutokselle. Tyydytään vanhaan, vaikka se olisi menettänyt jo ajankohtaisuutensa. Maailmalta löytyy tuoreita esimerkkimaita Kazakstanista Uzbekistanin kautta Pohjois-Koreaan, miten asioita halutaan sementoida muutoksilta vanhalla johtajalla niin pitkään kuin hän on vain elossa. Neuvostoliitossa sementointi hoidettiin todellakin niin pitkälle, että pääsihteerit kuolivat virassaan.

Suomessa olemme sementoineet myös talouttamme viime aikoina ”yleisillä syillä”, joita ovat rakenteellisten muutosten mahdollisesti synnyttämä haitta osalle kansalaisia. Näiden ”yleisten syiden” perusteella rakenteelliset uudistukset etenkin työmarkkinoilla ovat jääneet tekemättä.

"Yleisiä syitä" ei todellisuudessa ole olemassa. ”Yleisillä syillä” on helppo perustella sitä, mikä on ollut hyvää jo vuosikymmenten ajan, vaikka maailma on ympärillämme muuttunut. Mikäli Niinistö asettuu ehdolle, Niinistön valinnan perustelu on tehtävä jokaisen äänestäjän muutoin kuin Venäjään liittyvillä ”yleisillä syillä”.

Jos tuo vanha ”yleiset syyt” -termi otetaan politiikassa taas laajemmin käyttöön, on syytä kaikkien miettiä, onko tällöin pohjimmiltaan kyse Suomen Nato-jäsenyydestä, jonka mahdottomuus halutaan varmuudella sementoida Suomen Nato-jäsenyyttä vastustavan Niinistön uudelleenvalinnalla, vaikka maailma ympärillämme tulisi nopeastikin muuttumaan etenkin Ruotsin viitoittamana. Nato olisi uusia asia, joka tietäisi suurta muutosta Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen ajatteluun.

Niinistön uudelleenvalintaa ei siis voi perustella "yleisillä syillä", koska silloin kysymys olisi mahdollisten muutoksen pelkäämisestä. Kyse on siitä, millä perusteella politiikkaa tehdään ja millä perusteilla poliittinen henkilö valitaan tehtäväänsä. ”Yleisillä syillä” ketään henkilöä ei pidä valita, myöhemmässä historiassa valinta osoittautuisi väärin perustein tehdyksi.

                                                                                                 ****

Saksalaislehden mukaan Suomi omaehtoisesti kavensi 1970-luvun loppupuolella ulkopoliittista liikkumavaraa suhteessa Neuvostoliittoon enemmän kuin mitä olisi tarpeen Suomen aseman turvaamiseksi.

Rajoittaako Suomi nyt 1970-luvun loppupuolen tavoin omaa ulkopoliittista liikkumavaraa ja asemaansa suhteessa Venäjään niin, ettei liikkumavara turvaakaan enää asemaamme itsenäisenä päättäjänä?

Rajoittammeko nyt Suomen ulkopoliittista liikkumatilaa tavoilla, joita emme ole halukkaita huomaamaan?

Esimerkkeinä näistä rajoittavista tavoista mainittakoon Suomen ja Venäjän hallitusten välisen talouskomission herättäminen uudelleen henkiin, Baltian maista ja Ruotsista poikkeava suomalaiskanta Nord Stream 2 -kaasuputkihankkeeseen, Koillisväylän tietoliikennemerikaapelihanke, suomalaispoliitikkojen Venäjä-vierailut Venäjä-pakotteiden ollessa voimassa, ydinvoimalan tilaaminen venäläiseltä Rosatomilta, BUK-ohjuksen koeräjäytystietojen luovuttamatta jättäminen Hollannin onnettomuustutkintaviranomaisille tai itärajaa koskeva kahdenkeskinen rajasopimus, joka tosin on jo umpeutunut.

Rajaammeko omaehtoisesti Suomen Nato-jäsenyyden tosiasiallisena ulkopoliittisena vaihtoehtona keinovalikoimastamme? Pyrimmekö käyttämään presidenttiä välineenä rajauksillemme?

 

Lähteet:

Johannes Virolainen ”Yöpakkasista juhannuspommiin”, Otava 1982

Suomen kuvalehti, nro 24, 15.6.1979, kansiotsikko: ”Johannes Virolaisen tilannearvio – Yöpakkasten pelko syrjäytti kokoomuksen” ja juttuotsikko: ”Hallituksen teko oli hallantorjuntaa"

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

7Suosittele

7 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän kalevikamarainen kuva
Kalevi Kämäräinen

Taloudellisia "yleisiä syitä" ovat meillä yrittäneet muuttaa Niinistöä nuoremmat voimat, mutta huonosti näyttää projekti etenevän. Toisaalta turvallisuus- ja puolustuspoliittisia "yleisiä syitä" ovat vanhemmatkin "ukot" onnistuneet Länsi-Euroopassa panemaan uusiksi.

Ei tässä siis ole kysymys tasavallan presidentti Niinistön iästä, vaikka Pesoselle siitä tuntuu tulleen pakkomielle.

Terveisin Kalevi Kämäräinen

Käyttäjän viljoh9 kuva
Viljo Heinonen

Minusta mitään sellaisia "yleisiä syitä" ei saa olla olemassakaan, joiden vuoksi Niinistö pitää valita jatkokaudelle. Niinistö valitaan, jos valitaan, mutta ei "yleisten syiden" vuoksi. Kekkosen aikaan yleiset syyt riittivät hallituksen kaatoon ja pääministerin ja hallituksen kokoonpanon nimeämiseen. Varjelkoot mitkä tahansa voimat Suomea sellaiselta ajalta.

Käyttäjän EeroPyykkl kuva
Eero Pyykkölä

Pitkälle oli "kekkoslainen valistus" mennyt 1970-luvulla. Itse kävin mainitun -luvun lopulla, armeijan jälkeen, Helsingin Mäkelänrinteen Ilta-Lukiota. Äidinkielen kokeessa kirjoitin aineen nimellä "Bretshnevin hämäys". Sain äidinkielen opettajaltani aineestani parhaan arvosanan, mutta hän taistolaisena halusi keskustella kanssani. "Enkö ymmärtänyt Suomen virallista ulkopolitiikkaa ja Suomen hyviä suhteita Neuvostoliittoon?" Kerroin kantanani, että "Suomen virallinen ulkopolitiikka on alisteista Neuvostoliitolle ja Kekkosen ikuisille valtapyrkimyksille". Tapaaminen päättyi hyvin, ja ehkä vähän pystyin horjuttamaan naisopettajani kritiikitöntä suhdetta Kekkoseen ja Neuvostoliittoon?

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Kylmä sota päättyi ilmeisesti aikaisemmin kuin luulin, koska SMP tuli hallitukseen 6.5.1983 ja Kokoomus 30.4.1987. Mitäpä, jos sanottaisiin vain "Kekkosen aikana", eikä "kylmän sodan".

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

Suomi omaehtoisesti kavensi 1970-luvun loppupuolella ulkopoliittista liikkumavaraansa suhteessa Neuvostoliittoon enemmän kuin mitä olisi tarpeen Suomen aseman turvaamiseksi. Suomi rajoittaa nyt omaa ulkopoliittista liikkumavaraansa ja asemaansa suhteessa Venäjään, ja todellakin tekee sen tavoilla, joita emme ole halukkaita huomaamaan.

Tämä näennäinen omaehtoisuus liikkumavaran kaventamisessa onkin kaikkein kiinnostavin piirre koko asiassa, ja se mielestäni oikeuttaa käyttämään ilmaisua, joka kuvaa hybridivaikuttamisen onnistumista Suomen valtionjohtoa kohtaan vielä paremmin kuin "yleiset syyt" (joiden voisi luulla vaikuttavan koko ajan "objektiivisesti" ikään kuin jonkin luonnonvoiman tavoin, eikä vain päätöksentekijöiden mielen maailmassa tunteenomaisista syistä).

Pidän osuvampana ilmaisua "Tukholma-syndrooma" tai "Tukholman oireyhtymä", jonka valtaan joutuneet lähtevät paradoksaalisesti itse ajamaan alistajansa asiaa, omaksi vahingokseen vapauttaan kaventaen ja heitä vastaan hyökkäävän eduksi.

Käsitteen historiasta ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Tukholma-syndrooma

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset