Kriisissä liittokuntaan kuuluminen edellyttää poliittista päätöksentekokykyä

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA:n järjestämässä ensimmäisessä presidentinvaalitentissä 30.10.2017 (MTV3 30.10.2017 ja IS 30.10.2017) Sauli Niinistö totesi, että hätätilassa – siis sotilaallisessa kriisissä – syntyy aina uusia liittoutumia:

Maailmanhistoriassa hätätilassa syntyy liittoutumia hakematta mitään [Nato-]jäsenyyksiä. Niitä vain syntyy, kun tilanne on tarpeeksi kriittinen.

Saman asian toisti myös puolustusministeri Jussi Niinistö puolustusministerikokousten jälkeisessä tiedotustilaisuudessa 7.11.2017. ”Jos rähinä alkaa, niin kyllä liittokuntia syntyy”, puolustusministeri totesi (HS 7.11.2017).

Niinistöjen samankaltaisten lausumien perusteella liittokunta-asiaa on mietitty ja käsitelty Suomen ulkopoliittisessa johdossa tarkasti. Näkemykseksi on muotoutunut, että Suomi ei sitoudu Ruotsin tapaan ennalta mihinkään Itämerta koskevaan turvallisuusratkaisuun, vaan katsoo, kuinka mahdollinen sotilaallinen kriisi saa alkunsa ja kehittyy.

Suomi ei siis ole valmis liittymään ennalta suunnitellusti läntiseen liittokuntaan, jonka muodostaisivat Nato-maat ja Ruotsi. Voidaan puhua Nato-liittokunnasta. Suomi jäisi varovaisesti odottamaan tilanteen muovautumista. Niinistöt eivät kuitenkaan varmuudella etukäteen tiedä, millaisia liittokuntia syntyisi ja miten, joten heidän ajattelunsa on hieman opportunistista. Yhdysvallat ei tiettävästi ole antanut Suomelle turvatakuita.

Niinistöjen liittoutuma- ja liittokuntapuheisiin on lisättävä myös Ulkopoliittisen instituutin vanhemman tutkijan Charly Salonius-Pasternakin toteamus Ylen TV-uutisissa 6.11.2017:

Yhdysvalloille tärkeintä on varmistua siitä, että Suomi kykenee hoitamaan oman tonttinsa. Niin kauan kuin Suomi pitää [koskemattomana] tämän koko [Suomen oman] alueen, Venäjä joutuu miettimään, missä ja miten käyttää joukkoja. Ei oikein tiedetä, ketä kaikkia vastaan loppujen lopuksi taisteltaisiin, jos hyökättäisiin Suomeen.” (Yle TV-uutiset 6.11.2017 ja Yle 6.11.2017).

Salonius-Pasternak viittaa siis Venäjän vastaiseen liittokuntaan Suomea avittavana voimana, jos Venäjä päättäisi hyökätä: Ei oikein tiedetä, ketä kaikkia [siis mitä liittokuntaa] vastaan loppujen lopuksi taisteltaisiin, jos hyökättäisiin Suomeen.

Tutkija Salonius-Pasternak kuten Ulkopoliittisen instituutti kokonaisuudessaan tietää hyvin Suomen ulkopoliittisen johdon ajatuskuvion. Heitä on informoitu.

Kun täydennetään Salonius-Pasternakin 6.11.2017 Ylellä esittämä presidenttiehdokas Sauli Niinistön 30.10.2017 esittämään ja puolustusministeri Jussi Niinistön 7.11.2017 esittämään, voidaan Suomen ulkopoliittisen johdon ajatukset tiivistää oheiseen strategiaan:

Jos Venäjä luo Itämerellä sotilaalliseen kriisiin tähtäävää turvallisuusuhkaa ja pyrkii ottamaan haltuunsa sille kuulumattomia maa-, meri- tai ilma-alueita Itämeren ympäristössä, Suomi pyrkii pitämään alueensa koskemattoman yksin ja tarvittaessa liittymällä ilman Nato-jäsenyyttä Nato-liittokuntaan, joka toimittaa Suomeen aseistusta siinä määrin, että Suomen asettama tavoite koskemattomuudesta säilytetään. Suomi varmistaa, ettei Venäjällä ole mahdollisuutta koukata Suomen kautta Baltiaan ottaen Suomenlahden pohjoisrannat haltuunsa, mikä vaikeuttaisi myös Nato-liittokunnan Viron puolustamista.

Ruotsilla on merkittävä asema Nato-liittokunnassa ainoana Naton ulkopuolisena maana. Liittokunnan sotilaalliset toimet yli Itämeren Baltiaan tapahtuisivat Ruotsista käsin. Baltian maita myös huollettaisiin Ruotsista käsin. Ruotsi toimisi Nato-maiden ja Yhdysvaltojen suorittamien sotatoimien alustana. Suomen tehtävä olisi varmistaa, ettei Nato-liittokunnan tarvitsi olla huolissaan Suomen alueen joutumisesta vihollistahon – siis Venäjän – haltuun.  

Ainoa mahdollinen liittokunta, mitä Niinistöt puheillaan tarkoittivat, on siis Nato-maat Yhdysvaltain johtamana täydennettynä Ruotsilla. Liittokunnan runkoa ei voi Itämeren ympäristössä muodostaa kuin vain Nato-maat.

Suomi lähtee siis siitä, että Suomi tekee päätöksen osallistumisesta sotilaalliseen liittokuntaan vasta kriisin uhatessa tai ollessa käynnissä, ei ennalta. Tuo Suomen linjaus on ongelmallinen, eikä se ole nykyisten vallassa olevien puolustusstrategioiden mukainen. Suomen strategia on hieman vanhahtava ja siihen liittyy selkeitä ongelmia. Hyväksyisivätkö Nato-maat Suomen auttamisen ilman maan Nato-jäsenyyttä? Annettaisiinko edes Yhdysvaltojen auttaa?

                                                                                  ****

Viralliseksi turvallisuuspoliittiseksi linjakseen Suomi ja Ruotsi ovat määritelleet sotilaallisen liittoumattomuuden. Toisin kuin Ruotsi, Suomi on lisäksi varannut itselleen mahdollisuuden liittyä Natoon.

Niiden suomalaisten, jotka vielä noiden liittoutumattomuustermien perään vannovat, olisi päivitettävä ajatuksensa vallitsevaan tilanteeseen ja ottaa vallitseva tilanne realiteettina. Kylmän sodan aikaista puolueettomuusasemaa Suomi ei enää koskaan saa, se on menetetty lopullisesti kuten menneen talven lumet.

Ruotsi on askel askeleelta muuttanut omaa turvallisuuspoliittista linjaansa kohti sotilaallista liittoutumista. Kylmän sodan aikaisen puolueettomuuden (neutralitet) jälkeen ovat tulleet käsitteiksi liittoutumaton (alliansfrihet) ja sen jälkeen sotilaallisesti liittoumaton (militär alliansfrihet). Suomen turvallisuuspoliittinen linja on muuttunut Ruotsia vastaavasti.

Ruotsia voidaan pitää jo sotilaallisesti liittoutuneena, mutta toistaiseksi Ruotsi ei ole muodostanut sitovia puolustusvelvoitteita puolustusliitto Naton kanssa. Sekä Ruotsi että Suomi nojautuvat turvallisuudessaan yhteistyöhön Yhdysvaltojen ja Naton kanssa. Tiiviistä puolustusyhteistyöstä Yhdysvaltojen kanssa Ruotsilla on toimiva esimerkki kylmän sodan ajalta.

Mitä siis Suomi ja Ruotsi nyt ovat? Turvallisuuspoliittisia sekasikiöitäkö liittoutumisen ja sotilaallisen liittoutumattomuuden risteyksenä ilman Nato-jäsenyyden tuomaa turvaa?

                                                                                  ****

Itämeren turvallisuustilanteen kiristettyä Suomi ja Ruotsi ovat kuitenkin vielä virallisesti perustelleet sotilaallista liittoutumattomuuttaan Itämeren turvallisuutta vakauttavana tekijänä. Venäjän paineen alla Suomi on ollut kautta aikain ahkera turvallisuuspoliittisten käsitteiden tehtailija, ja tällä kertaa keksittiin uusi termi Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiselle linjalle: aktiivinen vakauspolitiikka.  

Presidentti Niinistö totesi uudenvuoden puheessaan 2015, että ”Suomen linja on aktiivista vakauspolitiikkaa, jonka tarkoituksena on turvata Pohjois-Euroopan vakautta sekä toimia laajemman vastakkainasettelun lieventämiseksi” (TPK 1.1.2015).

Suomen ”aktiivisesta vakauspolitiikasta” huolimatta Itämeren turvallisuustilanne on edelleen epävakaa.

Itämeren maat ovat kokeneet asemansa uhatuksi Venäjän aggressiivisen käyttäytymisen johdosta. Etenkin Baltian maat ja Puola mutta myös Ruotsi ovat kokeneet asemansa uhatuksi. Suomen aktiivinen vakauspolitiikka ei ole ollut tuloksellista.

Vaikka kylmän sodan aikaan Itämeren ympäristössä oli sotavoimaa paljon nykyistä enemmän, oli Itämeren turvallisuustilanne kuitenkin stabiili. Jokainen maa tiesi paikkansa ja sen, mihin kuului. Itämeren mailla ei ollut turvallisuuspoliittista liikehdintää: Norja ja Tanska olivat Nato-maita, Ruotsi ”puolueeton” ja Suomi oli sotilaallisesti sidoksissa Neuvostoliittoon YYA-sopimuksen kautta. Baltian maat kuuluivat Neuvostoliittoon. 

Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto hyväksyivät tuon asetelman vallitsevana tilana, siis status quo -tilana. Itämeren turvallisuuspoliittinen tila oli vakaa.

Itämeren turvallisuustilanteessa ongelmallista on nyt se, että Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittiset asemat ovat koko ajan liikkeessä. Kummankaan maan turvallisuuspoliittinen asema ei ole nyt stabiili.

Kun kylmän sodan aikaan Itämerellä vallitsi status quo, nyt Itämeren alueella ei ole turvallisuuspolitiikassa sellaista vallitsevaa asioiden tilaa, jossa totuttuja turvallisuuspolitiikan toimintatapoja ei kenenkään tarvitsisi muuttaa. Nyt Suomen ja Ruotsin läntinen puolustusyhteistyö ei ole saavuttanut päätöspistettä vaan on jatkuvassa muutosten tilassa.

Mitä sitten pitäisi tehdä Itämeren turvavallisuutilanteen vakauttamiseksi pitkälle tulevaisuuteen?

Suomessa etenkin sosialidemokraatit kansanedustaja Erkki Tuomiojan johdolla ovat hakeneet ratkaisua Itämeren turvallisuustilanteeseen Ukrainan kriisistä. Sosiaalidemokraattinen näkemys on, että lännen ja Venäjän erimielisyydet ratkeaisivat itsestään Ukrainan kriisin ratkettua.

Itämeren turvallisuustilanteeseen on kuitenkin väärin hakea ratkaisua Ukrainan kriisistä. Ukrainan kriisin ratkaisu ei poista Venäjän ja lännen välisiä jännitteitä, jotka ovat syntyneet jo 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen alkupuolella. Ukrainan tapahtumat ja Krimin valtaus eivät ole syitä vaan seurauksia lännen ja Venäjän välisistä ristiriidoista.

Venäjä ei ole kyennyt pitämään taloudellisella houkuttelevuudellaan itsellensä myönteistä etupiiriä länsirajallaan. Venäjän naapurimaat ovat nähneet lännen taloudellisesti houkuttelevammaksi kuin Venäjän.

Itämeren turvavallisuutilanteen vakauttaminen edellyttää, etteivät Suomi ja Ruotsi hakisi enää uusia turvallisuutta parantavia ratkaisuja, vaan ne olisi saatu päätökseen. Nato-jäsenyys olisi lopullinen ratkaisu, jolloin Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittinen asema olisi lopullisena kaikilla tiedossa.

Suomen Nato-optiokaan ei ole vakauttava tilanne, se luo epävarmuutta ja epätietoisuutta. Suomen käyttäytymistä ei voi ennakoida. Haetaanko option puitteissa jäsenyyttä vai eikö haeta ja millä perusteilla?

                                                                                  ****

Suomi ja Ruotsi eivät tällä hetkellä itsekään tiedä, mikä olisi heille turvallisuuden kannalta riittävää. Tietoa ei ole Venäjälläkään. Onko prosessin lopputuloksena maiden Nato-jäsenyys? On kohtuutonta Venäjääkin kohtaan, ettei se tiedä, millaiseen liittoutumiseen Suomi ja Ruotsi lopulta pyrkivät.

Kunkin alueen turvallisuuspoliittisessa vakaudessa on oleellista, että jokainen maa tietää toisten maiden toiminnan kriisissä. Tuo on nykyisin noudattavien puolustusstrategioiden perusasia. Syntyvät tilanteet pitäisi kyetä ennakoimaan, mikä luo vakautta. Epätietoisuus ja piilottelu eivät luo vakautta.

Venäjä tietää jo, miten Nato-maat toimivat puolustusliiton puitteissa. Venäjä on tietänyt Naton toiminnan ja 5. artiklan jo kohta 70 vuoden ajan. Venäjä tietää, että Nato-maiden korkein turvallisuus on ydinasepelote. Nato-maiden haastaminen olisi myös ydinasepelotteen haastamista.

Sen sijaan Venäjä ei tiedä, kuinka Suomi toimisi kriisissä. Suomi ei tiedä, liittyisikö se Niinistöjen lanseeraamaan Nato-liittokuntaan vai eikö se liittyisi. Kun sitä ei tiedä Suomi itsekään, ei sitä tiedä kukaan muukaan. Suomi noudattaa huonoa ja epävakautta synnyttävää puolustusstrategiaa.

Suomi on pyrkinyt nostamaan vastavoimansa – siis Venäjän – maahantunkeutumiskynnystä Nato-optiolla. Liittokunta-politiikka on periaatteiltaan samaa kuin optio-politiikka, ja molempiin liittyy sama päätöksenteko-ongelma.

Suomi liittyisi Natoon, jos Venäjä käyttäytyy Suomea kohtaan hyökkäävästi. Optiolla ei ole ollut eikä ole edelleenkään mitään uskottavuutta. Siihen ei usko suomalaiset, eivät venäläiset eikä kukaan mukaan. Nato-optio on Suomen täysin epäuskottavaa sanahelinää. Kuinka liittyä Natoon kansanäänestyksen kautta, kun vain viidennes kansasta kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä? Suomalaispoliitikot ovat kansanäänestysvaatimuksellaan itse tuhonneet vähäisimmänkin uskottavuuden Nato-optioon.

                                                                                  ****

Myös suomalaispoliitikkojen keksimä uusi liittokunta-strategia on Suomelle ongelmallinen. Se luo Venäjälle mahdollisuuden vaikuttaa Suomen päätöksentekoon keskeisesti.

Suomen liittokunta-strategia edellyttäisi, että Suomi kykenisi tekemään paineen ja sotilaallisen uhan alla päätöksen liittymisestä Nato-liittokuntaan, vaikkei hakisikaan Nato-jäsenyyttä.

Liittokunta-strategia synnyttää Venäjälle mahdollisuuden vaikuttaa Suomen päätöksentekoon helposti ja sitä kautta koko Itämeren turvallisuuteen kriisissä.

Ei ole uskottavaa, että Suomi kykenisi tekemään päätöksen Nato-liittokuntaan liittymisestä Venäjän luoman paineen alla. Suomi ei kykenisi tekemään päätöstä edes Yhdysvalloista saatavalle sotilasavulle. Kyse on siis Suomen päätöskyvystä, kun myös Suomen oma turvallisuus olisi uhattuna. Suomella ei ole mitään näyttöä, että se kykenisi tekemään helposti turvallisuuspoliittisia päätöksiä edes täydellisen rauhan aikana.

Viime päivien poliittinen keskustelu monikansallisen sotaharjoituksen pitämisestä viestii Suomen heikosta päätöksentekokyvystä. Ei ole niin pientä asiaa, ettei se päätyisi Suomessa riitaan. Suomella oli aikanaan vaikeuksia tehdä päätöstä myös osallistumisesta Islannin ilmavalvontaan. Kun Suomi ei oikein kykene tekemään päätöksiä edes vakaan rauhan aikana, niin kuin kriisin tai sodan uhatessa?

Myös Venäjän tietää, että Suomen poliittinen päätöksenteko on altis vaikuttamiselle. Jo sanallinen uhkaus lievemmästä päästä voi riittää suomalaispoliitikoille: ”Jos Suomi liittyy Nato-liittokuntaan, suuntaamme ydinaseemme myös Suomeen”.

Tällä hetkellä ei ole myöskään olemassa esimerkkinä tilanteesta historiasta, jonka perusteella läntiset kumppanimaamme voisivat luottaa Suomen päätöksentekokyvykkyyteen kriisin uhatessa. Heidän on vaikea luottaa Suomen turvallisuuspoliittiseen päätöksentekokykyyn, koska siitä Suomella ei ole näyttöä.

Nato-jäsenyys jäntevöittäisi poliittista päätöksentekokykyä kriisissä, koska jäsenyyden myötä turvatakuut olisivat perälautana ehkäisemässä epävarmuutta päätöksenteon seurauksista. Tuo tarkoittaa sitä, että olisi helpompi tehdä päätös, kun turvatakuut olisivat voimassa. Vaatii myös rohkeutta ja todellisia perusteita, jos haluaa kollegiossa päättää toisin kuin muut haluavat päättää. Kollegiota ei ihan pienistä erimielisyyksistä haasteta. Tuon Suomi on oppinut jo EU-kollegiosta.

Lopuksi kertauksena yleinen toteamus, mitä Suomessakin pitäisi sisäistää paremmin: ennakoitavuus luo vakautta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu