AriPesonen1

Kylmän sodan jälkeen Venäjä ja Suomi halusivat Itä-Euroopan Naton ulkopuolelle

  • Itä-Euroopan vapautuessa Neuvostoliitto pyrki pitämään maat puolueettomana Suomen toimiessa esimerkkinä.
    Itä-Euroopan vapautuessa Neuvostoliitto pyrki pitämään maat puolueettomana Suomen toimiessa esimerkkinä.

Tämä kirjoitus ei ole vappukirjoitus ja edellyttää lukijalta muuta kuin perinteistä vappukuntoa. Hyvää vappua kuitenkin kaikille ja erityisesti heille, jotka seuraavat tiiviisti Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Jokainen itsenäinen maa on luonnollisesti vapaa tekemään päätöksiään. Suomi ei kuitenkaan voi tukea Baltian maiden Nato-jäsenyyttä samalla tavalla kuin näiden valtioiden EU-jäsenyyttä. Euroopan turvallisuus ja vakaus on nähtävä laajemmassa yhteydessä. Tämän vuoksi tarvitsemme esimerkiksi Venäjää, kuten juuri ratkaisut Bosniassa ja Kosovossa vahvistavat. Toivon, että Naton johto on tästä riittävän tietoinen.

Noin lausui Suomen tuore tasavallan presidentti Tarja Halonen Baltian maiden Nato-jäsenyydestä saksalaisessa Der Spiegel -lehdessä keväällä 2001 (Der Spiegel 9.4.2001).

Alkuperäinen saksankielinen teksti oli kirjoitettu näin:

Jedes unabhängige Land ist natürlich frei in seinen Entscheidungen. Aber Finnland kann die baltischen Nato-Interessen nicht in gleicher Weise unterstützen wie deren EU-Integration. Sicherheit und Stabilität in Europa müssen in einem größeren Rahmen gesehen werden. Dazu brauchen wir zum Beispiel Russland, wie sich ja gerade erst in Bosnien und im Kosovo wieder bestätigt hat. Ich hoffe, dass dies der Nato-Führung ausreichend bewusst ist.

Halosen Baltia-kannanotto oli Natoa halventava, joka repi otsikoita niin Suomessa kuin Euroopassa. Ymmärrettävästi noin raju kannanotto Suomen korkeimmalta ulkopoliittiselta päättäjätaholta synnytti vastalauseita.

Halonen Spiegelissä: Suomi ei voi auttaa baltteja Natoon” otsikoi Helsingin Sanomat (HS. 9.4.2001).

Presidentti Halosen Nato-lausunnoista nousi kohu etenkin Latviassa (HS 7.5.2001 ja MTV3 7.5.2001).

Latvian presidentin Vaira Vike-Freibergan sai oikeutetusti takajaloilleen oheinen Spiegelin haastattelijan ja presidentti Halosen sananvaihto:

Spiegelin haastattelija totesi Nato-jäsenyyden tärkeydestä Baltian maille: ”Für die lettische Präsidentin Vaira Vike-Freiberga sind EU- und Nato-Mitgliedschaft so unabdingbar wie die zwei Arme des menschlichen Körpers.“ Vapaasti suomennettuna: ”Latvian presidentti Vaira Vike-Freibergalle EU- ja Nato-jäsenyydet ovat yhtä tärkeitä kuin ihmiselle molemmat kädet.

Halonen vastasi tuohon toimittajan toteamukseen: ”Toivon todella Latvialle parasta, mutta en voi hyväksyä tuota esimerkkiä. Modernin ja demokraattisen Euroopan on oltava valmis ja kykenevä elämään rauhallisesti yksin yhdessä. Tarvitsemme transatlanttisia kumppaneita, mutta emme transatlanttisia liittoutumia [= Natoa].

Alkuperäinen saksankielinen teksti oli seuraava: ”Ich wünsche Lettland wirklich alles Gute, aber dieses Beispiel kann ich nicht akzeptieren. Ein modernes und demokratisches Europa muss allein bereit und in der Lage sein, friedlich miteinander zu leben. Dazu brauchen wir transatlantische Partner, aber kein transatlantisches Bündnis.

Halonen toivotti siis Natolle ja Yhdysvalloille tervemenoa Euroopasta. Halosen kannanotto Yhdysvalloista ei paljonkaan poikkea Venäjän kannanotoista niin ennen kuin nytkään. Käytännössä ne ovat yks yhteen.

Spiegelin haastattelussa Halonen oli huolissaan Moskovan pakoteuhkauksista ja kehotti Eurooppaa tulemaan Venäjän hallitusta puolitiehen vastaan tarkentamatta, mitä tuo puolitie olisi ollut Baltian maiden Nato-jäsenyydessä.

Halosen kanta osoittaa hyvin, miten huonosti hän tunsi venäläisen tavan tehdä politiikkaa uhkailemalla. Sama Venäjän harjoittama uhkailuun perustuva politiikanteon tapa kantaa Suomessa edelleenkin hyvin.

Halosen Spiegel-haastattelun inspiroimana Latvian suurin päivälehti Diena (Diena) kirjoitti 17.4.2001 hieman ennen Halosen valtiovierailua Latviaan hyvän kirjoituksen Suomen harjoittamasta turvallisuuspolitiikasta Euroopassa. Kirjoittuja oli Vladimir Sokor, joka toimii edelleen yhdysvaltalaisessa Jamestown-säätiössä (Vladimir Socor, The Jamestown Foundation). Säätiön määrä oli ja on edelleen edistää demokratiaa ja markkinataloutta Venäjällä ja muualla entisen Neuvostoliiton alueella.

Sokorin jutun suomennettu otsikko kuvaa hyvin Suomea vielä tänä päiväkin: ”Suomen asema - tie ei minnekään”. Suomi on siis ulko- ja turvallisuuspoliittisesti paikallaan junnaava, joka elää edelleen kylmän sodan aikaa yhä uudestaan, vaikka maailma ympärillä on muuttunut täysin.

Oheiset Sokorin irralliset lauseet haastattelusta ovat päteviä edelleenkin 17 vuoden jälkeen:

"Suomalaiset yrittävät joskus esittää suomettumisen välttämättömyytenä ja hyveenä."

Suomettunien on postneuvostolaisen kauden Euroopassa anakronismi [= väärään ajankohtaan sijoittuva] ja Baltian maille mahdoton tie.”

Baltian puolueettomuus Moskovan tarjoamin turvatakuin veisi vain epämääräiseen tilanteeseen ja epävakauteen."

Jos Baltian maat pääsevät Natoon, ne vapautuvat Venäjän ’lähiulkomaiden’ asemasta, ja samalla vaikeutuisivat suuresti Venäjän imperiumin palauttamispyrkimykset.” (HS 18.4.2001).

Voivatko Baltian maat ja Sokor olla enemmän oikeassa ja voiko Halosen perintöä edelleen kantava Suomi olla enemmän väärässä, kun katsoo Euroopan turvallisuustilannetta vuonna 2018. Venäjä on nyt yrittänyt palauttaa imperiumiaan ja Venäjän Natoon kuulumattomien lähiulkomaiden turvallisuushuolet ovat olleet puheenaihe vuodesta 2014 epävakauttajina. Myös Suomi on Natoon kuulumaton Venäjän lähiulkomaa.

                                                                                         ****

Samassa Spiegelin haastattelussa presidentti Halonen lausui myös muuta, josta tänä päivänä ainakin tasavallan presidentti Sauli Niinistö ajattelee toisin. Se siitä Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan perusteiden pitkäikäisyydestä ja vakaudesta.

In dieser Frage reagieren wir gemeinsam mit Schweden wie Zwillinge oder zumindest wie gute Schwestern.

Vapaasti suomennettuna:

Tässä kysymyksessä [Nato-jäsenyydessä] reagoimme Ruotsin kanssa, kuten kaksoset tai ainakin kuten hyvät sisarukset.

Suomi oli siis presidentti Halosen ilmoittamana sitomassa Suomen Nato-jäsenyyden Ruotsin reagointiin ja päätökseen.

Tuo kävi Suomelle niin kauan, kun Ruotsi ei ole vakavissaan menossa Natoon. Mutta entäpäs, jos onkin?

Nyt Suomessa puhaltavat presidentti Niinistön johdolla hieman toisenlaiset tuulet, eikä Suomi enää ole sitomassa Nato-kysymystä Ruotsin kantoihin. Suomen presidenteille päätösprosessi Nato-jäsenyydestä on selvästikin vaikea asia. Etsitään aina uusia perusteluja, joilla voidaan pysyä kaiken tavoin Naton ulkopuolella. Nyt Ruotsikaan ei vie Suomea enää Natoon. Lisää noita uusia tämänhetkisiä Suomen esittämiä perusteluita Naton ulkopuolella pysymiselle on esitetty tämän blogikirjoituksen viimeisessä luvussa.

Tuossa Suomen ja Ruotsin yhteisessä Nato-jäsenyysasiassa olen Halosen kanssa samaa mieltä. Se taitaa olla ainoa ulko- ja turvallisuuspoliittinen asia, josta olen samaa mieltä Halosen kanssa. Suomi liittyy Natoon vain, jos Ruotsi on ensiksi jättänyt jäsenyyshakemuksen. Jos Ruotsi ei liity, ei Suomikaan liity. Jos Ruotsi liittyy, Suomikin liittyy.

Spiegelin juttu on hyvä käydä lukemassa vaikkapa konekäännöksenä, jos ei saksan kieltä hallitse. Halosen ajatukset tuntuvat jotenkin väärässä ajankohdassa eläneen ihmisen ajatuksilta. Kuinka kummassa on mahdollista, että tuollaista kylmän sodan ajan virttä Suomen presidentti veisasi vielä kymmenen vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen, kun myös Itä-Eurooppa oli jo vapautunut.

Halosen haastattelu Spiegelissä on esimerkki siitä, miten Suomen ulkopolitiikka on rakennettu tarkoitushakuisuuden pohjalle tukemaan omaa irrallista agendaa, joka on suuresti kopio Venäjän agendasta.

Tarja Halosen ja siis Suomen vastustuksesta huolimatta Nato kutsui Baltian maat jäsenikseen Prahan huippukokouksessa 21.-22.11.2002 yhdessä neljän muun eurooppalaisen maan kanssa. Halosen mieliharmiksi Naton johto ei siis ollut riittävän tietoinen Baltian turvallisuudesta ja uhmasivat Halosen näkemyksiä ottamalla maat Nato-jäseniksi. Virosta, Latviasta ja Liettuasta tuli Naton täysivaltaisia jäseniä 29. maaliskuuta 2004.

Venäjän nimellinen ja Suomen todellinen vastustus Baltian maiden Nato-jäsenyydestä meni hukkaan. Luojan kiitos, että meni hukkaan. Tämän blogikirjoituksen lukijan on siis syytä huomioida huolella edellä kirjoitettu: Venäjän vastustus oli nimellistä, mutta Suomen todellista.

Tosiasiassa Baltian maiden Nato-jäsenyys oli ratkaistu jo Boris Jeltsinin ja Bill Clintonin keskinäisessä tapaamisessa Helsingissä 20.-21. maaliskuuta 1997. Sinänsä mielenkiintoista, että vuonna 2001 Suomi vielä vastusti Baltian maiden Nato-jäsenyyttä, vaikka Venäjä oli sen jo hyväksynyt tosiasiana neljä vuotta aikaisemmin.

                                                                                         ****

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja niin Baltian maita kuin Itä-Euroopan maita kohtaan oli ollut tyly jo 1980-luvulta alkaen. Suomen linjan määritti aluksi Neuvostoliitto ja sittemmin Venäjä. Suomi ei ajattele näitä asioita omista lähtökohdista itsekseen vaan Venäjän näkemänä. Tai sitten nuo Suomen omat lähtökohdat peilataan Venäjän oletettujen lähtökohtien kautta.

Palataanpa vuoden 1989 Helsinkiin, jossa tapahtui merkittävä käänne Euroopan tulevaisuuden suhteen.

У Советского Союза нет ни морального, ни политического права вмешиваться в события Восточной Европы.” ja ”Мы исходим из того, что и другие не будут вмешиваться.

Valtiovierailullaan Helsingissä 25.10.1989 Gorbatšov ilmoitti noilla sanoilla julkisesti, että ”Neuvostoliitolla ei ole moraalista eikä poliittista oikeutta puuttua Itä-Euroopan tapahtumiin." ja "Me lähdemme siitä, että muut eivät tule väliin."

Hetkeä aikaisemmin Neuvostoliiton korkeimman neuvoston toisessa istunnossa syyskuussa 1989 ulkoministeri Eduard Ševardnadze oli todennut Moskovassa:

Здесь произошли исторические качественные перемены. Мы строим отношения с ними на основе суверенного равенства, недопустимости никакого вмешательства, признания за каждой страной права на абсолютную свободу выбора

Vapaasti suomennettuna:

On tapahtunut historiallisia hyvälaatuisia muutoksia. Rakennamme suhteita heihin [Itä-Euroopan liittolaismaihin] valtiollisen tasa-arvon pohjalta, puuttumatta sisäisiin asioihin, tunnustamalla kunkin maan oikeus valita täydellinen vapaus...

Tuo Neuvostoliiton ulkoministerin toteamus ei ollut vielä julkinen 1980-luvun lopulla.

Gorbatšov ilmoitti siis Helsingissä julkisesti aikaisemmin tehdyn päätöksen, ettei Neuvostoliitto aio estää Itä-Euroopan kansoja valitsemasta itse johtajiaan ja kohtaloitaan. Neuvostoliitto ei tule väliin. Tuo lokakuinen julkinen ilmoitus Helsingissä oli ikään kuin lähtölaukkaus vapautumisen juoksutelineissä olleille Itä-Euroopan maille.

Neuvostoliiton itäblokki alkoi hajota maiden irtiotoilla pian tuon lokakuisen ilmoituksen jälkeen. Tapahtumien sarjan aloitti Tšekkoslovakian samettivallankumous jo marraskuussa. Asettumista juoksutelineisiin oli toki ollut jo aikaisemmin.

Kesäkuun 28. päivänä 1991 Budapestissa Bulgaria, Unkari, Vietnam, Kuuba, Mongolia, Puola, Romania, Neuvostoliitto ja Tšekkoslovakia allekirjoittivat pöytäkirjan Keskinäisen taloudellisen avun neuvoston SEV:n hajottamisesta. Varsovan liitto lakkautettiin puolestaan virallisesti 1. heinäkuuta 1991 Prahassa. Itäblokkia yhdistävät Neuvostoliiton johtamat liitot oli hajotettu kesään 1991 mennessä.

Itä-blokin hajoamisprosessi oli viety siis läpi nopeasti reilussa puolessatoista vuodessa ilman suurempaa kaaosta ja verenvuodatusta. Neuvostoliitto toimi niin kuin olikin ilmoittanut toimivansa.

Itä-Eurooppaa koskeva prosessi oli kuitenkin aloitettu jo vuonna 1985, mistä ei ollut tietoa juurikaan blokin ulkopuolella, jos yhtään. Asiasta ei joko tiedetty tai asiaa ei otettu tosissaan.

Neuvostoliiton uusi lähestymistapa liittolaisiinsa oli esillä jo Mihail Gorbatšovin ensimmäisessä kokouksessa Varsovan liiton maiden johtajien kanssa, joka tapahtui heti Konstantin Tšernenkon hautajaisten jälkeen maaliskuussa 1985. Mihail Gorbatšovista tuli seuraava Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Konstantin Tšernenkon jälkeen päivämäärällä 15.3.1985, mutta Gorbatšov valittiin politbyroossa ja keskuskomitean täysistunnossa jo 11.3.1985 eli Tšernenkon kuoleman jälkeisenä päivänä.

…мы за равноправные отношения, уважение суверенитета и независимости каждой страны, взаимовыгодное сотрудничество во всех сферах. Признание этих принципов означает одновременно полную ответственность каждой партии за положение в своей стране.” on suora lainaus Gorbatšovin puheesta Varsovan liiton jäsenmaiden johtajille keväällä 1985.

Vapaasti suomennettuna:

”…olemme tasa-arvoisten suhteiden puolella, kunnioitamme kunkin maan suvereniteettia ja riippumattomuutta, molempia osapuolia hyödyttävää yhteistyötä kaikilla aloilla. Näiden periaatteiden tunnustaminen tarkoittaa samalla kunkin osapuolen täydellistä vastuuta omasta maastaan."

Neuvostoliitto oli siis alkanut jo vuodesta 1985 valmistella liittolaisiaan siihen mitä tuleman piti. Gorbatšovin hallinto oli miettinyt toimintamallin liittolaisten tulemisesta omillaan toimeen jo hyvissä ajoin ennen pääsyä Neuvostoliiton johtoon. Gorbatšovin valtaantulo oli hyvin ennalta suunniteltu toimintaohjelmineen. Se, että asiat oli mietitty etukäteen, vahvistaa Neuvostoliiton liittolaisille annetun ilmoituksen ajankohta suhteessa Gorbatšovin pääsihteeriksi tulemisen ajankohtaan.

Käytännössä tuo tarkoitti, että Itä-Euroopan liittolaismaiden piti huolehtia tulevina vuosina itsestään parhaalla mahdollisella tavalla eikä Neuvostoliitto sitä tekisi eikä myöskään puuttuisi näiden liittolaismaiden tekemisiin.

Kommunismihallinto kuitenkin säilyi näissä maissa muuttumattomana niin kauan kun vanhat johtajat kykenivät pitämään itsensä vallassa. Tämä on tyypillistä diktatuureissa ja autoritäärisissä valtioissa. Muutokset tapahtuvat hyppäyksittäin kriisin tai vallankumouksen kautta eivät jatkuvina prosessina kuten hyvin toimivissa demokratioissa.

                                                                                         ****

Gorbatšovin lokakuinen vierailu Helsingissä vuonna 1989 oli hyvin merkityksellinen. Sen painoarvoa ja sisältöä ei ehkä ole painotettu riittävästi. Kaikkea vierailulla Gorbatšovin lausumaa ja tekemää ei ole osattu yhdistää oikein kokonaisuudeksi Neuvostoliiton tulevaisuudessa harjoittamasta politiikasta.

Helsingissä Brezhnevin oppi muuttui kaikille lopullisena selvyytenä Gorbatšovin oppiin.

Gorbatšov ja Neuvostoliitto tiesi, mitä oli tuleman Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella vanhoissa liittolaismaissa. Neuvostoliitto oli myös jo miettinyt, mikä olisi irtautuvien liittolaismaiden tuleva turvallisuuspoliittinen asema Euroopassa.

Vielä vuonna 1989 Gorbatšovilla oli ymmärrettävästi käsitys, ettei Neuvostoliiton yhtenäisyys olisi vaarassa. Neuvostoliitto pysyisi yhtenäisenä eikä hajoaisi.

Haluan tervehtiä puolueetonta Suomea.

Nuo sanat Gorbatšov lausui Suomelle, suomalaisille ja presidentti Koivistolle Helsingin vierailun yhteydessä lokakuussa 1989.

Vierailun yhteydessä presidentit Koivisto ja Gorbatšov allekirjoittivat myös Suomen ja Neuvostoliiton yhteisen puolueettomuusjulistuksen, joka alkaa sanoilla: ”Suomi on puolueeton Pohjoismaa…”.

Suomi oli ruinannut aitoa puolueettomuustunnustusta Neuvostoliitolta vuosikymmenten ajan. Tuota asiakirjaa ei Suomessa ole kuitenkaan paljon muisteltu eikä siitä löydy netistäkään juuri mainintaa (poikkeuksena Yle Elävä arkisto 4.1.2012).

Puolueettomuustunnustus on siis Suomessa kuolleeksi vaiettu. Ehkäpä Suomessa oli jollakin tasolla ymmärretty, että vastaavanlaiset julistukset oli ajateltu myös Itä-Euroopan maille tulevina vuosina ja siksi asiaa ei todellakaan muistella.

Henkitoreissaan olevan Neuvostoliiton päämäärä oli, että Itä-Euroopan vapautuvista liittolaismaista tulisi Suomen ja Itävallan tapaan puolueettomia maita.

Neuvostoliitto oli alkanut korostaa 1980-luvun loppupuolella ulkopolitiikassaan yleisesti puolueettomuutta. Tuo puolueettomuutta koskeva periaatteellinen suuri päätös oli todennäköisesti tehty jo pian sen jälkeen, kun Gorbatšov astui valtaan vuonna 1985 ja kun liittolaismaille tehtiin selväksi heidän tuleva asema Tšernenkon hautajaisten jälkeen. Viitteitä puolueettomuudesta mahdollisena ratkaisuna Itä-Euroopassa Neuvostoliitto antoi vuosina 1985-89, joten asiaa oli ainakin mietitty.

Itä-Euroopan maiden talousaseman määrittelyssä Neuvostoliiton ajatuksena oli, että Itä-Euroopan valtiot olisivat siirtyneet kommunismista sekä Neuvostoliiton tulevan uudistetun talousjärjestelmän että läntisen Euroopan talousjärjestelmien - siis käytännössä EFTA:n - alaisuuteen. Mallina Neuvostoliitolla olivat Suomi ja Itävalta, jotka toimivat ikään kuin välittäjinä ja puskurina idän ja lännen väliä.  

Kyse oli Neuvostoliiton uudenlaisesta Eurooppa-politiikasta, jonka päämäärä oli luoda Neuvostoliiton ja EEC:hen ja Natoon kuuluvien länsimaiden väliin puolueettomien maiden puskurivyöhyke. Tuolla vyöhykkeellä olisi molemmilla osapuolilla lupa häärätä. Neuvostoliiton päämäärä oli kuitenkin hallita näitä - ja turvallisuuspoliittisesti maita vastaavalla tavalla ulko kuin mitä se oli hallinnut Suomea menestyksekkäästi.

Neuvostoliitto ajatteli, että kun kommunismin kahleista irtoavat maat olisivat omaksuneet uuden aseman puolueettomina maina, ne eivät olisi lipuneet Yhdysvaltojen vaikutuksen alle Nato-jäsenyyteen eivätkä myöskään EEC-jäsenyyteen, siis nykyiseen EU:hun.

Gorbatšovin ja Neuvostoliiton ajatus oli täysin epärealistinen. Vapautuvia Itä-Euroopan maita ei olisi voitu kahlita puolueettomuuteen, jos mahdollisuus oli liittyä myös lännen vauraisiin talous- ja turvallisuusorganisaatioihin. Neuvostoliitto oli siis tuolloin henkitoreissaan ja tokeni Venäjänä vasta 2000-luvulla energiamyynnistä lännelle saatujen rahavirtojen turvin.

Gorbatšovin matkan yksi tarkoitus - siis vain yksi tarkoitus - Helsinkiin syksyllä 1989 oli puolueettomuusmallin autuuden esittely vanhoille liittolaisilleen. Gorbatšovkin tiesi jo tuolloin, että kohta rytisee niin kuin rytisikin. Neuvostoliitto antoi siis lähtölaukauksen Helsingissä, jossa Suomi sai toimia Neuvostoliiton haluamana mannekiinina Natoon ja EEC:hen kuulumattomana vauraana puolueettomana valtiona. Tuota mannekiiniasemaa Paavo Väyrynen ja eräät myös poliittiset toimijat haikailevat edelleen Suomelle.

                                                                                         ****

Neuvostoliiton ajatukset puolueettomuudesta olivat myös Suomen ulkopoliittisen johdon mieleen 1980-luvun lopulla.

Neuvostoliitolla ei kuitenkaan ollut siis enää jäljellä riittäviä voimavaroja toteuttaa suunnitelmaa puolueettomista Itä-Euroopan valtioista. Tuokin prosessi oli vaatinut voimavaroja, joita Neuvostoliitolla ei ollut.

Yhdysvaltain hallinnossa suhtauduttiin epäilyksellä Euroopan puolueettomiin maihin, vaikka sinänsä suhteet ”puolueettoman” Suomen presidentti Koivistoon olivat hyvät. Koivistolla oli luottamuksellinen keskusteluyhteys Yhdysvaltain presidentti George Bushin kanssa, mutta kyse tuossa suhteessa ei ollut Suomen puolueettomuudesta.

Yhdysvallat ei siis pitänyt yhteyttä Koivistoon sen vuoksi, että Suomi määritteli itseään puolueettomaksi. Suomi ei voinut perustella Koiviston Bush-suhteita puolueettomuudellaan.

Yhdysvallat oli epäillyt jo pitempään Suomen puolueettomuutta etenkin pää- ja ulkoministeri Kalevi Sorsan lausuntojen johdosta. Erityistä ärtymystä Yhdysvalloissa herättivät Sorsan kriittiset kannanotot aikaisemmin 1980-luvulla Naton keskimatkan ohjusten sijoittelusta Keski-Eurooppaan. Sorsan kriittiset kannanotot Naton uusista ohjuksista saivat kiitosta Moskovasta.

Oli kuitenkin onni, että Neuvostoliiton ja Suomen toiveet Itä-Euroopan olemisesta puolueettomina ja läntisen puolustusliiton ulkopuolella eivät täyttyneet, vaan Itä-Euroopan maat ovat nyt liittyneet niin EU:hun kuin myös Natoon. Liittymisprosessi jatkuu edelleen. Viimeisimpänä esimerkkinä Montenegro liittyi Natoon 5.6.2017.

Mikä olisikaan Euroopan turvallisuutenanne nyt, jos Venäjän ja Länsi-Euroopan Nato-maiden välissä olisi 10-15 erillisen maan sekalainen vyöhyke, jotka kukin seilaisivat vuoron perään idän ja lännen vaikutuspiirin välillä. Maat olisivat Vladimir Sokorin jo vuoden 2001 sanoin otollisia ”lähiulkomaita” ja kohteita ”Venäjän imperiumin palauttamispyrkimyksille”.

Tuo puolueettomuuden kuvio idän ja lännen välissä ei toiminut maailmansotien välisenä aikana, ei olisi toiminut kylmän sodan päättyessäkään eikä se tulisi toimimaan myöskään tulevaisuudessa. Natolla ja EU:lla on tälläkin hetkellä työtä pitää Itä-Euroopan maat aisoissa, vaikka kuuluvatkin liittokuntiin.

                                                                                         ****

Vielä niinkin myöhään kuin vuodenvaihteessa 1990-91 myöskään Yhdysvallat ei lähtenyt hajottamaan Neuvostoliittoa irtaannuttamalla sen neuvostotasavaltoja. Yhdysvallat ei halunnut vaarantaa Gorbatšovin ja hänen uudistuspolitiikkansa asemaa.

Yhdysvaltain ”toimintaraja” kulki Neuvostoliiton ulkorajassa vielä tuolloin, kun Baltian ja Kaukasuksen pienet neuvostotasavallat aloittivat Neuvostoliton hajoamiseen johtaneet toimet ensimmäisenä. Nuo samat tasavallat ovat olleet myös ensimmäisenä liittymässä Natoon, mutta vain Baltian maille se on toistaiseksi onnistunut.

Suomessa Itä-Euroopan vapautuminen nähtiin alisteisena Neuvostoliiton uudistuspolitiikalle. Neuvostoliiton uudistuspolitiikan tukeminen meni siis suomaisella agendalla Itä-Euroopan vapautumisen edelle. Tuo politiikka herätti oikeutettua ärtymystä etenkin Baltian maissa. Suomi otti tavallaan prioriteettimäärittelyillään itselleen typeryyttään roolin, joka ei sille kuulunut ja josta ei ollut erityistä hyötyä.

Tasavallan presidentti Mauno Koiviston tammikuussa 1991 A-studiossa lähettämä viesti Suomenlahden etelärannalle oli tyly, kun Baltian maat olivat ensimmäisenä eroamassa Neuvostoliitosta.  ”Emme tue hankkeita Neuvostoliiton hajottamiseksi” oli Koiviston viesti Baltiaan. Mitä lähemmäksi Suomea tultiin, sitä tiukempia Suomen kannat olivat siitä, ettei uusien maiden tulisi kuulua Natoon. Tämä nähtiin Suomen Baltian maita koskevista kannanotoista. Presidentti Halonen toisti vielä samaa oppia vuonna 2001.

Suomi teki suuren ulko- ja turvallisuuspoliittisen virheen, kun se ei lähtenyt mukaan Euroopan Nato-johtoiseen puolustusintegraatioon edes siinä vaiheessa, kun kolme ensimmäistä entistä Neuvostoliiton vanhaa neuvostotasavaltaa liittyivät Natoon vuonna 2004 ja kun Suomella oli aito mahdollisuus liittyä Natoon tuossa samassa toisessa aallossa. Suomi putosi turvallissuupoliittisesta integraatiokelkasta, josta meille nyt on syntynyt harmia, kun länsimaiden ja Venäjän väli ovat huonommat kuin koskaan kylmän sodan jälkeen.

Tarja Halosen harjoittama ulko- ja turvallisuuspolitiikka oli virheellistä eikä Suomen pitkäaikaisten etujen mukaista. Suurimmat virheet Halonen teki kautensa ensimmäisinä vuosina, kun Baltian maat liittyivät Natoon.

Noiden virheiden johdosta joudumme nyt hakemaan asemaamme hieman omintakeisilla ratkaisuilla ja järjestelyillä uudelleen muodostuvalla blokkirajalla.

Esimerkkinä tästä omintakeisuudesta politiikassa on nyt Suomen harjoittama ”aktiivinen vakauspolitiikka”, jonka presidentti Niinistö lanseerasi vuoden 2015 Uudenvuoden puheessaan (TPK 1.1.2015). Tuon politiikan perusteet eivät kestä lähempää tarkastelua millään muotoa. Kuka tämän blogin lukijoista osaa lennosta määrittää, mitä tuo politiikka oikein on ja mihin se perustuu?

”Aktiivisella vakauspolitiikalla” ei ole uskottavaa pohjaa vaan se on ikään kuin Suomen hätähuuto nykyisestä ulko- ja turvallisuuspoliittisesta asemasta Euroopassa, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja kun Suomi on fyysisesti kiinni Venäjän rajassa.

”Aktiivinen vakauspolitiikka” jää lyhytaikaiseksi ulkopolitiikkamme termistössä. Sen asemaa kuvaa hyvin se, ettei se ole vakiinnuttanut asemaansa edes ulkopoliittisen virkamieskunnan kielenkäytössä. Termiä ei juurikaan toistella. Keksimällä keksitty, joka ei ole syntynyt luontaisesti.

Termi on oikeastaan jäänne siitä Itä-Euroopan puolueettomuuspolittikasta, jota Neuvostoliitto ja nykyinen Venäjä yhdessä Suomen kanssa ajoivat aikoinaan ulko- ja turvallisuuspoliittisena ratkaisuna itäiseen Eurooppaan. Tuossa termissä Suomi on henkisesti ja poliittisesti edelleen kiinni.

Suomesta tuota puolueettomuutta - siis nykyisin kuulumattomuutta EU:hun ja/tai Natoon - on esitetty vakavissaan myös ratkaisuna Itä-Ukrainan sotaan. Ratkaisu ei olisi toimiva vaan ajan ostamista prosessille, jossa Ukraina valuisi takaisin Venäjän etupiirivaltioksi ja samalla takaisin suuremmaksi epävakauslähteeksi Euroopan turvallisuudessa. Vladimir Sokorin sanat Baltiaa koskien 17 vuotta sitten pätevät tämän päivän Ukrainaan, kun kyse on Venäjästä.

Venäjälle todennäköisesti riittäisi Ukrainassa ratkaisu, jossa Ukrainan asema olisi sama kuin mitä Neuvostoliitto kaavaili vapautuvan Itä-Euroopan maille. Jonkinmoinen näennäinen puolueettomuus tai liittoumattomuus siis. Tuo ei kuitenkaan voisi olla toimiva ratkaisu kuten se ei olisi ollut myöskään Itä-Euroopan maille kylmän sodan päättyessä.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

18Suosittele

18 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (23 kommenttia)

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Kylmän sodan Euroopassa Suomi oli erikoistapaus. Poliittista vapautta Suomessa ei ollut, mutta taloudellinen vapaus oli olemassa osittain, ainakin muuhun Itä-Eurooppaan verrattuna. Suomalaisten erikoisasema perustui suunnattomalle valheelle Suomen ja Neuvostoliiton "ystävyydestä," jota hokemaan oli kasvatettu sotien jälkeen kokonainen opportunistinen poliittinen "eliitti."

Tarja Halonen on malliesimerkki tuosta "eliitistä." Hän oli ja on ehkä vieläkin päällepäin sosialidemokraatti, mutta ajoi Neuvostoliiton kommunistien asioita jo DDR:n tunnustamiskomiteassa 1970-luvun alussa.

Gorbatshov puhui vuonna 1989 Suomen "puolueettomuudesta" ohi suunsa, sillä Suomi oli sidottu Neuvostoliiton puolustamiseen YYA-sopimuksella. Kun noihin aikoihin nuori Risto E.J. Penttilä uskalsi puhua YYA-sopimuksen irtisanomisesta, häntä pidettiin vaarallisena hulluna. Yksikään poliitikko ei häntä tukenut.

Käyttäjän JaakkoWilenius kuva
Jaakko Wilenius

Hyvin mielenkiintoinen kirjoitus avaten laajemman näkökulman Suomen harjoittaman turvallisuuspolitiikan omituisuuksista.

Myönnettäköön, että 2000-luvun alussa en nähnyt kovin tärkeksi Suomen liittymistä Natoon. Tuskin olisin asiaa vastustanut ja luotin valtiojohtoomme, että kykenevät tekemään oikeat päätökset. Matkustin silloin paljon Venäjällä ja uskoin sen integroituvan läntisiin järjestelmiin yhä tiiviimmin ja tuleva osaksi EU:ta. En uskonut silloin, enkä usko tänäänkään, että mikään muu tie voisi olla parempi luoda Venäjästä vauras, oikeusvaltion tunnukset täyttävä demokratia. Sen myötä saisimme viimein mannertamme vaivaavat vastakkainasettelut siirrettyä historiaan.

Pidin Natoa kylmän sodan jäänteenä ja uskoin sen menettävän silloisessa olomuodossa tarkoituksensa ennen pikään. Itä-Euroopan maiden liittymistä Natoon pidin luonnollisena vastareaktiona niiden saadessa itse viimein päättää omasta turvallisuuspolitiikastaan. Aina välillä esiin nousee väite, että Neuvostoliiton ja lännen välillä olisi sovittu, ettei Nato laajene itään. Tässä tosin unohtuu se pieni seikka, että miten legitiimi tuollainen vaatimus voi olla? Eikö Itä-Euroopan valtioilla ole päätösvaltaa omiin turvallisuusratkaisuihinsa?

Oli kyllä melkoinen pettymys todeta, että näin ei tapahtunutkaan ja vielä suurempi pettymys ettei oma valtiojohtomme tarttunut tilaisuuteen.

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Niinistön puffaama "aktiivinen vakauspolitiikka" on täysin käsittämätön ja tyhjä korulause, kun Venäjän toimet pyrkivät aktiivisesti ja tositarkoituksella luomaan epävakautta ympäristöönsä.

Parin viikon takainen kohu Fortumin ympärillä oli selkeä viesti Suomelle: Fortumin liiketoimet ovat panttivankinamme.

Käyttäjän hexu980 kuva
Heikki Aukee

Kaikki mitä kirjoitit, on totta ja tulkinnat paikkansa pitäviä. Moni asia harmittaa, mutta siitä ei paljon hyötyä ole. Enemmän pitäisi yrittää tulkita miksi hemmetissä päättäjät toimivat edelleen vastuuttomasti, vaikka ajattelevat toimivansa vastuullisesti.

Pakko järkyttää herkempiä lukijoita tiedolla, että 27 vuoden kuluttua Suomen viimeisestä sodasta tulee kuluneeksi 100 vuotta, mutta Suomen päätöksentekijät toimivat edelleen kuin valvontakomissio valvoisi täällä sitä millaisia päätöksiä tehdään.

Mielestäni korkeimmille päättäjille, virkamiehille, armeijan korkeimmalle johdolle, yliopistoissa vähänkin valtaa omaaville henkilöille, kaikkien valtiollisten elimien poliittisesti valituille henkilöille ja vastaaville päättäjille pitäisi tarjota psykoterapiaa. Kaikki henkilöt toimivat sen mukaisesti, kuinka he olettavat muiden odottava. Saman aikaisesti tunnetaan syvää häpeää kylmän sodan ajan toimintatavasta ja alistumisesta, mutta jatketaan siitä huolimatta edelleen samalla uralla. Vaikenemalla ja jatkamalla hiihtämistä vanhaa latua, ei ulkopuolisille tarvitse tunnustaa omaa häpeäänsä.

Suomi on läheisriippuva maa, joka toteuttaa Venäjän toiveet silloinkin, kun se ei toivo mitään. Suomi toteuttaa pro-aktiivisesti ulkopolitiikkaa, joka ei halua muiden integroituvan länteen, koska ei itse uskalla. Sama tosin koskee kaikkia suomalaisia Venäjään liittyen. Jopa useimmat Natoa kannattavat uskovat jäsenyyden hakemisen olevan nyt liian myöhäistä.

Sanon sen tässä nyt kaikille, tekemällä päätös jäsenyyden hakemisesta ajattelematta mitä Venäjä mahdollisesti asiasta tykkää, häpeän tunne katoaa. Lopullisesti.

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Venäjä ei selvästikään salli Ukrainan, Georgian eikä etenkään Valko-Venäjän Nato -jäsenyyttä. Noissa tapauksissa Venäjä käy aseellisiin toimenpiteisiin.

Suomen osalta tilanne on tarkoituksella epäselvä. Ja tällä epäselvyydellä Venäjä pitää Suomea Naton ulkopuolella. Poliitikkomme ja kansa pelkäävät.

Oma käsitykseni on, että EU- sekä Euro -jäsenenä - sekä selkeästi poliittisesti "länsimaana" - Venäjä ei uskaltaisi aseelliseen väliintuloon, mikäli Suomi hakisi Natoon.

No mitä Naton jäsenyys Suomelle sitten antaisi?

Ensinnäkin lopullisen turvan ja kilven painostukselle. Siis SUVERENITEETIN omien valintojensa tekemiseen ja toteuttamiseen.

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Olen pitkin kevättä useaan kertaan tuonut framille Venäjän pitkään tutkimaa ja hyväkseen käyttämää vaikutusmetodia, jonka englanninkielinen termi on reflexive control. Sen tarkoituksena on eri tavoin tuoda vastapuolelle informaatiota, motiiveja tms vaikutustapoja, jotka saavat Venäjän vastapuolen itse ja oma-aloitteisesti tekemään Venäjälle suotuisia ratkaisuja.

Siihen kun tutustuu, niin NL:n ja Venäjän tekemiset ja myös suomettumisen mekanismi aukeavat. Palapelin palaset ikään kuin loksahtavat kohdalleen. Omat silmäni ainakin aukesivat näkemään aivan uuden näkökulman Venäjän Länttä kohtaan käyttämiin painostusmenetelmiin.

Venäjä on meille mysteeri. Onneksi Venäjän nykyisin käyttämät metodit ovat pitkälti samoja tai jalostettuja versioita NL:n aikanaan käyttämistä tavoista käydä aseetonta sotaa Länttä vastaan.

Käyttäjän hexu980 kuva
Heikki Aukee

Sodan jälkeen suomalaisten psyykkinen vastustuskyky murrettiin aluksi miehityksen uhkaa liioittelemalla, sotasyyllisten päänahkoja metsästämällä, kohtuuttomin sotakorvaukset asettamisen avulla, väestön siirroin ja Porkalan vuokrauksella (jatkuva uhka ja palautus palkinto kiltteydestä) sotilastukikohdaksi. Sen jälkeen informaatiosodanköynnin keinojen soveltaminen, siinä hyödyntäen mm. kommunistien aktiivista apua, pehmitettiin suomalaisia kilteiksi mallioppilaiksi.

Vuoroin antaen ja vuoroin uhaten etujen pois ottamisella, luotiin eliitistä uskollisia apulaisia propagandan levittämisessä. Tämä "vastavuoroisuus", mikä oli pelkästään harha mitä ylläpidettiin ikään kuin olisi totta, teki suomalaisista päättäjistä säikkyjä, jotka aivopesivät toinen toisiaan, keksivät itse valeita suomalaisille syötettäväksi ja lisäksi vahtivat toisiaan neuvostovastaisuuden kitkemiseksi.

Suomessa oli kaikki psykologisen sodankäynnin keinot käytössä, kyydityksiä lukuun ottamatta, mitä hyödynnettiin miehitetyissä maissa ja NL:ään liitetyillä alueilla kansalaisten pehmittämiseksi. Sen vuoksi suosittelin psykoterapiaa päättäjille, että kykenisivät erottamaan tosiasiat sellaisina kuin ne oikeasti ovat ja näkemään mikä on tosiasioiden kanssa ristiriidassa olevaa harhakuvitelmaa.

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

Sodan jälkeinen Suomi oli Kekkosen ajasta lähtien surkealla kurssilla Neuvostoliiton satelliittivaltioksi – omien poliitikkojemme selkärangattomuuden vuoksi.

Meidät pelasti siltä Neuvostoliiton romahdus – Putinille "aikamme suurin geopoliittinen katastrofi" – josta saamme kiittää maan ideologista ja taloudellista romahdusta, ympäristöongelmia, kansallisuusriitoja, moraalisia syitä sekä Ronald Reaganin Yhdysvaltoja, mutta emme lainkaan Suomen ulkopolitiikkaa.

Onneksi tuo Kansojen Vankila joutui historian roskatynnyriin virallisesti 25. joulukuuta 1991. Siitä seurasi Suomessakin monenlaisen vapautumisen kausi.

Suomen valtionjohdosta vastanneet ovat valitettavasti näköalattomuutensa takia hukanneet sen jälkeen monta hyvää tilaisuutta ja aikaansaaneet jälleen tarpeettoman poliittisen riippuvuuden Venäjän tahdosta Suomen turvallisuuspolitiikassa.

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

Mika Riikonen, # 6.:

Kiitos tuon reflexive control -termin tunnetuksi tekemisestä. Sehän on hyvin järkeenkäypä toimintatapa ja selittää paljon Moskovan tekemisistä. Ilmiselvästi sitä sovelletaan Suomeenkin koko ajan hyvällä menestyksellä.

Suosittelen nettihakua hakuehdolla reflexive control ja yleisesityksen lukemista siitä.

Nikolai Holopainen

Muistaakseni Belgialainen Eversti kirjoitti Krimin tapahtumien yhteydessä Venäjän uhittelusta Itämerellä. Eli NATOlla oli paineet reagoida uskottavuutensa vuoksi Krimin tapahtumiin ja Venäjä järjesti levottomuutta Itämerellä, jotta NATO voisi reagoida siihen ja näyttää voimaansa. Onko tämä sitä reflexive controllia?

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Kiitos kiitoksista.

Olin jo pitkän aikaa ihmetellyt, että miten helvetissä NL/Venäjä on saanut Suomen siihen tilaan, että täällä toistuvasti tehdään Venäjän etujen mukaista mutta Suomen etujen vastaista politiikkaa. Täytyi olla joku puuttuva palanen, joka selittäisi tuon.

Kun ei googlea kummempaa ole käytettävissä, niin ei oikein mitään löytynyt. Taisin sitten hakea "Soviet Union, manipulation", jonka tuloksista sitten löysin tuon RC:n. Jo ensimmäisiä rivejä lukiessa tuli sellainen "bingo!" -fiilis.

Tämä oli se mitä olin etsinytkin.

Käyttäjän taistolainen kuva
taisto vanhapelto

Pidän Venäjää täysin luotettavana: imperialistinen Venäjä muuttui imperialistiseksi Neuvostoliitoksi, jonka raunioista nousi imperialistinen Venäjä, joka elää ja toimii karkean imperialistisesti.

Meidän kotikontuisten suomalaisten keskeinen ongelma ja puute on, ettemme ymmärrä imperialismia. Pidän tällaista henkisenä laiskuutena, tsuhnamaisuutena. Ei Neuvostoliiton hyökkäys 1939 ollut pahantahtoinen toimi, vaan luotettavan imperialistisen valtion ennakoitavaa ja oletettavaa toimintaa. Me suomalaiset tyhmyyksissämme nousimme vastustamaan; emme Neuvostoliiton näkökulmasta olleetkaan luotettavia alistujia. Koko sota oli molemminpuolinen kulttuurishokki.

Jos lopultakin uskoisimme venäläisiä, jotka pitävät imperialismia Venäjän elinehtona, osaisimme rehellisesti ja kiemurtelematta uskoa ja luottaa imperialistiseen Venäjään, turvata olemassaolomme ja saada venäläisten arvostuksen liittymällä NATOon.

Käyttäjän kraavi95 kuva
Keijo Räävi

Näin jälkikäteen ajateltuna voidaan kysyä että oliko NATO:n itälaajentuminen ihan loppuun asti harkittua.

Venäjä ei ehkä tänään käyttyätyisi aggressiivisesti mikäli olisi edetty varovaisemmin.

Monesti unohdamme kuinka traumaattinen kokemus venäläisille on ollut toinen maailmansota ja erityisesti Hitlerin hyökkäys Neuvostoliittoon.

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Näinhän monet suomalaiset ajattelevat vieläkin. Suomi ja Baltia ja jopa Berliini kuuluvat tuossa ajattelussa Moskovan etupiiriin, johon länsi ei saa "edetä."

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

Ei ole kyse "NATO:n itälaajentumisesta", sillä NATO:lla ei ole tarvetta rekrytoida aktiivisesti uusia jäsenmaita, varsinkaan muuta Eurooppaa taloudellisesti huonommassa asemassa olevista valtioista.

Kyse on siitä, että Itä-Euroopan valtiot itse jättivät jäsenhakemuksensa NATO:on siksi, että niillä on omaa kokemusta Neuvostoliiton etupiirissä olosta eivätkä ne halua kokea samaa uudelleen. NATO ei kieltäydy ottamasta uusiksi jäsenikseen sellaisia maita, jotka täyttävät sen jäsenyyskriteerit; Itä-Euroopan maita ei haluttu syrjiä vain sen takia, mitä mieltä Venäjä on asiasta.

Keijo Räävin kysymys kuuluu siis varsinaisesti "oliko itäeurooppalaisten pitäminen muiden eurooppalaisten veroisina ihan loppuun asti harkittua".

Miten NATO:n itäeurooppalaisten jäsenmaiden politiikka on "antanut aihetta" Venäjälle käyttäytyä aggressiivisesti? Tallinnan Pronssisoturin siirtäminenkö muka "oikeuttaa" Krimin ja Itä-Ukrainan kaappaukset, matkustajakoneen alasampumisen, häiriköinnin NATO:n sota-aluksia ja lentokoneita vastaan, uhkailut ydinaseiden käytöllä? Mitä Venäjän etujen vastaista ovat varsinaisesti tehneet Saksan itäiset osavaltiot, Puola, Unkari, Tshekki, Baltian maat, Slovenia, Bulgaria, Romania, Slovakia, Albania, Kroatia ja Montenegro – paitsi vieneet Venäjältä mahdollisuuden alistaa ne asevoimin?

Toisen maailmansodan aikainen Stalinin Neuvostoliitto ei ollut yhtään sen rauhanomaisempi rajanaapureilleen kuin Hitlerin Saksa. Yli sukupolvi sitten tapahtuneen operaatio Barbarossan käyttö tekosyynä 2010-luvun politiikalle on samanarvoinen argumentti kuin Napoleonin sotaretki. Ei Venäjää voi mielistellä loputtomiin lohdutukseksi sen historiasta, johon sillä on ollut omaakin osuuttaan.

Nikolai Holopainen

NATO myönteinen Berezovski kävi valtakamppailua ideologisen vastustajansa Primakovin kanssa. Kompromissiehdokkaana Putinista tuli presidentti. Putinille Berezovski esitti, että Venäjälle pitäisi muodostaa kaksipuoluejärjestelmä, jossa olisi konservatiivinen puolue, jota johtaisi hän ja demokraattinen puolue, jota johtaisi Putin. Puolueet kiistelisivät joutavanpäiväsistä asioista keskenään. Pankkiirioligarkit johtaisivat maata taustalla. Vuoden päästä hän oli maanpaossa. Koti-ikävä alkoi vaivata ja hän kirjoitti Putinille kirjeitä, joissa hän pyysi anteeksiantoa. Ennen paluuta äiti Venäjälle hän liukastui Novichokkiin vai oliko se Poloniuma? Englannissa on vaihtelevat säät. Eli oli siis aika lähellä, ettei Globalismimalli päässyt Venäjällä valtaan. Silloin myös Venäjä olisi ollut NATO maa. Nähtävasti Yhdysvallat olivat vielä kylmän sodan tunnelmssa, arkailivat ja värivallankumous jäi tekemättä. Tuen oligarkeille olisi pitänyt olla tarmokkaampaa. Naton laajeneminen on kuitenkin ollut määrätietoista ja myös Suomessa asia etenee - toki pikkuhiljaa, mutta kuitenkin. Isätämaasopimus on ollut suuri voitto. Meidän poliitikoista näkee, että taustatukea on toisin kuin oligarkeilla. Kun NATOon on kerran päästy, niin silloin voi huokaista helpotuksesta. Vaikka poliitikot vaihtuvat, niin NATOsta ei erota. NATOlla ja EUlla on tosiaan töitä pitää Itä Euroopan maat aisoissa. Turkissa on nyt hieman hankala tilanne. Erdoganin ajama politiikka ei miellyttänyt ja kesällä 2016 oli tarkoitus suorittaa sotilasvallankaappaus kuten 1960, 1971, 1980 ja 1997. Yhdysvallat organisoi ne kuten tämänkin. Nähtävästi Venäjä antoi Erdoganille vinkin ja homma lässähti. Ei Erdogan Kremlin lemmikki ole, mutta heidän kannalta NATO maan johtaja, jonka on yritetty syrjäyttää liittolaisten toimesta palvelee heidän etua. Onneksi Erdogan on leppymässä, BUK 400 kaupat peruuntumassa ja NATO voimissaan!

http://www.intellinews.com/the-rise-and-fall-of-th...

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

Nikolai Holopainen,

Kiitos kiinnostavasta linkistä artikkeliin, joka kuvaa valtataistelua Venäjällä Jeltsinin ajasta Putinin aikaan ja oligarkkien asemasta sen aikana. Siitä en ole juuri nähnyt yleisesityksiä suomeksi. Voisipa sanoa, että Venäjä hukkasi tilaisuutensa tulla länsimaaksi. – Artikkeli kyllä viittaa Berezovskin itsemurhaan 2013, ei myrkytykseen.

Mikähän on tämän lähteen luotettavuus yleisesti? Haku Suomen osalta tuotti kolme osumaa, jotka kyllä vaikuttavat paikkansa pitäviltä.

Mistä on peräisin tieto, että Turkin Buk-400 kaupat ovat peruuntumassa?

Turkista NATO-maana, ks. https://www.fiia.fi/julkaisu/the-new-turkey-as-a-n...

Käyttäjän AriPesonen1 kuva
Ari Pesonen Vastaus kommenttiin #21

Jutussa mainittu venäläinen Rostec on nyt Yhdysvaltain pakotteiden kourissa.

Käsittelin pakoteasiaa melko tarkasti edellisissä blogikirjoituksessani otsikolla "Uusimmat Venäjän vastaiset talouspakotteet ovat tuottaneet jo hyvää tulosta", joka löytyy: http://aripesonen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/254480...

Nähtäväksi jää, haluaako Turkki ja sen umpi-itsepäinen johdossa oleva sekopää irrottautua Natosta.

Nikolai Holopainen Vastaus kommenttiin #22

Ei Yhdysvalloilla ole varaa menettää Turkkia. Ennen lähtee Erdogan.

Käyttäjän mattivillikari kuva
Matti Villikari

Venäjä ei hyväksy Naton laajenemista tarkoittaa käytännössä, ettei Venäjä hyväksy rajanaapureittensa itsemääräämisoikeutta. Hyväksymisen sijaan voisi käyttää sanaa ”toivo” mutta siinäkin otetaan kantaa toisen valtion sisäisiin asioihin.

Miksi Venäjä ei hyväksy Naton laajenemista? Perusteena on kaksi täysin vastakkaista näkökulmaa; Nato on Venäjän mielestä sekä hyökkäysliitto että puolustusliitto.

Läntistä hyökkäysliittoa Venäjä tarvitsee pitääkseen kansalaiset yhtenäisenä. Usein kuulee, että Venäjä on Naton piirittämä. Tunnettu tosiasia on, että ulkoinen uhka yhdistää. Ilman uhkaa ei olisi perusteita massiivisille satsauksille armeijaan (jota imperialistinen Venäjä tarvitsee).

Venäjä ei tunnusta Natoa puolustusliitoksi. Jos se niin tekisi, Naton laajentumisen hyväksymättömyydeltä häviäisivät perusteet. Todellista syytä ei voi (kehdata) kertoa: Läntinen puolustusliitto on vankka este Venäjän imperialistisille tavoitteille. Lisäksi liittoutumatonta naapuria Venäjä pitää etupiirinään.

PS. kun mielipidetiedustelun mukaan n.70% vastustaa Suomen liittoutumista, olisi mukava tietää kuinka moni pitää Natoa hyökkäysliittona. Edelleen voisi kysyä, moniko on sitä mieltä, että Naton jäsenenä Suomen ulkopolitiikka muuttuisi Venäjälle vihamieliseksi.

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

Venäjä todellakin tarvitsee narratiivia "piiritetystä linnoituksesta, jonka puolustusta johtaa urhea Tsaari" – siispä kotimaiseen kulutukseen Nato on sopiva peikko, joka on iskostunut venäläisten alitajuntaan kylmän sodan päivistä alkaen.

Venäjän johto ei ole tyhmää. Mitä Kremlissä Natosta ajatellaan, se on kaksi eri asiaa riippuen kulloisestakin yleisöstä.

1) "Aikuisten oikeasti" Venäjä tietää varsin hyvin sekä oman tiedustelunsa että Nato-Venäjä -neuvostossa toimintansa kautta, että Nato on aidosti puolustusliitto eikä uhkaa Venäjää.

2) Kotimaisille yleisöille – jotka varsin hyvin ymmärtävät kansantaloudelliseksi tuhlaukseksi Putinin kiihdyttämän asevarustelun, tajuavat puutteessa elävän kansanosan kurjuuden kehnon sosiaaliturvan takia, ja tietävät hallinnon itsevaltaisuuden ja korruptoituneisuuden – Naton esittely uhkaavana peikkona auttaa löytämään syntipukin kotimaan ongelmiin Venäjän ulkopuolelta ja saa kansan uhrimielellä tukemaan "urheaa Tsaaria" esikuntineen.

Johdonmukaisuuden nimissä Venäjän tiedotusvälineissä Nato on siis kuvattava pelkästään uhkana, ilman mitään vaihtoehtoa. Ulkopolitiikassa on virallisen Venäjän on vastoin parempaa tietoaan teeskenneltävä, että Nato olisi uhka, koska sillä voidaan "oikeuttaa" politiikkaa, joka ei tulisi kysymykseen sivistysmailta, kuten naapurimaan valtioalueen kaappaus 2014 ja erilaiset sotilaalliset provokaatiot.

Putinilla on ikää 65 vuotta ja enintään kymmenkunta vuotta tehollista peliaikaa, eikä odotettavissa ole rauhallisia eläkepäiviä – siispä hänen on päästävä kansakunnan kaapin päälle lähivuosien aikana, hinnalla millä hyvänsä.

Suomeen Venäjän hybridivaikuttaminen puree siinä määrin tehokkaasti, että kansamme on pidetty onnistuneesti tietämättömänä Pohjois-Atlantin liiton luonteesta järjestönä, eikä yksikään tiedotusväline edes yritä oikaista siitä levitettyjä väärinkäsityksiä ja antaa paikkansapitävää tietoa (vaikka jäsenhakemuksen ehtona pidetään neuvoa-antavan kansanäänestyksen tulosta!). Naton pääsihteeri ei kelpaa haastateltavaksi suomalaiseen mediaan, eivätkä myöskään Nato-maiden johtavat poliitikot, jotka näkevät puolustusliiton sisältä päin. Suomen media on heittänyt hyvästit länsimaiselle journalismille.

Käyttäjän hexu980 kuva
Heikki Aukee

Mielenkiintoista olisi tehdä gallup poliitikoiden todellisista näkemyksistä anonyyminä kyselynä. Saataisiin tietää mitä oikeasti kuvittelevat. Miten niin Venäjä ei hyväksy? Miten Venäjä ei hyväksy? Mitä hiton väliä, vaikka ei hyväksy!

Itse arvioisin edelleen pelättävän jotain, mutta mitä ja minkä menettämistä? Porkkalan kohdalla pelättiin sotilaallista uhkaa kymmenen vuotta ja toivottiin kiltisti olemalla vältettävän uhan konkretisoituminen ja saavutettavan alueen palautus. YYA-sopimus oli vastaava pakkopaita, minkä klausuulit ajoivat saman asian. Kiltisti olemalla venäläiset pysyisivät rajan takana.

Hyvin tuli sisäistettyä ja omaksuttua tuo kilttinä olemisen pakko. Nyt riittää, että Kreml viestittää reagoivan, jos Suomi hakee jäsenyyttä, niin päättäjät selittelee option riittävän turvallisuusratkaisuna, minkä kaikki tietävät riittämättömäksi.

Vaikka NL on kadonnut YYA-sopimus on kuopattu, pelätään venäläisiä edelleen ja Kremlin reaktiota Natoon liittymiseen. Kylmän sodan ajan lännettyminen piti ostaa käyttäytymällä kiltisti. Edelleen Suomi käyttäytyy samoin, mutta miksi? Vai onko päättäjät itse Venäjän otteessa ja armoilla?

Päättäjät puhuvat kuin Suomi olisi vain puolueeton ja osallistuvan Nato-yhteistyöhön Itämerellä vakautta tuovana maana. Fakta on ettei Suomi ole Itämerellä turvallisuuden tuottaja vaan kuluttaja. Epävakautta aiheuttava maa. Suomen heikkous kasvattaa sodan uhkaa kaikkien Itämeren maiden kohdalla ja alueella.

Retoriikka on edelleenkin ristiriidassa todellisuuden kanssa, kuten se oli koko kylmän sodan ajan kaiken aikaa, mutta omat poliitikot nojaavat Suomen itsenäisyyden tarinaan, mihin toivovat uskottavan muualla yhtä paljon, kuin itse uskotaan tarinan riittävyyteen turvallisuusratkaisuna.

Väkisinkin tulee mieleen jotain päättäjien pelkäävän ja Suomen menettävän. Ikäänkuin Nato-jäsenyys heikentäisi Suomen turvallisuutta kasvattamalla Venäjän uhkaa. Eikö tajuta ettei Suomi olisi Venäjän suunnalta syntyvän teoreettisen uhan edessä yksin. Pelätäänkö viennin loppumiseen, mikä joskus oli Suomelle annettu palkinto kiltteydestä? Jotain kummitusta silloin pelätään, jos jäsenyys ei kelpaa, vaikka apua halutaan. Se kumminkin on selvää, että Suomi on edelleen Venäjän otteessa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset