Naton alkavan Suomi-tutkimuksen on vietävä puolustuskumppanuus uudelle tasolle

Suomen Atlantti-Seuran pääsihteeri Terhi Suominen oli Arto Nybergin haastattelemana viime sunnuntain lähetyksessä (Yle Areena 25.3.2018). Pääsihteeri Terhi Suominen on valittu Roomassa sijaitsevan Nato Defence Collegen (NDC) tutkijaksi ensimmäisenä suomalaisena, ja hänen neljä kuukautta kestävä tutkijapesti alkaa huhtikuun alusta. Terhi Suominen edustaa siis tutkijana Natoa, ei Suomea.

NDC tarjoaa vuosittain Naton jäsenmaille ja Naton kumppanimaille yhteensä kahdeksan vierailijatutkijapestiä puolustus- ja turvallisuuspolitiikan tutkimukseen. Naton kumppanimailla on mahdollisuus saada tutkijoita NDC:hen kolmella osa-alueella, jotka ovat rauhankumppanuus (Partnership for Peace, PfP), Välimeren vuoropuhelu (Mediterranean Dialogue, MD) sekä muu sotilaallinen yhteistyö ja maailmanlaajuinen kumppanuus (Military Cooperation/Partners Across the Globe, OMC/PAG).

Rauhankumppanuuden ja Välimeren vuoropuhelun osa-alueilla NDC:llä on mahdollisuus ottaa vuosittain kaksi tutkijaa molemmille osa-alueille.

Naton perinteinen tutkijapestaus vain Nato-maiden hakijoille on vuodesta 2015 lähtien ollut Eisenhower-tutkijaohjelma (NDC Eisenhower Defence Fellowship Programme), johon voidaan valita vuotuisesti kolme vierailijatutkijaa.

Vuoden 2018 Eisenhower-tutkijaohjelmassa haetaan tutkijoita, joita kiinnostaisivat Venäjä, turvallisuus- ja puolustushaasteet Naton itäisellä ja eteläisellä sivustalla tai suhteet Naton strategisiin kumppaneihin, siis vaikkapa Suomeen ja Ruotsiin (“Russia, security and defence challenges on the Eastern and Southern Flanks of the Alliance, and relations with strategic Partners”). Kyseiset aihepiirit kiinnostaisivat varmasti myös suomalaistutkijoita, jos Suomi olisi Naton jäsenmaa mahdollistaen Eisenhower-tutkijaohjelmaan osallistumisen.

Jos jotain lukijaa täällä Suomessa kiinnostaa neljän kuukauden tutkijastipendiaatti NDC:ssä PfP:n puitteissa seuraten Suomen Atlantti-Seuran pääsihteeri Terhi Suomisen jalanjälkiä, tutkijastipendiaattiasiaa voi käydä tarkastelemassa täällä. Hakemus ensi vuodelle on jätettävä 1.8.2018 mennessä. Suomesta Terhille olisi syytä saada jatkaja ensi vuodelle, kun pää on nyt avattu. Tutkijastipendiaattiasiasta esimerkiksi Suomen ulkopoliittisen instituutin (UPI) olisi syytä ottaa hieman koppia.

Terhi Suomisen tutkimus NDC:ssä koskee Suomen Nato-kumppanuutta. Mitä Naton näkökulmasta Suomen Nato-kumppanuus merkitsee Natolle. Mitä hyötyä kumppanuudesta on Suomelle ja Nato-maille. Miten Suomen Nato-kumppanuutta voitaisiin vielä kehittää.

Tutkin sitä, että onko tässä kumppanuusjärjestelyssä vielä jotain sellaista, jota me voisimme tehdä enemmän. Mitkä ovat ne Naton toiveet – Nato-maiden toiveet – ja myöskin niin, että mitä Suomi aikoo. Onko tässä jotain vielä sellaista mitä voitaisiin tehdä enemmän.”, Suominen totesi Arto Nybergin ohjelmassa 25.3.2018.

                                                                                            ****

Suomen Nato-kumppanuus ja Nato-suhde ovat tärkeitä tutkimusaiheita. Odotan loppukesällä NDC:stä valmistuvaa Suomisen Research Paper -tutkimusraporttia innolla.

Tutkimusaihe on mielenkiintoinen, koska Suomi ei ole lähitulevaisuudessa liittymässä Natoon, ellei Ruotsi ole liittymässä ja ellei Ruotsi asettaisi Suomelle sitä pakkoa, mitä se on asettanut Suomelle kaikessa länsi-integraatiossa toisen maailmansodan jälkeen.

Suomi on tähän saakka seurannut Ruotsia länsi-integraatiossa aina ennemmin tai myöhemmin, eikä Nato-jäsenyys tekisi poikkeusta. Olemme hieman viisaampia Ruotsin ensisyksyisten valtiopäivävaalien jälkeen 9.9.2018. Voittaako vaalit Nato-jäsenyyttä kannattava porvaririntama?

Toistaiseksi Ruotsin nykyhallituksen aikana Suomi on kyennyt patoamaan Ruotsin halukkuutta Nato-jäsenyyteen. Puolustusministeri Peter Hultqvistin sanat Sälenin turvallisuuskonferenssissa 9.1.2017 olivat kuvaavia Suomen hankalan tilanteen vuoksi:

Att förändra svensk säkerhetspolitisk linje skulle tydligt skapa ytterligare spänningar i vårt närområde, sätta en mycket stark press på vårt grannland Finland och riskera att splittra den svenska nationen.” (Regeringen 9.1.2017).

Vapaasti suomennettuna: ”Ruotsin turvallisuuspolitiikan linjan muuttaminen [= Nato-jäsenyys] aiheuttaisi selkeästi lisää jännitteitä lähialueillamme, asettaisi erittäin voimakkaan paineen naapurimaa-Suomeen ja uhkaisi jakaa Ruotsin kansakuntaa.

Jatkossa tässä kirjoituksessa esitän oman näkemykseni, miten Suomen Nato-kumppanuutta tulisi kehittää Suomen, Nato-maiden ja läntisen Euroopan yleisen turvallisuuden kasvattamiseksi.

Kumppanuusprosessi päämääränä turvallisuuden kasvattaminen edellyttäisi Suomelta ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajattelun muutosta monessa asiassa. Muutosta on toki jo tapahtunut kiitettävästi Suomen nykyisen hallituksen aikana, mutta epäilen kuitenkin, ettei Suomella olisi mahdollisuuksia muutoksen viemiselle uudelle tasolle poliitikkojen varovaisten Venäjä-kantojen vuoksi. Venäjä kummittelee edelleen kaikessa taustalla Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Suomelle pohjimmainen asia puolustusintegraatiossa on päätöksentekokyky, josta kaikki muu riippuu.

                                                                                            ****

Suomen ja Naton välinen sopimussuhde on lähes yhtä pitkä kuin kylmän sodan jälkeinen aika.

Suomi on osallistunut Naton rauhankumppanuusyhteistyöhön (Partnership for Peace, PfP) vuodesta 1994 alkaen. Suomi on ollut Euroatlanttisen kumppanuusneuvoston (Euro-Atlantic Partnership Council, EAPC) jäsen sen perustamisesta 1997 lähtien. Suomen rauhankumppanuuden kehysasiakirjan allekirjoittamisella 10.1.1994 Suomi on sitoutunut moneen Nato-maiden keskenään laatimien asiakirjojen kirjauksiin. Yksi tärkeä rauhankumppanuuteen liittyvä asiakirja on Nato-maiden ja muiden rauhankumppanuuteen osallistuvien valtioiden välillä niiden joukkojen asemasta 19.6.1995 tehty sopimus (ns. PfP Sofa -sopimus ja sen lisäpöytäkirja).

Naton Walesin huippukokouksesta 2014 lähtien Suomi on ollut Naton kutsumana edistynyt kumppanimaa Naton laajennettujen mahdollisuuksien kumppanuusyhteistyössä (Partnership Interoperability Initiative, PII ja Enhanced Opportunities Partner Enhanced Opportunities Partner, EOP). Suomi allekirjoitti Ruotsin tavoin Walesin huippukokouksessa 4.9.2014 isäntämaatukea koskevan yhteisymmärryspöytäkirjan (Understanding on Host Nation Support (HNS)  between Finland and Nato, MOU).

Suomi on ollut mukana myös Nato-johtoisissa monikansallisissa IFOR-rauhanturvajoukoissa (Implementation Force, IFOR) Bosniassa ja Hertsegovinassa vuoden ajan 20.12.1995 lähtien sekä monikansallisissa KFOR-rauhanturvajoukoissa (Kosovo Force, KFOR) Bosniassa ja Hertsegovinassa 12.6.1999 lähtien vuoden 2010 loppuun. Suomi on osallistunut myös Nato-johtoiseen ISAF-kriisinhallintaoperaatioon Afganistanissa (International Security Assistance Force, ISAF).

Termejä, lyhenteitä ja muotoja Nato-Suomi-yhteistyössä yli kahden vuosikymmenen ajan riittänyt ja riittää edelleen. Yhteistyösopimuksissa ja järjestelyissä ei pysy perillä kukaan. Edellä mainittujen lisäksi on vaikkapa PARP:ia (Planning and Review Process), OCC:tä (Operational Capabilities Concept), CEP:iä (Civil Emergency Planning) ja kaikkea muuta mahdollista, joissa Suomikin on mukana.

Suomi yhteistyöhön Naton strategisen viestinnän osaamiskeskuksen kanssa” oli uutisotsikko Suomen Riikan suurlähetystön sivuilla kesällä 2017 (UM 16.7.2017).

Suomi mukaan Naton ilmasta maahan ampumatarvikkeiden tiedonvaihto- ja hankintayhteistyöhön” oli uutisotsikko valtioneuvoston ja Naton sivuilla syksyllä 2017 (Valtioneuvosto 9.11.2017 ja Nato 9.11.2017).

Näiden monimutkaisista sopimuskudelmista on vaikea saada selkoa niin Naton kannalta kuin myös Suomen kannalta. Kyse on osaltaan termi- ja lyhennesekavuudesta. Mitä on kunkin termin takana olevan projektin lopullinen päämäärä ja tarkoitus. Syntyy kuva, että kunhan vain huseerataan ja touhutaan niin, että jokainen saa vähän haluamaansa pikku hiljaa ja jotain uutta on aina hieman meneillään.

Suomi osallistuu ahkerasti myös Nato-johtoisiin sotilaallisiin koulutus- ja harjoitustapahtumiin. Tänä vuonna Suomen arvioidaan osallistuvan suuremmalla tai pienemmällä kokoonpanolla yhteensä lähes sataan Nato-johtoiseen tai Nato-maan pitämään sotilaalliseen harjoitus- tai koulutustapahtumaan.

                                                                                            ****

Kuten Ruotsilla, myös Suomella on kolme vaihtoehtoa, mitä tulee jatkossa maan Nato-suhteisiin.

Kukaan ei voi väittää, että Suomen nykyinen Nato-suhde olisi pysyvä ja stabiili. Edes muutos Suomen Nato-suhteessa ei ole stabiili. Suomen nykyinen Nato-suhde on jatkuvasti muuttuva, joka ei ole saavuttanut sopimuksellista loppupistettään. Niin kauan kuin suhde ei ole saavuttanut sopimusmäärittelynä loppupistettään, myös Itämeren ympäristön turvallisuusasetelma ei ole valmis. Itämeren turvallisuustilanne ei siis ole status quo niin kauan kuin Suomi ja Ruotsi ovat liikkeessä jonnekin.

Suomen Nato-suhteen käymistilasta osaltaan kertoo, mitä Terhi Suominen tutkijana selvittää NDC:ssä: ”…onko tässä kumppanuusjärjestelyssä vielä jotain sellaista, jota me voisimme tehdä enemmän. Mitkä ovat ne Naton toiveet – Nato-maiden toiveet – ja myöskin niin, että mitä Suomi aikoo.

Suomen ja Naton välinen suhde on muuttunut siitä lähtien, kun Suomi lähti mukaan rauhankumppanuusyhteistyöhön. Muutos on tapahtunut erityisesti vuodesta 2014 alkaen, jolloin Venäjä tunkeutui Ukrainaan. Kyse on nimenomaan Naton ja Suomen välisistä allekirjoitetuista sopimuksista, joita varmasti tulee vielä lisää. Myös Suomen ja Nato-maiden kahdenvälisiä ns. yhteisymmärryspöytäkirjamuotoisia sopimuksia (memorandum of understanding) tulee ehkä vielä lisää.

Suomen Nato-yhteistyön kolme vaihtoehtoa ovat säilyttää entistä tiiviimmän kumppanuuden nykytilaa hakematta Nato-jäsenyyttä kuten tähänkin saakka (1), hakea Nato-jäsenyyttä (2) tai palata takaisin kohti ns. arm's-length relationship -suhdetta, mikä tarkoittaa läheisyyttä välttävää tai läheistä yhteyttä välttävää suhdetta (3).

Viimeiseen vaihtoehtoon Suomella ei enää ole tosiasiallista paluumahdollisuutta puuttumatta allekirjoitettuihin sopimuksiin tai muistio- ja pöytäkirjamuotoisiin asiakirjoihin, joissa osoitetaan poliittista tahtoa yhteistyön tiivistymiselle ja joissa on myös juridisia sopimusvelvoitteita.

Tällainen pöytäkirja on ennen kaikkea Suomen ja Naton välinen 4.9.2014 Naton Walesin huippukokouksessa allekirjoitettu isäntämaasopimus. Suomessa on muistettava, että tuo asiakirja on myös sellainen, mikä on saanut myös Venäjän määrittelemään Suomen sotilaallisessa mielessä eri tavoin kuin ennen. Venäjä määrittelee tuon pöytäkirjan pohjalta Suomen vähintään sotilaalliseksi vastavoimaksi, jos ei nyt sentään viholliseksi (US-blogi 23.3.2018).

Suomelle isäntämaasopimusjärjestely Naton kanssa oli poliittisesti vaikea. Ensimmäiset maininnat Naton ja Suomen välisistä puitejärjestelyistä löytyvät jo vuodelta 2002. Itse yhteisymmärryspöytäkirjan valmistelu alkoi jo vuonna 2013 – siis ennen vuoden 2014 Ukrainan tapahtumia. Alkuperäisessä aikataulussa sopimukset sekä Suomen että Ruotsin kanssa oli tarkoitus saada toimiviksi vuoteen 2016 mennessä. Ukrainan vuoden 2014 tapahtumien johdosta Nato kuitenkin kiirehti aikataulua, johon Suomi ja Ruotsi suostuivat.

Viimeinen vaihtoehto kolmesta siis on hypoteettinen eikä sille ole Suomessa myöskään laajaa poliittista tukea. Suomi ei enää palaa entiseen kohti liittoumattomuutta ja puolueettomuutta.

Niin Suomella kuin myös Ruotsilla on valittavana kaksi vaihtoehtoa: joko edelleen tiivistyvä kumppanuuden nykytila ilman Naton perussopimuksen 5. artiklan tuomaa turvatakuuta (1) tai täysivaltainen Nato-jäsenyys (2).  

Sekä Ruotsi että Suomi joutuvat miettimään Nato-jäsenyysasiassa ja tiivistyvässä yhteistyössä peruskysymyksenä, miten vihollistaholle saadaan korkein mahdollinen maahanhyökkäyskynnys ja riittävä uhka menetyksille maahanhyökkäyksessä. Nostaako nykyinen pienten sopimusten tehtailu Naton ja Nato-maiden kanssa tosiasiassa yhtään vihollistahon – siis Venäjän – maahanhyökkäyskynnystä ja sitä kautta maiden turvallisuustasoa.

Nato taas joutuu miettimään, lisäisikö Suomen ja Ruotsin jäsenyys jäsenmaiden yhteistä turvallisuutta ja missä määrin tiivistyvä yhteistyö lisäisi yhteistä turvallisuutta.

                                                                                            ****

Suomi ei siis sitoudu yhteisymmärryspöytäkirjalla [= isäntämaasopimuksella] vastaanottamaan Suomeen Naton joukkoja tai sallimaan sellaisten kauttakulkua. Muutenkin HNS-järjestelyt koskevat vain logistiikkaa, vaikka sisältävätkin paljon juridiikkaa.” (Suomen Sotilas 28.8.2014).

Pöytäkirja [= isäntämaasopimus] ei velvoita kumpaakaan osapuolta antamaan tai vastaanottamaan apua ja joukkoja.” (Iltalehti 27.8.2014).

Joukkoihin [Joint Expeditionary Force -joukkoihin] osallistuminen on vapaaehtoista ja siitä päätetään tapauskohtaisesti.” (Yle 30.6.2017).

Puitejärjestely [= Suomen ja Saksan välinen puolustusyhteistyötä koskeva puitejärjestely] ei ole luonteeltaan oikeudellisesti sitova. Se korostaa osapuolten poliittisen tason sitoutumista yhteistyön tiivistämiseen.” (Valtioneuvosto 29.6.2017).

Oheisista lainauksista kaksi ensimmäistä koski Suomen allekirjoittamaa isäntämaasopimusta Naton kanssa. Lausujat olivat ase- ja sotilasasiantuntija Arto Pulkki ja ulkoministeri Erkki Tuomioja.

Kolmannen lainauksen lausuja oli puolustusministeri Jussi Niinistö koskien Suomen liittymistä brittijohtoisiin Joint Expeditionary Force -joukkoihin (JEF).

Viimeinen lainaus on valtioneuvoston tiedotteesta koskien Suomen ja Saksan välistä puolustusyhteistyötä koskevaa puitejärjestelyä.

Nuo neljä lainausta kertovat, millaiseen puolustusyhteistyöhön ja kumppanuussuhteeseen Suomi on ollut tähän saakka valmis sopimuksellisesti. Lyhyesti sanottuna Suomi ei ole ollut toistaiseksi valmis sitoutumaan.

Suomi on myös määrittelyt, että niin kansanvälisen harjoitus- ja koulutusyhteistyön kuin myös Naton kanssa tehtävän yhteistyön on parannettava Suomen kansallista puolustuskykyä. Jos jokin puolustusyhteistyöasia ei paranna Suomen kansallista puolustuskykyä, Suomi ei ole mukana. ”Suomen kansallinen puolustuskyky” on termi, joka toistuu kaikkialla ja kaikissa perusteluissa.

Suomi ajattelee kansallista puolustuskykyään kovin suoraviivaisesti eikä osaa ottaa huomioon Suomen rajojen ulkopuolisten alueiden turvallisuuden ja muiden valtioiden turvallisuuden vaikutusta Suomen turvallisuudelle. Suomen ajatustapa on alkeellinen ja vanhakantainen.

Suomen olisi ymmärrettävä, että sotilaalliset toimet maan rajojen ulkopuolella voivat olla tärkeämpiä Suomen kansalliselle puolustuskyvylle ja turvallisuudelle kuin sotilaalliset toimet maan rajojen sisäpuolella.

Tässä kappaleessa edellä esitettyihin ajatuksiin Suomen on etsittävä uutta näkökulmaa, mikäli haluaa kehittää Nato-kumppanuutta uudelle turvallisuutta lisäävälle tasolle. Suomen on laajennettava näkemyksiään.

                                                                                            ****

Tarkastellaanpa edelleen tiivistyvän kumppanuuden vaihtoehtoa Naton ja Suomen kannalta huomioiden mihin Suomi ehkä olisi tällä hetkellä valmis.

Suomi voi liittyä Naton ja Nato-maiden puitteissa edelleen uusiin sotilaallisiin yhteistyöjärjestelyihin kuten tähänkin saakka, mutta ne eivät ole enää oleellisia niin Suomen kuin ei myöskään Naton tai Venäjän kannalta. Kyse on hienosäädöstä sen linjan sisällä, jota Suomi on noudattanut tiivistyvästi jo muutaman vuoden ajan ja kaiken kaikkiaan vuodesta 1994, kun Suomi solmi rauhankumppanuussopimuksen Naton kanssa.

Miten tästä eteenpäin Suomen sekä Ruotsin yhteistyötä Naton kanssa sitten tulisi tiivistää, että maiden turvallisuus kasvaisi ja että mahdollisen vihollistahon – siis Venäjän – Suomeen ja Ruotsiin kohdistuva maahanhyökkäyskynnys nousisi?

Kaikella on hintansa. Jos Suomi haluaa tosiasiallisesti nostattaa maahan kohdistuvaa hyökkäyskynnystä, joutuisi Suomi siitä hieman maksamaan. Ei rahalla vaan tietyistä noudatetuista periaatteista luopumisella.

Mistä Suomi joutuisi asteittain luopumaan?

Suomi joutuisi luopumaan muodossa tai toisessa vapaaehtoisuudesta. Suomi joutuisi olemaan muodossa tai toisessa velvoitettu. Suomi joutuisi sitoutumaan muodossa tai toisessa puolustuksellisesti myös muihin maihin.

Muutokset olisi tehtävä askel askeleelta pienin askelin kuten tähänkin saakka, mutta uudella tasolla.

Suomen luontainen viiteryhmä tiivistyvässä Nato-kumppanuudessa olisi JEF-maat Yhdysvalloilla täydennettynä. Tämän hetken JEF-maat ovat Iso-Britannian johdolla Tanska, Viro, Latvia, Liettua, Norja ja Hollanti sekä Suomi ja Ruotsi.

Näiden maiden olisi syytä integroida yhteistä puolustusta Naton puitteissa uudelle tasolle. Muutama vuosi sitten se ei vielä onnistunut, kun Suomea ja Ruotsia oltiin liittämässä mukaan Islannin ilmavalvontaan. Kypsyyttä päätökselle Suomessa ei vielä tuolloin löytynyt, mutta ajat ovat jo muuttuneet. Noista ajoista Suomen päätöskyvykkyys on parantunut istuvan hallituksen aikana. Nimenomaan istuvan hallituksen aikana. Ulkoministerin ja puolustusministerin yhteistyö on ollut hyvää ja tuloksellista.

Naton olisi sisällänsä syytä miettiä Euroopan jakamista entistä selkeämmin puolustusalueisiin, joissa olisi kussakin yksi riittävän sotilaallisen voiman omaava johtovaltio sekä yläpuolella Yhdysvallat. Tuo olisi myös tapa, jolla Eurooppa voisi kantaa enemmän vastuuta omasta puolustuksestaan. Puolustusalueella sotavoimien tulisi olla riittävän pitkälle integroituneita. Olen käsittelyt tuota kysymystä tarkemmin blogikirjoituksessa otsikolla ”Saksan johtorooli Nato-Euroopan puolustuksessa, onnistuuko?” (US-blogi 19.2.2017).

Pohjolassa olisi nyt syytä koettaa aluksi uudestaan sitä, mikä ei vielä Islannin ilmavalvontakysymyksen yhteydessä onnistunut. Olisiko jo aika kypsä luoda Pohjolaan yhteinen saumaton rauhanaikainen ilmavalvonta? Olisiko jo aika kypsä luoda Pohjolaan yhteinen saumaton rauhanaikainen merivalvonta? Kaikilla JEF-maiden ilma- ja merialuksilla olisi mahdollisuus liikkua koko puolustusalueella, jos tilanne sitä vaatisi. Valvontatehtävissä ei olisi valtionrajoja puolustusalueen sisällä. Asiassa on jo edistetty jossain määrin, mutta se ei vielä ole valmis.

Olisiko jo aika kypsä koko Fennoskandian kattavan yhteisen puolustuksellisen ja rauhanaikaisen tilannekuvan luomiselle?  Nuo edellä mainitut puolustuksen integroimisasiat olisivat vielä toteuttavissa yhteistyöllä ilman yhteistä puolustussuunnitelmaa. Ruotsilla kyvykkyys muodostaa kattavaa tilannekuvaa on vielä tällä hetkellä heikko.

Edellä kuvattu puolustusintegraatio ei olisi helppo myöskään Natolle. Nato joutuisi luovuttamaan salassa pidettävää informaatiota puolustusliiton ulkopuolelle. Asia ei olisi helppo myöskään Suomelle, eikä asia olisi helppo myöskään Ruotsille. Maat joutuisivat osaltaan ottamaan vastuuta myös Baltian maiden valvonnasta. Tuo olisi kuitenkin seuraava askel Suomen ja Ruotsin tiivistyvälle yhteistyölle Naton ja Nato-maiden kanssa. Seuraava askel voisi olla myös, että Norja, Ruotsi ja Suomi aloittaisivat yhteistoimet maiden kalottialueiden turvallisuuden kohentamiseksi. Olen käsitellyt tuota asiaa blogikirjoituksessa otsikolla ”Kolmen Pohjoismaan on tehtävä yhteissuunnitelma kalottialueittensa turvaamiseksi” (US-blogi 23.3.2018).

Suomi ja Ruotsi voivat toki solmia uusia Naton ja Nato-maiden kanssa ei-velvoittavia yhteistyösopimuksia täältä ikuisuuteen kuten tähän saakka, mutta ne eivät muuta tosiasialista Suomen tai Ruotsin puolustuskykyä eivätkä kasvata vihollistahon maahanhyökkäyskynnystä enää. Olisi uskallettava siirtyä uudelle tasolle, mikä olisi myös Nato-maiden etu.

Ero täysvaltaisen Nato-jäsenyyden ja Nato-kumppanuuden välillä tulee kuitenkin olla selkeä. Perussopimuksen 5. artiklan turvatakuut kuuluvat vain Naton täysjäsenille.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu