Euroopan jatkuvat sodat johtuvat harmaan alueen turvallisuusongelmista

Kylmän sodan aikakausi toisen maailmansodan jälkeen vuodesta 1945 oli Euroopalle suurta rauhan aikaa. Euroopassa ei sodittu.

Tuon ajankohdan ainoat sotilaalliset tapahtumat olivat Unkarin kansannousu vuonna 1956 ja Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968 itäblokin sisällä. Unkarin kansannousussa kuolonuhreja arvioidaan olleen 3 500-4 000. Tšekkoslovakian miehityksessä kuolonuhreja arvioidaan olleen vain hieman yli 200.

Euroopassa ei ole koskaan sodittu ja tuskin tullaan koskaan sotimaan vähemmän kuin noiden neljän ja puolen vuosikymmenenkylmän sodan aikana toisen maailmansodan jälkeen.

Aika 1990-luvun alusta tähän päivään on ollut puolestaan Euroopassa synkkää sotahistoriaa. Eurooppa on ollut läntisen maailman turvattomin maanosa sotien ihmisuhrien määrällä mitattuna:

  • Jugoslavian hajoamissodat vuodesta 1991 vuoteen 2001: vähintään 140 000 kuolonuhria (joidenkin arvioiden mukaan jopa 300 000 kulonuhria) ja noin 4 000 000 pakolaista.

  • Transnistrian jäätynyt konflikti Moldovassa vuodesta 1990 lähtien: 300-650 kuolonuhria.

  • Abhasian ja Etelä-Ossetian sotatapahtumat ja jäätynyt konflikti Georgiassa vuodesta 1991 vuoteen 2008: yli 10 000 kuolonuhria ja yli 250 000 pakolaista.

  • Vuoristo-Karabahin jäätynyt konflikti Azerbaidžanissa, täysimittaisen sodan vaihe vuodesta 1992 vuoteen 1994 mukaan lukien konfliktin alkuvaihe vuodesta 1988 vuoteen 1992: 20 000-30 000 kuolonuhria ja yli 1 000 000 pakolaista. Vielä huhtikuussa 2016 vihanpurkaus vaati kymmeniä kuolonuhreja tuolla alueella.

  • Georgian sota vuonna 2008: noin 600 kuolonuhria ja 192 000 pakolaista.

  • Itä-Ukrainan sota vuodesta 2014 lähtien: yli 10 000 kuolonuhria huomioimatta Venäjän kuolonuhreja ja 1 400 000 pakolaista. Ukraina arvioi heinäkuussa 2016 Venäjän sotilaiden kuolonuhrimääräksi yli 2000.

Venäjän Krimin niemimaan valloitus vuonna 2014 tapahtui käytännössä ilman ihmisuhreja. Sotatoimissa kuolleita on kirjattu yhteensä kolme.

Vuosikymmenen kestäneet Jugoslavian hajoamissodat ovat olleet Euroopan tuhoisimmat toisen maailmasodan jälkeen. Vähintään 140 000 kuolonuhria keskellä Eurooppaa vain muutaman sadan kilometrin päässä läntisen Euroopan suurkaupungeista. 

                                                                                       ****

Euroopan sotahistoria 1990-luvun alkupuolelta alkaen on siis hyvin synkkä.

Neljännesvuosisadassa Euroopan sodissa on varovaisemmankin arvion mukaan kuollut noin 200 000 ihmistä. Määrä on 50 kertaa enemmän kuin kylmänsodan aikaan sen kaksi kertaa pidemmällä ajanjaksolla. 

Johtavana läntisen demokratian maanosana yhdessä Pohjois-Amerikan kanssa Eurooppa ei ole kyennyt hoitamaan edes omaa turvallisuuttaan. Vain Lähi-idän sotahistoria läntisessä Aasiassa Irakin, Afganistanin ja Syyrian osalta on murheellisempi.

Euroopan unioni ei ole kyennyt pitämään rauhaa Euroopassa, vaikka EU nähdäänkin nimenomaan rauhan projektina.

EU ei kyennyt estämään Jugoslavian sotia, ei Krimin valtausta, ei Itä-Ukrainan sotaa eikä Georgian sotaa. Parhaillaankin veristä sotaa käydään Itä-Ukrainassa. Eurooppa ei ole kyennyt estämään EU:n voimalla viiden jäätyneen konfliktin syntymistä alueellaan.

Euroopan lähialueilla EU ei ole puolestaan kyennyt hoitamaan turvallisuuttaan Lähi-idässä eikä Afrikan pohjoisosissa.

Jokin on siis Euroopassa pahasti pielessä. Euroopan turvallisuusasioita ei ole saatu vieläkään kuntoon kylmän sodan aikaiselle tasolle. Aikaa on kulunut jo kaksi ja puoli vuosikymmentä saada asiat kuntoon.

Jokaisen eurooppalaisen poliitikon on syytä miettiä, mistä johtuvat Euroopan heikko rauha ja jatkuva sotiminen? Mistä johtuvat Euroopan turvallisuuspoliittinen epävakaus ja lukuisat ihmisuhrit sodissa?

                                                                                       ****

Kun kylmä sota loppui Neuvostoliiton hajoamiseen vuonna 1991, Euroopan turvallisuus alkoi heikentyä jo hieman aikaisemmin, kun Neuvostoliitto alkoi menettää sotilaallista kyvykkyyttä pitää yllä rauhaa omilla ja hajoavan etupiirinsä alueilla.

Vuoristo-Karabahin sota Azerbaidžanissa sai alkunsa vuonna 1988 Vuoristo-Karabahin alueen päätettyä kansanäänestyksellä liittymisestä osaksi Armeniaa, mitä silloinen Azerbaidžanin neuvostotasavalta ja Neuvostoliitto eivät hyväksyneet. Vastaavasti Etelä-Ossetian tapahtumat alkoivat jo Neuvostoliiton olemassaolon aikana vuonna 1989 kuten myös tapahtumat Moldovassa, kun Transnistria julistautui itsenäiseksi Moldovasta syyskuussa 1990.

Tapahtumat 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa Neuvostoliiton hajotessa ja menettäessä sotilaallisen voimansa osaltaan kertovat, mistä Euroopan sodat ja heikko rauhan tila pohjimmiltaan johtuvat. Kaikkien Euroopan maiden turvallisuuspoliittinen asema ei ollut enää kylmän sodan ajan tapaan vakiintunut. Turvallisuustilanne Euroopassa ei ollut kylmän sodan aikaa vastaavasti status quo -tilanne. Suurimmat ongelmat ovat olleet vanhoissa neuvostotasavalloissa.

Status quolla tarkoitetaan turvallisuuspolitiikassa asioiden ja toimijoiden vallitsevaa tilaa, jossa totuttuja toimintatapoja ja maiden turvallisuusasemia ei tarvitse muuttaa eikä muutoksille ole painetta. Status quo -tilanteessa jokaisella toimijalla – maalla ja sotilasliitolla – on tarkka sijainti ja asema, joihin sekä kullakin toimijalla itsellään eikä muilla toimijoilla ole tarvetta tehdä muutoksia. Sinänsä jollakin toimijalla voi olla muutostarvetta, mutta riittävää halukkuutta muutokseen ei ole, koska vakiintunut turvallisuustilanne järkkyisi myös omaksi menetykseksi.

Status quossa on tärkeää, että kunkin maan käyttäytymien tiedetään ennalta tarkasti, mikäli kriisi tai sota olisi vaarassa alkaa. Tämä turvallisuusasetelma luo vakautta ja ennen kaikkea ennaltaehkäisevyyttä.

Kylmän sodan aikaan molemmat sotilasblokit tunnustivat toistensa aseman. Yhdysvallat ja Nato tunnustivat Neuvostoliiton ja Varsovan liiton aseman ja päinvastoin. Jakolinjat olivat tunnustetut.

Blokkien välissä olevien sotilasliittoon kuulumattomien maiden asema oli myös tiedossa. Geostrategisesti tärkeällä Skandinavian alueella Ruotsi kuului Yhdysvaltain sotilaallisen turvan alle ja Suomi Neuvostoliiton sotilaalliseen etupiiriin. Skandinaviassa molemmilla sotilasliitto-osapuolilla oli tiedossa reagointi, mikäli Neuvostoliitto olisi ollut ottamassa tiukempaa sotilaallista otetta Suomesta.

Etelämpänä Euroopassa puolestaan pienen Itävallan asema oli myös selkeä läntisellä puolella, sen sijaan Jugoslavian asema ei ollut täysin yksiselitteinen presidentti Titon ajoittaisen sooloilun johdosta, mutta länsivallat tulkitsivat maan Neuvostoliiton sotilaalliseen etupiiriin kuuluvaksi.

Kylmän sodan aikaan blokkien väline status quo -tilanne oli viety jopa niin pitkälle, että toisen blokin sisäisiin asioihin ei puututtu sotilaallisesti. Länsiblokki ei puuttunut sotilaallisesti itäblokin sisäisiin kahinoihin, kuten Unkarin kansannousuun vuonna 1956 ja Tšekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968. Lännen vastatoimet Neuvostoliiton sotilastoimiin Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa olivat kaikkea muuta mutteivat sotilaallisia.

                                                                                       ****

Mikä on siis Euroopan sotilaallisen turvattomuuden syy ja mistä jatkuvat sodat johtuvat? Mistä johtuu sotilasliittoon kuulumattomien maiden sotilaallinen turvattomuus?

Kylmän sodan jälkeiset Euroopan turvallisuusongelmat johtuvat status quo -asetelman puutteesta, joka meillä oli turvanamme kylmän sodan aikaan. Euroopan turvallisuustilanne kylmän sodan aikaan oli jännittynyt, mutta vakaa. Nyt turvallisuustilanne on sekä jännittynyt että epävakaa.

Epävakauden synnyttäjä Euroopassa on Venäjä, yksiselitteisesti Venäjä. Euroopan EU- ja Nato-maat ovat antaneet Venäjälle Euroopan turvallisuudessa aseman, jota se käyttää omaksi hyväkseen.

Kaikissa Euroopan sota- ja epävakauspesäkkeissä kylmän sodan jälkeen on ollut tai on mukana toisena osapuolena Venäjä. Venäjä on osapuoli jäätyneissä konflikteissa Georgian Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa, Azerbaidžanin Vuoristo-Karabahissa ja Moldovassa Transnistriassa. Venäjä on osapuoli Itä-Ukrainan sodassa. Venäjä oli osapuoli Georgian sodassa.

Venäjä oli osaltaan osatekijä vuosikymmenen kestäneissä verisissä Jugoslavian hajoamissodissa. Jugoslavian hajoamissodissa Euroopan Nato-maiden on syytä katsoa syvästi peiliin ja miettiä kyvyttömyyttä tehdä päätöksiä. Ilman Yhdysvaltoja Jugoslavian hajoamissodissa olisi käynyt vieläkin huonommin.

Status quon suuresta merkityksestä saa käsityksen, kun vertaa Venäjän Kiinan vastaista rajaa Venäjän Euroopan vastaiseen rajaan. Venäjän raja Kiinan vasten on vakaa ja on aina ollut. Rajalla on kaksi sotilaallista suurvaltaa vastakkain eikä rajalla välissä ole sellaisia pieniä valtioita, jotka voisivat synnyttää epävakautta ja joiden turvallisuuspoliittista asemaa ei tiedettäisi. Mongolia sopii hyvin välissä vallitsevaan status quo -asetelmaan.

Oleellista on, että Kiina-Venäjä-rajan molemmin puolin kummallakin maalla on sen verran sotilaallista voimaa, että hyökkäyskynnys on riittävän korkealla ja ennalta ehkäisevä sotilaallinen pelote molemmin puolin on kunnossa. Ydinaseet ovat oleellinen osa Venäjän ja Kiinan välistä turvallisuutta. Tilanne olisi toisenlainen, jos jommallakummalla maalla ei olisi ydinaseita. Tällöin tasapuolinen korkein pelotekynnys puuttuisi.

                                                                                       ****

Tällä hetkellä Euroopassa on maita, joiden asemaa ei ole määrätty turvallisuuspoliittisesti niin, että maiden turvallisuuspoliittinen asema olisi pysyvä ja siten uskottava. Näiden maiden osalta Euroopan turvallisuustilanne on kaikkea muuta kuin status quo. Nämä turvallisuuspolitiikan suhteen huojuvat maat muodostavat ajoittaista epävakautta vuorollaan niin kuin ovat aiheuttaneet jo Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien.

Nämä harmaan alueen maat ovat pohjoisesta lukien: Suomi, Ruotsi, Valko-Venäjä, Ukraina, Moldova, Georgia, Armenia ja Azerbaidžan. Myös Balkanilla entisen Jugoslavian turvallisuusasema on edelleen vakiintumaton, vaikka Slovenia sekä Kroatia ovat jo Naton jäseniä ja Montenegrosta on tulossa pian Naton täysivaltainen jäsen.

Myös Suomi ja Ruotsi kuuluvat siis ilman pienintäkään epäilystä myös Euroopan harmaiden maiden vyöhykkeeseen geostrategisesti tärkeällä Itämeren alueella.

Nyt jopa perinteisesti Venäjään leiriin kuulunut Valko-Venäjä näyttää epävakauden merkkejä maiden välisten erimielisyyksien vuoksi. Myös Armeniaa, joka kuuluu Valko-Venäjän tapaan Venäjän johtamaan Kollektiiviseen turvallisuusjärjestöön (Collective Security Treaty Organization, SCTO, Организация Договора о Коллективной Безопасности, ОДКБ), ei voida pitää turvallisuuspoliittiselta asemaltaan vielä Eurooppaan vakautta luovana.

Lännen puolella maan turvallisuuspoliittista vakautta ei tuo lopullisesti EU-jäsenyys vaan Nato-jäsenyys, jolloin maan asema on sotilaallisesti määritelty.

Status quo -asemaan pääsy Euroopassa edellyttää, että kunkin maan turvallisuuspoliittinen asema olisi täysin varma jokaisessa tilanteessa myös kriisin tai sodan aikana. Jokaisella maalla pelotekynnyksen tulisi olla riittävän korkealla. Status quon syntyminen edellyttää sotilasvoimaa ja ennen kaikkea uskottavaa kykyä käyttää sotavoimaa tarvittaessa ilman epäilystä.

                                                                                       ****

Mitä Venäjän ja Nato-maiden välissä oleville Natoon kuulumattomille maille sitten pitäisi tehdä Euroopan turvallisuuden parantamiseksi, koska ne ovat aiheuttaneet 25-vuotisen käytännön kokemuksen perusteella ongelmia Euroopan turvallisuudelle?

Sotilaallinen liittoutumaattomuus on ongelmallista pienille maille, koska niillä ei ole riittävästi voimavaroja puolustaa määrittämäänsä asemaa uskottavasti. Kyse on maan turvallisuuspoliittisen aseman uskottavuudesta.

Muutaman miljoonan asukkaan maa, joka vannoo sotilaallisen liittoutumattomuuteen ja uskottavaan itsenäiseen puolustukseen, on ajatuksena farssi. Maalla ei noin pienenä ole minkäänlaista mahdollisuutta yksin puolustaa uskottavasti asemaansa ilman muiden sotilaallista apua.

Sotilaallisen avunsaannin epävarmuus ja apua pyytävän maan epävarma käyttäytyminen sota- ja kriisitilanteessa on taas oleellinen epävarmuustekijä jo ennalta alueen – tässä tapauksessa siis Euroopan – status quolle. Toimivalle status quolle on oleellista, että jokaisen maan käyttäytyminen tiedetään tarkasti ennalta.

Edes kymmenen miljoonan asukkaan valtiolla ei ole enää nykymaailmalla riittävästi kokoa uskottavaan sotilaalliseen liittoutumattomuuteen, ellei sitten puolustusmenoja nosteta korkealle tasolle Israelin tapaan.

Venäjän ja Nato-maiden välissä vain 45 miljoonan asukaan Ukrainalla olisi mahdollisuus väestömäärän ja maan koon perusteella uskottavaan sotilaalliseen liittoumattomuuteen ja Venäjästä riippumattomaan päätäntään, mikäli maan taloudelliset voimavarat mahdollistaisivat sotilaallisen varustautumisen. Muiden maiden on tukeuduttava joko Yhdysvaltojen johtamiin Nato-maihin tai Venäjään turvallisuutensa varmistamiseksi.

Jotta Euroopassa saataisiin taas kylmän sodan aikainen vakaa status quo -asema aikaan, tulisi Venäjän ja Nato-maiden välissä olevien sotilasliittoon kuulumattomien maiden turvallispoliittinen asema määritellä pysyvästi niin, että sekä Venäjä että Nato Yhdysvaltain johdolla tunnustaisivat aseman stabiiliksi. Oleellista on, että kaikki turvallisuuspoliittiset toimijat tietävät joka tilanteessa ennalta kunkin maan turvallisuuspoliittisen käyttäytymisen.

Uskottavuus edellyttäisi kuulumista Natoon ja myös Naton ydinasesuojan alle, mikäli maa vapaasta päätännästään Nato-jäsenyyttä haluaa. Toinen vaihtoehto on Venäjän etupiiri, mitä maan itsensä pitäisi vapaasta tahdosta pyrkiä. Venäjälle vapaaehtoisella pakolla muodostettua puskurialuetta sen omista lähtökohdista ei pidä missään muodossa sallia, koska se on pohjimmainen syy Euroopan sotiin.

Jokaisella maalla on oma päätäntävalta asemastaan, se ei ole Venäjällä. Päätäntävalta tuo myös vastuun, ettei maa aiheuta muille maille turvallisuusongelmia.

Jos maa ei sitten haluaisi kuulua kumpaankaan blokkiin ja asema jäisi epävakaustekijäksi, niin maan ei pidä pyytää apua muilta, jos maan turvallisuus olisi uhattuna. Maa kantaisi itse riskin tulla vallatuksi jommankumman blokin sotilaallisissa toimissa kriisi- tai sotatilanteessa.

                                                                                       ****

Suomelle ei enää kehkeydy ilman turvallisuuspoliittista uudelleenarviointia kylmän sodan aikaista vakiintunutta turvallisuustilannetta, jossa Neuvostoliiton sotilaallisia toimia Suomea kohtaan rajoitti uhka Ruotsiin liittymisestä Natoon. Ruotsi olisi liittynyt Natoon, mikäli Neuvostoliitto olisi alkanut käyttäytyä Suomea kohtaan liian aggressiivisesti. Neuvostoliitto tiesi ennalta Skandinavian tulevan turvallisuuskuvion, mikäli se tuota kuviota olisi halunnut muuttaa. Ei halunnut muuttaa eikä muuttanut.

Suomella oli siis hallussaan pelote, jota se edes tiennyt olevan. Vieläkin Suomessa kuulee niitä kommentteja jopa korkeinta ulkopoliittisen johtoa myöten, että se oli Suomen harjoittama taitava idänpolitiikka, joka takasi kylmän sodan aikaan Suomen vakaan aseman ja että tuo sama idänpolitiikka takaa edelleen myös jatkossa Suomen turvallisuuden vakauden.

Sama idänpolitiikka ei päde, koska Skandinavian turvallisuusasioiden kokonaiskuva ja suurstrategia on muuttunut aivan toiseksi.

Tärkeämpää kuin Suomi, Neuvostoliitolle oli kylmän sodan aikaan Ruotsin pysyminen Nato-jäsenyyden ulkopuolella. Presidentti Kekkosen toimilla Suomi-Neuvostoliitto-suhteissa ei ole erityisen suurta painoarvoa huomioiden Skandinavian turvallisuusasioiden kokonaiskuva ja suurstrategia.

Suomi on noista ajoista suuressa kiitollisuudenvelassa sekä Ruotsille että Yhdysvalloille siitä asemasta, minkä Suomi sai kylmän sodan aikaan lännestä Neuvostoliiton muodostaman paineen alla. Skandinavian turvallisuus oli status quo.

Mikä sitten pohjimmiltaan kuvaa Suomessa sitä, ettei maan turvallisuus ole tällä hetkellä kunnossa?

Sitä kuvaa esimerkiksi Suomen ulkopoliittisen johdon esittämät huolet, että maa tulisi vedettyä mukaan Itämerellä syttyvään sotaan tai sotilaalliseen kriisiin. Toisin sanoen Suomi ei sotilaallisesti liittoumattomana voisikaan välttyä joutumasta osalliseksi sotaan tai sotilaalliseen kriisiin. Suomella ei olisi riittäviä sotilaallisia voimavaroja pitää itseään sodan tai kriisin ulkopuolella. Vastaavaa keskustelua ei käydä Nato-maa Norjassa tai Nato-maa Tanskassa ollenkaan.

Euroopan status quo -tilanteelle Suomi tekee ongelman, koska Suomen käyttämistä ei ennalta ei tiedetä, mikäli Venäjä hyökkäisi esimerkiksi Baltiaan. Suomi ei noudata status quon alkeellisinta perussääntöä ennakoitavuudesta. Sen sijaan Ruotsi on julkisestikin ilmoittanut, kuinka se toimisi, jos Venäjä hyökkäisi Baltian maihin.

Voidaan sanoa, että Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus ei todellakaan ole tällä hetkellä Itämeren turvallisuustilannetta vakauttava tekijä.

                                                                                       ****

Venäjä on käyttänyt hyväkseen Euroopan epävakaata turvallisuustilannetta. Venäjälle ei ole muodostettu riittävää sotilaallista pelotetta estämään maan sotatoimet Euroopan sotilasliittoon kuulumattomissa maissa. 1980- ja 1990-lukujen vaihteesta lähtien sotatoimien kohteeksi ovat joutuneet jo Moldova, Ukraina, Georgia, Armenia ja Azerbaidžan. Vain Suomi, Ruotsi ja Valko-Venäjä ovat toistaiseksi säästyneet sotatoimilta.

Kahdeksasta Venäjän ja Nato-maiden välissä olevasta maasta viisi on jo siis joutunut Venäjän sotatoimien kohteeksi. Kymmeniä tuhansia eurooppalaisia on menettänyt elämänsä turhissa sodissa. Venäjälle on sallittu sotilaallinen toiminta Nato-maiden ja Venäjän välissä olevissa maissa lähes vapaasti. Onko Venäjän seuraava kohdemaa Valko-Venäjä?

Yksi keskeinen virheellinen turvallisuuspoliittinen ajatus lännessä on, että kylmän sodan aikaiseen tapaan ajatellaan vanhat Natoon kuulumattomien neuvostotasavaltojen olevan ikään kuin Venäjän ”itäblokkia”, jossa Venäjän toteuttamiin turvallisuuspoliittisiin asemamuutoksiin ei aktiivisesti puututa, vaikka asemamuutos synnyttäsi Eurooppaan laajempaa turvallisuusuhkaa. Ajatus on vallalla etenkin Saksassa, josta Itä-Ukrainan pian kolmevuotisen sodan ratkaisemattomuus on hyvä esimerkki.

Venäjälle pitää kyetä muodostaa uhkakuva, jossa Nato-maat ja Yhdysvallat ovat valmiita toimimaan myös sotilaallisesti Venäjää vastaan, mikäli Venäjän sotilaallisilla toimillaan horjuttaa Euroopan turvallisuutta. 25 kylmän sodan jälkeistä vuotta ovat osoittaneet, että nykyinen läntisen Euroopan Venäjä-politiikka ei ole toimiva. Tuon politiikan tuloksena Venäjän käymien sotien ihmisuhreja Euroopassa alkaa olla jo aivan liikaa.

Venäjä tarvitsee sotilaallista uhkaa, että sen kanssa voi sopia asioista. Venäjä kyllä tunnistaa ja tunnustaa realiteetit.

Etenkin Saksan ja Ranskan Venäjä-politiikka on ollut väärää ja tuloksetonta. Asioita on yritetty sopia Venäjän kanssa ilman riittävää sotilaallisen vastavoiman muodostamista. Toisaalta on ajateltu, että asiat ratkeavat ajan kuluessa ilman aktiivisia ja näkyviä toimia, ikään kuin pikkuhiljaa. Ajan kuluminen on tiennyt lisää turhia sotauhria ja ihmisten kyllästymistä asioiden ratkaisemattomuuteen. Aika on pelannut voittoa Venäjän pussiin.

Venäjä on ottanut huomioon syntyneen epävakaan turvallisuuspoliittisen tilanteen Euroopassa ja on käyttänyt sitä hyväkseen. Hyvä esimerkki Saksan ja Ranskan väärästä Venäjä-politiikasta on Minskin sopimus, joka on täysin merkityksetön eikä ole kyennyt ratkaisemaan Itä-Ukrainan sotaa. Turvallisuustilanne Itä-Ukrainassa olisi faktisesti täysin sama, vaikkei mitään Minskin sopimusta ei olisi olemassa. Länsi pettää tuolla sopimuksella Ukrainan lisäksi myös itseään.

Avainasemassa Euroopan turvallisuudessa on Saksa. Saksan on viimein jätettävä taakseen toisen maailmansodan painolasti ja uudistettava suhtautumisensa Venäjään. Esimerkiksi Saksan ulkoministeri Frank-Walter Steinmeierin kehotus Natolle dialogiin ja yhteistyöhön Venäjän kanssa ei tuota Euroopalle tyydyttävää tulosta. Saksa harjoittaa nyt väärää ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa Venäjän suhteen. Saksan nykyinen Venäjä-politiikka ei ole toimiva, ja Venäjä on käyttänyt sitä jopa sotatoimin hyväkseen etujensa ajamiseen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu