*

AriPesonen1

Tämän takia Niinistö saa tylyn vastaanoton pyytäessään sotilaallista apua EU:sta

Iltalehti julkaisi äskettäin lehtijutun otsikolla "Presidentti Niinistö: ’Suomi kyllä auttaa Viroa, on auttanut eikä se ole muuttunut’" (Iltalehti 13.5.2017). Kirjoituksessa presidentti Niinistö totesi:

"Olemme kuulleet kysymyksiä, kuinka Suomi voi auttaa Viroa. Emme ole kuulleet montakaan kertaa, kuka voi auttaa Suomea. Vuosien aikana olen kysellyt ympäri Eurooppaa, mitä he ajattelevat Lissabonin sopimuksesta. Ei vastausta."

"Suomi antaa sotilaallista apua muille maille siinä määrin kuin sitä on luvattu Suomelle. Meille ei ole sitä luvattu. Siksi yritän saada Euroopan unionin keskustelua eteenpäin."

Vain pari päivää aikaisemmin presidentti Niinistö totesi Ilta-Sanomille Norjassa: ”Me emme voi antaa Virolle minkäänlaisia turvatakuita, koska meillä itsellämme ei sellaisia ole. Se on minusta aivan selvä asia.” (Ilta-Sanomat 11.5.2017).

Niinistön lausahdukset iltapäivälehdille tulivat häneltä pettymyksien puuskissa.

Avunantaminen ja avunsaaminen sotilaallisessa konfliktitilanteessa ovat Niinistölle arka paikka. Asiaan liittyvät kysymykset saavat Niinistön ärsyyntymään, koska avunantokysymys on Suomelle ratkaisematon.

Niinistö on kokenut ikäviä pettymyksiä tiedustellessaan avunsaantimahdollisuuksia muita EU-mailta. Apua ei ole ollut luvassa. Niinistö ja Suomi muistavat hyvin yksinjäämisen pelon 80 vuoden takaa, kun Neuvostoliiton hyökkäys ja sota uhkasivat.

Noista Niinistön muutamista lauseista Iltalehdelle ja Ilta-Sanomille voidaan vetää johtopäätöksiksi:

  • Niinistö on tiedustellut EU:n jäsenmailta ennalta [sotilaallisen] avunsaannin mahdollisuutta, mikäli Suomi apua katsoisi kriisi- tai sotatilanteessa tarvitsevansa.

  • Niinistö ei ole saanut EU:n jäsenmailta varmuutta [sotilaallisesta] avunsaannista, mikäli Suomi apua kriisi- tai sotatilanteessa pyytäisi.

  • Suomi Niinistön johdolla tasapainottaa avun antamisen ja avun saamisen. Kun kukaan ei ole Suomelle sotilaallista apua luvannut, ei Suomikaan ole apua luvannut muille. Suomi on myös linjannut, ettei se avusta muita sen enempää kuin mitä itse saisi apua muilta.

  • Niinistö on yrittänyt ratkaista avunsaantiongelmaansa vain EU:n kautta, ei Naton kautta avaamalla keskustelua Naton rauhankumppanuusasiakirjan 8. pykälän mukaisista konsultaatioista Nato-avun saamiseksi tai vaihtoehtoisesti harkitsemalla liittymistä Natoon ja sen perussopimuksen 5. artiklan avunantovelvoitteisiin.

Niinistön ilmoittamana yksikään EU-maa ei siis ole luvannut Suomelle EU:n puitteissa sotilaallista apua, kun hän on sitä usean vuoden aikana kysynyt. Niinistö ei ole saanut myöskään vastausta, miten EU:n jäsenmaat todella suhtautuvat 1.12.2009 voimaan astuneen Lissabonin sopimuksen avunantoklausuuleihin (SEU 42 art 7 kohta).

Miksi presidentti Niinistö ei ole sitten saanut etukäteen EU:n jäsenmailta Lissabonin sopimuksen mukaisia lupauksia avunannosta, mikäli Suomi joutuisi sotilaalliseen konfliktiin vaikkapa Venäjän kanssa? Miksi muut EU-maat - Ruotsia ja Viroa lukuun ottamatta - ovat olleet kylmäkiskoisia ja nuivia Suomelle avunantokysymyksissä?

Niinistön ja Suomen on syytä katsoa aluksi peiliin ja tarkastella omaa historiakäyttäytymistä. Sitä saa mitä tilaa, ja se koskee myös EU:n puolustusyhteistyötä ja sotilaallista avunantoa EU:n puitteissa.

Suomi ei ole oikein ymmärtänyt eikä sisäistänyt Naton ja Nato-maiden vahvaa roolia myös EU:n puolustuskysymyksissä.

                                                                             ****

1990-luvun jälkipuolelta sekä Suomen että Ruotsin kannat Lissabonin sopimuksen 42. artiklan 7. kohdan mukaisessa avunannossa ja avunsaannissa ovat kääntyneet nyt 180 astetta päinvastaisiksi.

Suomi voi kysyä itseltään, miksi EU:n piiriin ei ole syntynyt toimivaa puolustusulottuvuutta. Tähän saakka Suomi on ollut Ruotsin ohella rikkomassa kaikkea sitä, mikä olisi vienyt EU:n yhteistä puolustusta eteenpäin. Suomi ja Ruotsi ovat halunneet eriyttää aina näihin päiviin saakka puolustuspolitiikan pois unionista.

Suomi ja Ruotsi ovat aktiivisilla toimillaan nimenoman pyrkineet estämään EU:ssa kaikki ne toimet, joilla EU voisi itse luoda jäsenmailleen sotilaallista turvaa. Olen käsitellyt tuota teemaa tarkemmin 10.3.2015 julkaistussa kirjoituksessa otsikolla ”Suomi omilla toimillaan on pyrkinyt estämään EU-armeijan muodostamisen”, joka löytyy täältä sekä 23.12.2015 julkaistussa ”Ahtisaari vaihtui Haloseen, menikö Suomen Nato-jäsenyysmahdollisuus siinä?”, joka löytyy täältä.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvun alussa eurooppalaiset Nato-maat ja EU olivat yhtä, Euroopan unionilla oli koordinoidun puolustuspolitiikan mahdollisuus Nato-jäsenyyksien ja Länsi-Euroopan unionin WEU:n kautta. Kylmän sodan EU- ja WEU-ajalta jäsenyydet olivat riittävän yhteneviä ja politiikka siten yhteistä. Vuonna 1995 ennen kuin Itävalta, Suomi ja Ruotsi liittyvät unioniin, EU-maista vain Tanska ei kuulunut WEU:hun täysjäsenenä.

Vuonna 1995 sotilaallisesti liittoutumattomien Suomen, Ruotsin ja Itävallan liittyminen unioniin oli alkutahtia yhteisen puolustuspolitiikan eriytymiselle unionista. Toisaalta Venäjän heikkous ei luonut uhkaa unionille, EU-koordinoidun puolustusyhteistyön annettiin kuihtua uusien sotilaallisesti liittoutumattomien maiden tavoitteiden mukaisesti.

EU:n yhteisessä puolustuspolitiikassa ratkaiseva oli Amsterdamin huippukokous vuonna 1997. Suomen ja Ruotsin tekemän aloitteen pohjalta sisällytettiin unionin toimivaltaan sotilaallinen kriisinhallinta, ja WEU:n oli määrä luoda sille operatiivista toimintakykyä. Unionin on määrä sopia WEU:n kanssa vuoden kuluessa Amsterdamin sopimuksen voimaantulosta unionin ja WEU:n välisten suhteiden lujittamisesta.

Suomen ulkoministeri Tarja Halonen (sd.) ja Ruotsin ulkoministeri Lena Hjelm-Wallén (sd.) estivät jo vuoden 1997 Amsterdamin huippukokouksen päätösprosessissa tosiasiallisesti WEU:n sulautumisen EU:hun, ehdot olivat toteutuskelvottomat mm. päätösten yksimielisyysvaatimusten vuoksi.

Suomi ja Ruotsi onnistuivat leipomaan WEU-päätösprosessin niin, että Suomi yksinkin olisi voinut estää päätöksen edellyttämän yksimielisyyden WEU:n jatkosta. WEU:n taru unionissa päättyi lopullisesti 2011, ja ”kiitos” siitä kuuluu Suomelle ja Ruotsille.

Suomi ja Ruotsi tuhosivat WEU:n sulautumisen EU:hun ja siinä meni EU:n yhteinen puolustuspolitiikka sillä kertaa.

Tuo Suomen ja Ruotsin harjoittama puolustusulottuvuuteen liittyvä politiikka EU:ssa oli varsin häikäilemätöntä. Suomessa tuon politiikan mestareita olivat Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja. Heidän päämäärä oli pitää puolustusulottuvuus poissa EU:sta, ja asioita verhoiltiin suomelle sopivaan ”kriisinhallintaan”.

EU:ssa sorvattiin perustuslakia 2000-luvun alussa. Perustuslakiin kaavailtiin myös turvatakuupykälää, jota presidentti Halonen kiivaasti vastusti. Perustuslaki kaatui Ranskan ja Alankomaiden kansanäänestyksiin, mutta lopputuloksena oli Lissabonin sopimus, joka sisältää tuon kuuluisan turvatakuulausekkeen, millä nimellä sopimuksen kirjausta vain Suomessa kutsutaan.

Noiden samojen mestareiden - siis presidentti Tarja Halosen ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan - käsialaa on myös Lissabonin sopimuksen 42. artiklan 7. kohtaan kirjattu ”Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.” Nuo ”tietyt jäsenvaltiot”, joihin Suomi kuului, halusivat olla erillään sotilaallisesta liittoutumisesta ja samalla siis tosiasiallisesti sotilaallisesta avunantovelvoitteesta.

Suomen ja Ruotsin pohjimmainen päämäärä oli, ettei sotilaallisesti liittoutumattomien maiden tarvitsisi antaa apua ennen kaikkea Naton jäsenmaille ja EU:ssa olisi ikään kuin kaksi kuppikuntaa. Nyt tuo Suomen ja Ruotsin vaatima kirjaus vesittää muiden maiden avunantovelvoitteen Suomelle, jonka perään Suomi kovasti kuitenkin haikailee, kun kokee akuuttia sotilaallista uhkaa Venäjästä.

                                                                             ****

EU:ssa on 28 jäsenvaltiota kuten Natossakin. 

Montenegrosta tulee Naton 29. täysivaltainen jäsenvaltio lähiaikoina. Montenegron hallitus teki liityntäpäätöksen 29.4.2017, ja Nato-maiden liityntäsopimuksen ratifiointikierros on parhaillaan meneillään.

Natoon kuulumattomia EU-maita ovat vain Ruotsi, Suomi, Irlanti, Itävalta, Kypros ja Malta. Näistä maista mahdollisen sotilaallisen avunsaannin todellista tarvetta on vain Suomella ja Ruotsilla, ei muilla Naton ulkopuolisilla EU-mailla.

Irlannilla, Itävallalla, Kyproksella ja Maltalla ei ole avunsaantitarvetta eikä turvallisuusuhkaa Venäjästä vastaavasti kuin Suomella ja Ruotsilla. Näillä neljällä maalla ei ole erityistä tarvetta Lissabonin sopimuksen avunantoklausuuleihin ulkopuolisen valtiollisen sotilaallisen uhan muodossa.

EU:n sotilaallisen avun rungon voivat muodostaa vain EU:n Nato-maat, kuudesta Naton ulkopuolisesta valtiosta ei ole kummoiseksi auttajaksi toisilleen, ei edes Ruotsista.

EU:ssa Naton ulkopuolisissa maissa vain Suomi ja Ruotsi ovat siis EU:ssa muista poikkeavassa asemassa Lissabonin sopimuksen avunantoklausuulien suhteen. Vain näillä kahdella maalla on konkreettinen ja nimettävissä oleva valtiollinen sotilaallinen uhka, jonka muodostaa Venäjä.

EU:n 28 jäsenmaasta 22 jäsenmaata ovat myös Naton jäsenmaita Euroopassa. Noissa Naton eurooppalaisissa jäsenmaissa Lissabonin sopimuksen avunantoklausuuleilla ei ole suurempaa arvoa sotilaallisesti, jos Naton jäsenmaahan kohdistuva uhkatekijä on sotilaallinen jonkun ulkopuolisen valtion taholta. Asia hoidetaan Naton sisällä Nato-maiden kesken.

Edellä kerrottu kuvaa hyvin, miksi Lissabonin sopimuksen 42. pykälän 7. kohdalla on niin vähän merkitystä lähes kaikille EU-maille silloin, kun kyse on sotilaallisesta uhasta EU:n ulkopuolisen valtion taholta.

Varmemmaksi vakuudeksi Lissabonin sopimuksen 42. artiklan 7. kohtaan on kirjattu Nato-maiden vaatimuksesta: ”Tämän alan sitoumusten on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.

Nato-maa voi siis avustaa Natoon kuulumatonta EU-maata sotilaallisesti, jos Nato sen kollektiivisella päätöksellä sallii ja jos se on Naton etujen mukaista. Avunantomahdollisuus on sidottu kulloisen meneillään olevan kriisin akuuttiin sotilaalliseen tilanteeseen ja Naton alueellisiin puolustussuunnitelmiin.

Vaikka Viron puolustusministeri Margus Tsahkna "Viro tulee varmasti apuun, jos Suomea uhkaa vaaratilanne" -sanakääntein (IL 7.5.2017) oli nopeasti tarjoamassa apua Suomelle, asettaa Nato ehdot myös Viron Suomen sotilaalliselle auttamiselle, jos Venäjä hyökkäisi Suomeen.

Viron tarjoama suora sotilaallinen tuki riippuu Naton 28 jäsenvaltion päätöksestä. Sitä, millainen tuo päätös olisi, ei ole järkeä spekuloida, sillä emme voi tietää millaiseen konfliktiin Suomi voi joutua ja miten Suomen mahdollinen vihollinen voi toimia.”, lausui Viron valtion rahoittaman Kansainvälisen puolustustutkimuskeskuksen (RKK/ICDS) tutkija Kalev Stoicescu Iltalehden jutussa, jonka otsikko oli: ”Virolaistutkija: Viro auttaa Suomea sotilaallisesti vain jos Nato antaa luvan” (IL 14.5.2017).

Mahdollisuudet Nato-maiden Suomen auttamiselle on juuri niin kuin virolaistutkija esittää.

Yksikään Nato-maa ei siis tule lupaamaan Natoon kuulumattomalle Suomelle sotilaallista apua sitovasti etukäteen, vaikka Suomi ja presidentti Niinistö sotilaallista apua kuinka ruinaisivat.

Nato-mailla ei siis ole sotilaalliseen avunantoon edes juridista velvollisuutta Lissabonin sopimuksen kirjauksen perusteella.

Poliittisesti Suomelle annettava etukäteislupaus edellyttäisi, että hyötyjen lupauksesta pitäisi olla molemminpuolisia. Suomen tulisi olla sitoutunut esimerkiksi Naton puolustussuunnitelmiin Itämeren alueella ja olla sotilaallinen yhteistyötoimija Naton rinnalla.

                                                                             ****

Myös EU:n Lissabonin sopimukseen kirjattu avunantovelvoite Suomelle tuottaa ongelmia, ei vain avunsaantivelvoite.

Avunantovelvoite tuottaa Suomelle ongelmia Nato-maiden suhteen. Kysymys on, uskaltaisiko Suomi avustaa sotilaallisesti Venäjä huomioiden EU:hun kuuluvia Nato-maita, joista meitä lähinnä on Viro. Kauempana olevia Nato-maita Suomi voi helpommin auttaa, jos avustustilanne ei liity Venäjään eikä siitä synny riskiä Venäjän toimista Suomea kohtaan. Todellinen sotilaallinen auttaminen tulisi olemaan Suomelle kuitenkin erittäin vaikeaa.

Venäjä on nimennyt lukuisissa virallisissa asiakirjoissaan Naton vihollisekseen. Uskaltaisiko Suomi avustaa lähialueillaan Venäjän vihollisekseen nimeämää puolustusliittoa? Tosiasiallisesti Venäjä vielä tällä hetkellä pystyy määrittelemään poliittisella painostuksella Suomelle, missä määrin Suomi voisi antaa sotilaallista apua EU:n Nato-jäsenmaalle. Tämän vuoksi Baltian maat ovat tuottaneet Suomelle suuria vaikeuksia, kun puhutaan avunannosta.

Suomen vaikeudet tulivat hyvin ilmi, kun Nato ja Yhdysvallat kysyivät Suomelta osallistumismahdollisuutta Naton Itämeren ympäristöä koskevaan puolustussuunnitelmaan, jossa Baltian maiden auttamisessa oli rooli myös Suomella. Suomi ei kyennyt tekemään asiassa yhtenäistä päätöstä eikä toistaiseksi osallistu Naton puolustussuunnitelmaan.

Suomella ei ole tukenaan Lissabonin sopimuksen sopimustekstiin perustuvaa vastavuoroisuusperiaatetta, mikäli EU:n Nato-maa joutuisi Lissabonin sopimuksen 42. artiklan 7. kohtaan kirjatun aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Vastavuoroisuusperiaatteella tarkoitan, että periaatteessa sopimusteksti mahdollistaa Nato-maita olla antamatta sotilaallista apua Suomelle muttei päinvastoin.

Sopimuksessa on 42. artiklan 7. kohdassa on teksti: ”Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.

Noita ”tiettyjä jäsenvaltioita” ei sinänsä ole erikseen nimetty, mutta niillä alun perin lienee tarkoitettu Naton ulkopuolisia EU-jäsenmaita, siis myös Suomea.

Suomessa tuon lauseen arkkitehteja ovat Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja.

Onko Suomella vielä edelleen turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa ”erityisluonnetta”, jonka perusteella se voisi kieltäytyä sotilaallisesta avunannosta?

Suomi voisi vedota sotilaalliseen liittoumattomuuteen ”Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa.” -termein, mutta toisaalta Suomi on poliittisesti linjaamassa eduskuntakäsittelyssä olevassa puolustuselonteossa avunantoa: ”… ettei Suomi salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan. Valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon linjausten pohjalta tämä ei rajoita Suomen mahdollisuuksia antaa ja ottaa vastaan kansainvälistä apua tai tiivistää puolustusyhteistyötä.” (Valtioneuvoston puolustusselonteko 5/2017).

Suomi on jo siis sinänsä poliittisesti sitoutumassa antamaan ja ottamaan vastaan kansainvälistä apua.

Suomen kohdalla sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole enää sellainen ”erityisluonne”, jonka perusteella Suomi voisi kieltäytyä antamasta myös sotilaallista apua. Lissabonin sopimukseen kirjattua erityisluonnetta ei ole määritelty tarkasti missään, mutta se ei voi olla oleminen sotilasliiton ulkopuolella.

Erityisluonne” -termin tilalle Suomi on ottanut samaa asiaa ajavaan tarkoitukseen ”tapauskohtainen” -termin, ja tuosta termistä lisää kirjoituksen viimeisessä kappaleessa.

                                                                             ****

Suomen nyt harjoittama sotilaalliseen avunantoon ja avunsaantiin liittyvä politiikka on Venäjän etujen mukaista. Suomen politiikka pitää yllä Venäjän poliittisiin päämääriin kuuluvaa Itämeren alueen epävarmuutta, koska kukaan ei tiedä riittävällä varmuudella ennalta, miten Suomi konfliktitilanteessa toimisi.

Venäjä haistaa kaukaa kuin korppikotka veren kunkin maan heikkoudet ja osaa iskeä kunkin maan heikkouksiin. Venäjä haistaa hyvin Suomen vaikeuden tehdä Natoa sitovia ja koskevia puolustukseen liittyviä päätöksiä.

Venäjä näki, että Suomi oli poliittisesti erimielinen, kun Nato ja Yhdysvallat tiedustelivat Suomelta osallistumista Naton Itämeren ympäristön puolustussuunnitelmaan. Toisin kuin Ruotsi, Suomi ei lähtenyt mukaan.

Venäjä tietää, että mikäli Itämeren ympäristössä syntyisi konflikti, lännen heikon lenkki vaikuttamiskohteeksi olisi Suomi. Venäjä myös näkee, että tekemiensä linjausten vuoksi Suomella on mahdollisuus jäädä ilman läntistä apua, jos Suomi on suututtanut Nato-maita haluttomuudellaan tarkastella Baltian maita Naton näkökulmasta.

Venäjä osaa horjuttaa taitavasti Suomea jo normaalioloissa tavoilla, jotka vetoavat osaan suomalaisia päättäjiä ja suomalaismediaa.

Venäjä arvostaa erittäin korkealle kansainvälistä arvovaltaa, joka Suomella on puolueettomuuspolitiikkansa ansiosta.”, totesi Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov Porvoossa Suomen vierailullaan 4.5.2017. Venäjälle on Suomi edelleen vanha kunnon puolueeton maa ja tuo Lavrovin viesti vetoaa edelleen moneen suomalaispoliitikkoon, kuten vaikkapa Erkki Tuomiojaan. Osa vanhemmasta poliitikkokaartista Suomessa halajaa edelleen Suomen puolueettomuuteen, mitä käsitystä Venäjä on valmis ruokkimaan.

Venäjä osaa helposti hämmentää Suomea pienillä lausahduksilla ja tietää, että Suomeen on helppo vaikuttaa etenkin, jos Suomella ei ole etukäteen kiveen hakattua toimintalinjaa ja jos poliittiset päätökset ovat ennalta tekemättä. Pari venäläistä sotalaivaa Suomenlahdelle ja muutama vakava ilmatilan loukkaus, niin Suomi tekee sellaisia Venäjän etuja palvelevia päätöksiä, mitä Venäjä haluaa.

                                                                             ****

Mitä sitten Suomen nyt pitäisi tehdä?

Presidentti Niinistö on epäonnistunut avunsaantikerjuumatkoillaan, kun hän on puskenut asiaansa EU:n kautta. Niinistö on kolkutellut vääriä ovia. Niinistön olisi pitänyt kolkutella Naton ovia eikä EU:n ovia. Päätökset sotilaallisesta avusta myös EU:n piirissä tekevät Nato-maat, vaikka sotilaallinen apu tulisikin Nato-mailta Suomeen EU:n kautta Lissabonin sopimuksen viitoittamana.

Avunsaantiasiassa Suomi ei voi nojautua jatkossakaan EU:n tiivistyvään puolustusyhteistyöhön, koska sillä ei tosiasiallisesti ole mitään tekemistä sotilaallisen avunsaannin suhteen.

Jos Nato-maat antaisivat Suomelle sotilaallista apua konfliktitilanteessa, apu annettaisiin todennäköisemmin EU:n Lissabonin sopimuksen puitteissa. Näin Nato pyrkisi olemaan ärsyttämättä Venäjää tarpeettomasti. Tosiasiallinen päätös tehtäisiin kuitenkin Natossa Nato-maiden kesken.

On kuitenkin hyvä muistaa, että Lissabonin sopimus ei ole sotilaallinen automaatti. Avunannosta ja avun vastaanottamisesta päätetään aina tapauskohtaisesti.”, totesi puolustusministeri Jussi Niinistö eduskunnan täysistunnossa 8.3.2017 (Pöytäkirja PTK 19/2017 vp).

Tapauskohtaisella päättämisellä Suomi pyrkii jättämään itselleen takaportin, jota kautta se voisi luikkia ulos avunantovelvoitteistaan, jos avun antaminen merkitsisi Suomelle hankaluuksia Venäjän kanssa. Venäjällä olisi tällöin tosiaankin veto-oikeus Suomen avunantoon, ja Suomen mahdollinen avunanto tapahtuisi Venäjän ehdoilla. Tuonlaatuisissa tilanteissa Venäjä osaisi järjestellä asiat Suomessa kokemuksensa perusteella itsellensä sopiviksi.

Tapauskohtainen päättäminen ei saa hämärtää sitä, että muiden - ennen kaikkea Nato-maiden - on tiedettävä ennalta, miten Suomi mahdollisessa konfliktitilanteessa toimisi ja käyttäytyisi. Suomen kanta olisi tiedettävä ennalta etenkin, sallisiko se alueensa käytön Naton sotavoiman siirtoihin ja huoltoon Baltian maihin, lähinnä Viroon.

Suomen toiminnan tulee olla ennakoitavissa niin, että Nato voi toteuttaa ennalta laatimaansa Itämeren alueen puolustussuunnitelmaa ilman Suomen tuottamia yllätyksiä. Se lisäisi luonnollisesti myös Suomen pelotetta Venäjää kohtaan, jos Suomi päättäisi nojautua Natoon. Myös Venäjän on hyvä tietää ennalta Suomen käyttäytyminen.

Tällä hetkellä Suomen toimintaa Itämerta koskevassa konfliktitilanteessa ei tiedä kukaan. Suomi on täysi arvoitus ”tapauskohtaisesti”.

Ruotsi on avunantoasian kohdaltaan ratkaissut jo uskottavasti. Ruotsi on mukana Naton Itämeren aluetta koskevassa Naton puolustussuunnitelmassa. Ensi syksyn Aurora 17 -sotaharjoituksen ohjelmasta on luettavassa, kuinka Ruotsi toimisi, jos Itämerellä syntyisi konflikti. Olen käsitellyt tarkemmin tuota asiaa kirjoituksessa otsikolla ”Ruotsin Aurora 17- ja Venäjän Zapad-17-sotaharjoitukset ottavat mittaa syksyllä”, joka löytyy täältä.

Ruotsi on näin varmistanut avusaantia kriisi- ja sotatilanteessa etenkin Yhdysvalloista. Toisin kuin Suomi, Ruotsi on kyennyt nostamaan maahan kohdistuvaa hyökkäyskynnystä liittoutumalla tiiviiseen sotilaalliseen yhteistyöhön Yhdysvaltain kanssa.

Toisin kuin Ruotsi ensi syksyn Aurora 17 -sotaharjoituksen jälkeen, Suomi ei ole harjoitellut avunantoa ja -saantia etukäteen omalla alueellaan. Sotilaalliseen harjoitustoimintaan liittyen Suomi on linjannut, että ”Osallistuminen kansainväliseen koulutus- ja harjoitustoimintaan suunnitellaan pitkäjänteisesti ja siten, että se tuottaa lisäarvoa Suomen puolustukselle.” (Puolustushallinto, kansainvälinen koulutus- ja harjoitusyhteistyö). Avunantoteemaa ei toistaiseksi ole hyväksytty Suomen osallistumiskriteeriksi kansainväliseen sotilaallisen koulutus- ja harjoitustoimintaan.

Ruotsin kanta on selvä sotilaallisesta avunannosta ja avunsaannista. Toisin kuin Suomi, Ruotsi on julkisilla kannanotoilla selkeästi ilmoittanut, että se on valmis auttamaan Natoon kuuluvia Baltian maita myös sotilaallisesti antamalla alueitaan Naton käyttöön kriisi- ja sotatilanteessa. Ruotsi ei harrasta ”tapauskohtaistamista”.

Suomen tulisi seurata Ruotsia, josta se on nyt jäänyt jälkeen.

Suomen olisi tehtävä poliittinen päätös ja viestitettävä selkeästi, kuinka se suhtautuu Nato-maan - siis Baltian maiden ja ennen kaikkea Viron - avustamiseen kriisi- ja sotatilanteessa. Suomen olisi tehtävä poliittinen päätös, onko Suomi valmis osallistumaan Naton Itämeren aluetta koskevaan puolustussuunnitelmaan Ruotsin tavoin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

11Suosittele

11 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (20 kommenttia)

Käyttäjän mattivillikari kuva
Matti Villikari

Mitä ihmettä Presidentti Niinistö puuhaa? Haluaako hän, että meitä autettaisiin. Hän ei nähtävästi luota Suomen kansan enemmistöön, ettemme tarvitse apua muilta mailta, emme ole tarvinneet emmekä tarvitse. Onhan siitä muistutus Suomenlinnan kuninkaan portissakin: "Eftervard, stå här på egen botn, och lita icke på främmande hielp".

Lisäksi meitä ei mikään maa uhkaa sotilaallisesti niin, että kannattaisi keskittyä todellisiin ongelmiin, kehitysapuun ja maahanmuuttajien hoitamiseen.

Suurin osa niistä kansalaisista, jotka todistavat täysin vedenpitävästi, ettei meitä mikään maa uhkaa sotilaallisesti, ovat silti sitä mieltä, että Suomen on ylläpidettävä uskottava puolustus. Miksi. Tilanne muistuttaa sitä että uimahallissa olisi oltava palonsammuttimet! (sarkasmivaroitus)

Käyttäjän Keijo Lindgren kuva
Keijo Lindgren

Suomen pitkä maaraja Venäjän kanssa sitoo voimamme ja siitä ei paljoakaan riitä muille avuksi.
Siis aivan kuten Ruotsi aikanaan.

Käyttäjän jormanordlin kuva
Jorma Nordlin

Mikä on Suomen painoarvo EU:n yhteisen puolustuksen poliittisessa vastustamisessa?

Käyttäjän AriPesonen1 kuva
Ari Pesonen

Suomi ei tule vastustamaan EU:n yhteisen puolustuksen kehittämistä/kehittymistä, ja siinä junassa ovat mukana myös demarit, mikä on hyvä asia.

On vain muistettava, ettei EU:n yhteisen puolustuksen kehittäminen tuo Suomeen EU-maiden panssareita eikä siten sotilaallista voimaa mahdollisessa konfliktissa.

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Minusta varauma Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta erityisluonteesta tarkoittaa sitä, että Suomi ei omien rajojensa ulkopuolella sitoudu mihinkään sellaiseen sotilaalliseen toimintaan, joka olisi jotenkin Venäjää vastaan.

Näillä premisseillä on toivotonta pyydellä muiltakaan apuja.

Toisaalta ei ole ihme, ettei Lissabonin "turvatakuiden" pohjalta yksikään Nato-maa ole halukas Suomea sotilaallisesti avittamaan. Nämä valtiot yksinkertaisesti eivät näe sitä klausuulia sotilaallisena lausumana - heille Nato on ainoa sotilaallinen viiteryhmä, jonka piirissä ne toimivat.

Käyttäjän AriPesonen1 kuva
Ari Pesonen

Tuo on mielenkiintoinen kysymys.

Mikä olisi sitten toimintaa Venäjää vastaan Venäjän rajojen ulkopuolella? Olisiko Venäjää vastaan Suomen sotilaallinen toiminta Virossa tai Naton auttaminen Viroon liittyen, jos Venäjä olisi hyökännyt Viroon ja sotatoimia käytäisiin venäläisiä vastaan Viron maaperällä.

Suomen vain pitäisi nyt valita puolensa ja puolen ylläpitämät säännöt. Tällä hetkellä Suomi hieman hoipertelee välissä yrittäen hieman miellyttämään kaikkia synnyttäen samalla osaltaan epävarmuutta alueelle.

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Minusta tuo esittämäni tulkinta on se mitä Vanhanen, Heinäluoma sekä Tuomioja ajavat Suomen linjaksi. Ja sillä ajatuksella se olisi Lissabonin sopimukseenkin kirjattu.

Eli varauma pohjautuu siihen virheelliseen analyysiin, että Suomi kähinän tullen pysyttelisi muina miehinä konfliktin ulkopuolella.

Käyttäjän AriPesonen1 kuva
Ari Pesonen Vastaus kommenttiin #7

Nyt on viime päivinä muistettu suurella lämmöllä Suomen liittymistä EU:hun. Me muistamme presidentti Koivistoa ensisijaisesti Suomen viemisestä EU:hun. EU-jäsenyys oli Koiviston tärkein ja vaikuttavin teko. Parlamentarismi tulee vasta toisena.

Kun Suomi on EU-jäsen, ei Venäjä voi enää sitä pois viedä Suomelta. Siksi Suomi yrittää niin vimmatusti kehittää puolustusta juuri EU:n kautta, koska Venäjä ei voi viedä enää Suomen EU-jäsenyyttä.

Aikanaan pari vuosikymmentä sitten Suomen EU-jäsenyys ei saanut vastaavaa kannatusta kuin nyt. Lähes puolet kansasta vastusti jäsenyyttä.

Sama olisi Suomen Nato-jäsenyyden suhteen. Jos Suomi kykenisi liittymään Natoon, 5-15 vuoden kuluttua ratkaisua kiiteltäisiin maasta taivaaseen ja Suomen Natoon vienyt presidentti nousisi vastaavaan arvoon kuin presidentti, joka uskalsi viedä meidät EU:hun.

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen Vastaus kommenttiin #9

Asiaa kun tarkemmin miettii, niin löytyykö tuosta koko natokiimaisten ja -kammoisten välisen näkemyseron ydin?

Natoa vastustavat perustavat kantansa siihen, että Nato -jäsenyys heikentäisi Suomen turvallisuutta nykyasemointiin verrattuna. Turvallisuuden heikentyminen johtuisi siitä, että Suomi ei Naton jäsenenä pystyisi pysyttelemään konfliktin ulkopuolella vaan tulisi väkisin vedetyksi mukaan. Naton ulkopuolella Suomi kuitenkin pystyisi taiteilemaan nuoralla vaikka kuinka nuoraa temmottaisiin.

Näin ollen myös sitoumukset Baltian maiden suojelemiseksi ovat yhtä vaarallisia Suomelle: Turvatakuisiin sitoutunut Suomi ei pystyisi pysyttelemään konfliktin ulkopuolella, mihin koko natovastaisen ryhmän turvallisuusstrategia perustuu.

Natokiimaiset taas lähtevät siitä, että Suomi ei pysty pysyttelemään Itämeren alueella puhkeavan konfliktin ulkopuolella vaikka itsellä haluja siihen olisikin. Niinpä Naton jäsenyys lisäisi turvallisuutta nostamalla hyökkäämisen kynnystä huomattavasti.

Käyttäjän mattivillikari kuva
Matti Villikari Vastaus kommenttiin #14

Ei tarvitse luottaa uskomuksiin, riittää kun luotetaan siihen, mikä on toiminut käytännössä muissa Venäjän naapurimaissa.

Eräänlainen harha on se, että suomalaisten enemmistö ei usko Naton vahvistavan meidän puolustustamme mutta venäläiset kenraalit uskovat.

Käyttäjän mattivillikari kuva
Matti Villikari Vastaus kommenttiin #7

Tuomioja olisi sopiva mies sorvaamaan Suomen Natojäsenyyteen varauman: Suomi ei sitoudu taistelemaan Venäjää vastaan Venäjän rajojen sisällä.

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

"Suomi antaa sotilaallista apua muille maille siinä määrin kuin sitä on luvattu Suomelle. Meille ei ole sitä luvattu. Siksi yritän saada Euroopan unionin keskustelua eteenpäin."

– Aika kehno strategia turvatakuiden saamiseksi, samalla kun NATO:n jäsenyyttä ojennetaan meille hopeatarjottimelta. Suomi on ostamassa turvallisuutta täysin väärältä kioskilta – eipä siis ihme, että myydään ei-oota.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Nato ei ojenna mitään ilman USA:n suostumusta. Ilman USA:ta Nato on kuin eripurainen varpusparvi. Kahdenvälinen suhde USA:n kanssa on tärkeämpi kuin Natoon liittyminen. Näin luulisin nykyisen Suomen ulkopoliittisen johdon ajattelevan.

Käyttäjän AriPesonen1 kuva
Ari Pesonen

Analyysi on oikein, mutta Suomen ulkopoliittinen johto ei ajattele niin. Tai ehkä ajattelee, muttei toimi niin. Ruotsi sen sijaan toimii, Aurora 17 -sotaharjoitus esimerkkinä.

Käyttäjän taistolainen kuva
taisto vanhapelto

Ei tarvita monimielistä pohdintaa Suomen kokemista Venäjän uhista tai Suomen hyökkäämisestä Venäjälle. Tähän- astisen historian aikana Venäjä/Neuvostoliitto on aina hyökännyt. Tuskin löytyy niin hölmöä ihmistä, joka uskoisi Suomen nokittelevan Venäjälle. Pelkästään luvut - 5 miljoona ihmistä 150 miljoonaa ihmistä vastaan kertonevat riittävästi. Jokainen historiaa tutkaillut osannee nimetä Venäjän/Neuvostoliitin/Venäjän imperialistiseksi. Tänäinen Venäjä julistautuu imperialistiseksi ja näkee sen ainoana olemassaolon mahdollisuutena. Olisi viimeinkin aika uskoa ja luottaa Venäjään. Sen vilpittömän uskomisen pohjalta on ratkaistava Suomen puolustus. Näen ainoana järkevänä vaihtoehtona NATO-jäsenyyden, joka myös todella toisi maamme kunnolla Euroopan yhteisöön.

Käyttäjän mattivillikari kuva
Matti Villikari

"Olisi viimeinkin aika uskoa ja luottaa Venäjään. Sen vilpittömän uskomisen pohjalta on ratkaistava Suomen puolustus"

Siis uskoa viimeinkin, että Venäjä on imperialistinen roistovaltio.

Käyttäjän majuripasi kuva
pasi majuri

Niinistö ei pelkästään ole yrittänyt saada apulupauksia pelkästään EU-mailta, vaan myös merkittäviltä Nato-mailta. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Suomen valtiojohto aloitti Niinistön johdolla nopean sukkuloinnin Saksassa, Ranskassa, Iso-Britanniassa ja USA:ssa aina Kanadaa myöten. Mistään ei herunut lupausta auttaa Suomea kriisissä, jossa toisena osapuolena on Venäjä.

Niinistöllä on paha ongelma ja ennen kaikkea kyse rohkeuden puutteesta. Hän ei ole johtaja, joka johtaa edestä käsin vaan seläntakaatyöntäjä. Niinistö ei uskalla laittaa arvovaltaansa alttiiksi arvostelulle, koska on herkkähipiäinen itkijä. Niinistö ei ole valmis ottamaan luotia kenenkään puolesta, koska ei kestä edes lokaa housunlahkeessa.

Mistä siis Niinistö tullaan aikanaan muistamaan Suomen presidenttinä? Hän jätti Suomen Venäjän armoille vaikka tiesi ongelman ja että ongelma olisi ollut ratkaistavissa. Niinistö on johtaja pienellä jiillä, verrattuna esimerkiksi äsken kuolleeseen Koivistoon, jota voitiin pitää melko varovaisena valtiomiehenä. Koiviston kunniaksi voi kuitenkin sanoa että kun tilaisuus tuli, Suomi hänen johdollaan iski nopeasti ja rajusti: irtautui YYA-sopimuksesta, liittyi länteen ja irtisanoi Pariisin rauhansopimuksen asemääräykset.

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

Tietääkö Sauli Niinistö asemansa perusteella jotakin sellaista, mitä me emme tiedä?

Julkisen tiedon varassa johtopäätöksiä tekevän on kyllä vaikea käsittää, miksi kaikki kivet on käännettävä ennen kuin voi ajatellakaan Naton jäsenyyttä – ja voiko vielä silloinkaan. Taannoin Niinistö kampanjoi puhumalla "Eurooppalaisesta Natosta", josta vasemmisto häntä kovin pilkkasi. Nyt ei kelpaa millään se aivan perinteinen Nato, vaikka objektiivisesti ajatellen sen jäsenyydelle olisi tarvetta nyt jos koskaan.

Se, että Niinistö on hirttäytynyt populistiseen pakkomielteeseen kansanäänestyksestä ehtona Nato-jäsenyydelle (oikeammin: sen kansassa herättämälle tunnereaktiolle), on käsittämätöntä. Onko puheiden pyörtämisestä tältä osin tullut Niinistölle kasvojen menetyksen pelko?

Kuka kertoisi Sauli Niinistölle, että Natoon voi liittyä nyt ja järjestää sen kansanäänestyksen vasta viisi vuotta jatkuneen jäsenyyden jälkeen? Silloin olisi realistista kokemusperäistä tietoa, mitä se jäsenyys vaikuttaa käytännössä. Kyllä länsimaisten demokratioiden järjestöstä pääsee myös vapaasti lähtemään, jos meno ei miellytä.

Käyttäjän mattivillikari kuva
Matti Villikari

Yksi mahdollisuus olisi haastatella niiden Venäjän rajanaapurimaiden kansalaisia, jotka kuuluvat Natoon. Mitä Nato on käytännössä merkinnyt heille? Mikä on Naton kannatus näissä maissa? Onko siellä tehty mielipidemittausta.

Dokumenttiohjelman teko tästä aiheesta voisi sopia vaikka YLE:lle. YLE:n tehtävähän on välittää meille tietoja, joissa faktat ovat kohdallaan.

On tietenkin toiveajattelua että meille välitettäisiin faktoja Natosta. Suomen turvallisuuspolitiikka on uskontoon verrattavissa oleva maailmankatsomus, joka on syntynyt pitkällisen aivopesun kautta suomettumiskaudella. Siinä on vahvasti "tukholma-syndrooman" piirteitä.

Jos natofobistilta kysytään miksi liittyminen puolustusliittoon on meille hyödytöntä tai vahingollista, ei saa selvää vastausta. Kekkosen-Paasikiven linjan puolueettomuuspolitiikan epäileminen on jumalanpilkkaan verrattavissa olevaa herjaa. Valtaosa kansasta uskoo vilpittömästi ja tosissaan, että Suomen liittoutuminen olisi provokaatio Venäjälle, mitä Venäjä ei jättäisi kostamatta.

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

"Dokumenttiohjelman teko tästä aiheesta voisi sopia vaikka YLE:lle. YLE:n tehtävähän on välittää meille tietoja, joissa faktat ovat kohdallaan."

Faktatiedon jakaminen Natosta Suomen joukkotiedotuksessa herättää huomiota ennen kaikkea poissaolollaan. Ikävä kyllä, se ei liene sattumaa, vaan poliittinen valinta sekin.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset