Itä-Euroopan maiden EU-jäsenyyttä tulee edistää Euroopan turvallisuussyistä

Silloin [1980-luvun alussa] sanoimme suhteiden Suomen kanssa olevan eri yhteiskunta- ja poliittisia järjestelmiä noudattavien valtioiden rauhanomaisen rinnakkainolon laboratorio. Huolimatta kaikista ideologisista sävyistä suhteemme olivat molemmille puolille hyödylliset, ja niille oli luonteenomaista keskinäinen kunnioitus.

Luottamus alkoi kadota silloin, kun länsimaat eivät täyttäneet sopimustamme, että Nato ei lähesty rajojamme. On selvää, ettei tätä sopimusta pantu missään paperille. Mutta kun maamme ja länsimaiden johtajien keskusteluissa [1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa] sovittiin Saksojen yhdistymisestä, yhteisymmärrys oli, että Nato ei laajene itään.

Nuo sanat lausui Venäjän nykyinen Suomen-suurlähettiläs Pavel Kuznetsov (Павел Кузнецов) Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 13.5.2018).

Haastattelija Jussi Niemeläinen tulkitsee Kuznetsovin jälkimmäiset sanat seuraavasti suurlähettilään ajatuksena: ”Venäjän silmissä länsi on syyllistynyt eräänlaiseen petokseen.

Venäjä näkee, että länsimaat ovat pettäneet Venäjän, kun Itä-Euroopan maita on liittynyt EU:hun sekä Natoon ja kun Venäjän etupiirivaltioiden määrä on supistunut.

Ensimmäisessä lainatussa virkkeessä Kuznetsov muistelee Suomen asemaa 1980-luvulla, jolloin Suomi oli Neuvostoliitolle rauhanomaisen rinnakkaiselon laboratorio, jota Suomi oli ollut Nikita Hruštšovin (Никита Хрущёв) ajoista saakka. Paino on sanalla laboratorio. Suomi toimi itä- ja länsiblokin välissä olevana maana Neuvostoliiton ulko- ja turvallisuuspoliittisena koekaniinina aina 1950-luvulta saakka.

Jälkimmäisessä lainatussa virkkeessä Kuznetsov muistelee puolestaan Neuvostoliiton hajoamista ja sitä, mikä itäblokista irtautuvien maiden turvallisuuspoliittisen aseman olisi pitänyt Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän mielestä olla.

Venäjän toiveet eivät toteutuneet. Venäjällä ei ollut voimavaroja 1990-luvulla eikä vielä 2000-luvun alkupuolella vastustaa itäisen Euroopan maiden halua liittoutua länteen niin taloudessa kuin puolustuksessa.

2000-luvun alkuvuosista lukien Venäjän talous kaksinkertaistui vajaassa vuosikymmenessä, kun kallis hiilivetyenergia tungetti Venäjälle länsirahaa ovista ja ikkunoista. Venäjän vaurastumisen seurauksena 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella Venäjällä alkoi olla riittävästi voimaa estää katsomansa etupiirin valtioita integroitumasta länteen.

                                                                                         ****

Palataanpa Neuvostoliiton Suomelle määräämään asemaan toimia rauhanomaisena rinnakkaiselon laboratoriona. Käytän tunnetumpaa rinnakkaiselo-termiä, vaikka oikeampi termi olisi Helsingin Sanomien mukaisesti venäjän kielestä käännettynä rauhanomainen rinnakkainolo (мирное сосуществование ja мирное сосуществование).

Tuon rauhanomainen rinnakkaiselo -määritteen käyttöä kymmenissä suomalaisissa poliittisissa ilmaisuissa vuodesta 1957 lähtien voi käydä tutustumassa täällä. Termi ja sen mukainen politiikka keksittiin Neuvostoliitossa jo 1920-luvulla uuden valtion olleessa vielä heikko. Suomi omaksui termin hieman liiankin innokkaasti analysoimatta sen sisällön tarkoitusta.

Palataanpa vuoteen 1989 ja Mihail Gorbatšovin (Михаил Горбачёв) Helsingin vierailuun, jolloin Gorbatšov ja jo lopullista kuolinkamppailuaan alkava Neuvostoliitto tunnustivat yksiselitteisesti Suomen puolueettomuuden.

Gorbatšov ja Neuvostoliitto tiesi jo tuossa vaiheessa, mitä oli tuleman. Itäblokki hajoaa ja Itä-Euroopan maat päättävät itse oman kohtalonsa, mikä oli ollut Gorbatšovin näkemys itse asiassa jo vuodesta 1985. Ensi kerran Gorbatšov oli varoitellut Itä-Euroopan liittolaismaita tulevasta jo vuonna 1985 astuessaan pääsihteerin virkaan.

Sen sijaan Neuvostoliiton hajoamiseen neuvostotasavalloista itsenäisiksi valtioiksi ei Gorbatšov eikä etenkään Neuvostoliiton muu poliittinen johto ollut varautunut eikä tuota kehityskulkuamahdollisuutta oltu ennalta mietitty.

Gorbatšovilla oli Helsingin vierailullaan Suomelle antamassa puolueettomuusjulistuksessa ketunhäntä kainalossa: niin Itävalta kuin etenkin Suomi olisivat puolueettomina maina esimerkkejä itäblokista erkautuville maille. Suomi oli toiminut asiassa Neuvostoliiton laboratoriona.

Idea Neuvostoliiton puolueettomuusajatuksessa oli, että Neuvostoliitolla olisi vaikutusvaltaa puuttua Itä-Euroopan maiden asemaan ja ennen kaikkea maiden turvallisuuspoliittiseen asemaan Neuvostoliiton omista turvallisuuslähtökohdista. Neuvostoliitolla oli hyvät kokemukset, kuinka se voi vaikuttaa Suomen asioihin edistääkseen omia etujaan.

Neuvostoliitolle ja Venäjälle puolueettomuus on yhä yhtä kuin Nato-jäsenettömyys ja EU-jäsenettömyys. Venäjän kielessä ei käytetä termiä liittoutumattomuus. Käytän jatkossa tässä kirjoituksessa ”puolueettomuus” -sanaa lainausmerkeissä, kun tarkoitan kuulumattomuutta Natoon tai EU:hun tai molempiin Venäjän tarkoittamalla tavalla.

Itä-Eurooppaan piti siis kylmän sodan jälkeen muodostaa Neuvostoliitolle eri yhteiskunta- ja poliittisia järjestelmiä noudattavien valtioiden rauhanomaiseen rinnakkaiseloon pyrkivä maakokonaisuus ilman kuulumista läntisiin talous- ja puolustusliittoihin.

Olen käsitellyt tarkemmin noita Neuvostoliiton hajoamiseen liittyviä tapahtumia kirjoituksessa otsikolla ”Kylmän sodan jälkeen Venäjä ja Suomi halusivat Itä-Euroopan Naton ulkopuolelle” (US-blogi 30.4.2018).

Onneksi Neuvostoliiton toiveet eivät kuitenkaan toteutuneet ja myös se itsekin hajosi. Jopa Neuvostoliiton puolueettomuuden esimerkkimaat Suomi ja Itävalta uskalsivat liittyä EU:hun vuoden 1995 alussa. Suomen oli pakko liittyä EU:hun, koska Ruotsi liittyi. Ilman Ruotsia Suomi olisi jäänyt EU:n ulkopuolelle kylmänsodan aikaiseen asemaan.

Nyt kaikki entiset Varsovan liiton maat luonnollisesti itse Venäjää lukuun ottamatta ovat liittyneet Natoon, viimeisenä Albania 1.4.2009.

Nyt kaikki entiset Keskinäisen taloudellisen avun neuvoston SEV:n eurooppalaiset jäsenmaat luonnollisesti itse Venäjää lukuun ottamatta ovat liittyneet EU:hun. Albania on vielä poikkeus, mutta Albania on jättänyt EU-jäsenhakemuksen jo 24. huhtikuuta 2009. EU ei ole ollut erityisen suopea uusille jäsenmaille.

Niin EU:hun kuin Natoon on liittynyt myös jo kolme entistä neuvostotasavaltaa. Viro, Latvia ja Liettua vuonna 2004.

                                                                                         ****

Venäjän Eurooppa-politiikka alkoi muuttua näkyvämmin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmen lähestyessä päätöstään. Venäjä alkoi suhtautua yhä kriittisemmin EU:n ja ennen kaikkea Naton laajenemiseen. Venäjä alkoi suhtautua yhä kriittisemmin vanhojen neuvostotasavaltojen lähentymiseen kohti länttä.

Näkyvä käännepiste oli vuosi 2008. Venäjä oli aloittanut jo 2000-luvun alussa armeijansa uudelleen varustamisen, mutta varsinaisesti puolustuksen uudistus alkoi vasta vuoden 2008 Georgian sodan jälkeen. Vuoden 2008 jälkeen Venäjä on ollut valmis käyttämään myös sotavoimaa entisissä neuvostotasavalloissa turvallisuuspoliittisiin päämääriinsä pääsemiseksi.

Venäjä kykeni muutokseen lännestä peräisin olevilla hiilivetyenergian myynnistä saaduilla varoilla. Paradoksaalista, että Venäjän suurimpia rahoittajia ja vaurastuttajia myös armeijauudistuksessa olivat siis EU-maat. Vastaavasti nyt raakaöljyn hinnan laskiessa Venäjä on joutunut leikkaamaan tulevien vuosien puolustusbudjettejaan.

Euroopan turvallisuuden onni on ollut, että kylmän sodan jälkeen 16 Itä-Euroopan maata on jo liittynyt EU:hun ja 13 maata on jo liittynyt Natoon. On vahinko, ettei läntistä integroitumisprosessia saatu päätökseen ennen kuin Venäjä vaurastui vastustamaan sitä. Toisaalta esimerkiksi Suomi voi syyttää vain itseään, kun ei liittynyt Natoon ajallaan.

Mikä olisikaan Euroopan turvallisuutenanne nyt, jos nuo maat olisivat senkaltaisia ”puolueettomia” maita, jollaiseksi Neuvostoliitto ja itse asiassa myös Suomi halusi Itä-Euroopan maat kylmän sodan jälkeen.

Venäjä on kyennyt luomaan omia etuja ajaakseen Itä-Euroopan tämänhetkisiin ”puolueettomiin” maihin yhteensä kolme jäätynyttä konfliktia ja yhden sodan.

Jäätyneet konfliktit Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa, Vuoristo-Karabahissa sekä Transnistriassa jäytävät ”puolueettomien” Georgian, Azerbaidžanin ja Moldovan tilannetta, ja maiden kehitys junnaa paikallaan. Itä-Ukrainassa Venäjä sotii verisesti ”puolueettoman” Ukrainan kanssa. Venäjä on ryövännyt ”puolueettomalta” Ukrainalta myös Krimin niemimaan.

Ylläpitämällä Itä-Ukrainan sotaa ja jäätyneitä konflikteja Venäjä pitää yllä itselleen mieluisaa turvallisuustilannetta. Tarvetta tilanteen muutoksiin Venäjällä ei ole, ellei lopputulos ole Venäjän intressien mukainen.

Luojan kiitos, että lännessä aikanaan Neuvostoliiton hajotessa ymmärrettiin, ettei Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän esittämä ”puolueettomien” maiden rypäs Venäjän ja länsiliittojen – siis EU:n ja Naton – välissä ole turvallisuuspoliittisesti toimiva ratkaisu. Itä-Ukrainan sodan yli 10 000 kuolonuhria on konkreettisimmin osoittanut, etteivät ”puolueettomat” maat todellakaan ole toimiva ratkaisu Euroopassa.

Venäjällä on ollut ja on edelleen suuri kyky saada tavalla tai toisella päämääränsä läpi Itä-Euroopan ”puoleettomissa” maissa. Venäjä on onnistunut pitämään Suomen Naton ulkopuolella varsin helponlaisesti pelkillä uhkauspuheilla.

                                                                                         ****

Tällä hetkelläkin Euroopassa soditaan verisesti. Maanosastamme sivistys on todella kaukana.

Euroopan sodattoman turvallisuusratkaisun avain on saada Venäjän ja länsiliittojen välissä olevat ne maat EU- ja Nato-jäsenyyteen, jotka jäsenyyttä itselleen haluavat.

Kyse on Suomesta, Ruotsista, Ukrainasta, Moldovasta, Serbiasta, Montenegrosta, Albaniasta, Makedoniasta, Kosovosta sekä Bosnia ja Hertsegovinasta. Osa näistä maista kuuluu jo EU:hun ja osa Natoon, mutta valtaosa ei kumpaankaan. Maat ovat kirjavaa joukkoa siis.

Valko-Venäjä on suuntautunut Venäjään. Kaukasian maista Armenia kuuluu Euraasian unioniin ja Georgia on pyrkinyt lähestymään EU:ta ja Natoa. Azerbaidžanin asema on pitkälti määrittelemätön.

Venäjän jo 1980-luvulla määrittelemiin idän ja lännen välissä oleviin ”puolueettomiin” maihin kuuluu siis vielä kymmenen maata, joihin Venäjä pyrkii vielä tavalla tai toisella vaikuttamaan turvatakseen omia suurvaltaintressejään. Venäjä ei ole sulkenut pois keinovalikoimastaan puolustaa etujaan myös sotavoimalla.

EU-maat tuottivat suuren pettymyksen entisen Jugoslavian alueen kuudelle maalle, kun Bulgariassa 16.5.2018 pidetyssä EU:n huippukokouksessa ei maille luvattu mahdollisuutta jäsenyyteen. Nuo kuusi Jugoslavian alueen maata ovat Serbia, Montenegro, Albania, Makedonia, Kosovo sekä Bosnia ja Hertsegovina. Kroatia sen sijaan on jo EU:n ja Naton jäsenmaa.

Edes EU-jäsenyysneuvotteluissa pisimmällä olevat Serbia ja Montenegro eivät enää voi olla varmoja lopputuloksesta.

Marraskuun lopulla 24.11.2017 Brysselissä pidetyssä itäisen kumppanuuden huippukokouksessa kuudelle vanhalle neuvostotasavallalle ei myöskään jaettu lupauksia mahdollisesta EU-jäsenyydestä. Nuo kuusi EU:n itäisen kumppanuuden maata ovat Ukraina, Moldova, Valko-Venäjä, Georgia, Armenia ja Azerbaidžan.

Vanhoista neuvostotasavalloista Ukraina, Moldova ja Georgia ovat pyrkineet lähentymään EU:ta aina jäsenyyteen saakka.

EU on ollut tyly noille Itä-Euroopan naapureilleen. EU:lla ei tällä hetkellä ole halukkuutta ottaa uusia maita jäsenekseen. Edelle on asetettu nykyisten jäsenmaiden välisen yhteistyön syventäminen, mikä ei kuitenkaan ole edennyt eikä tule etenemään EU:n sisällä.

EU:n olisi parempi olla sitomatta laajentumistaan jäsenmaiden välisen yhteistyön syventämiseen, koska päätöksenteon uudistamisesta ei näytä tulevan yhtään mitään nykyisten jäsenmaiden kesken. EU on uudistuskyvytön päätöksenteossa.

Päätöksenteko ei tule yhtään helpommaksi, olipa EU:ssa 28 tai 38 erimielistä maata. Ehkä lisäjäsenmaat osaltaan saisivat EU:n viimein uudistamaan päätöksentekoa enemmistöpohjaiseksi.

EU harjoittaa tällä hetkellä turvallisuuspolitiikkaa, joka ei ole EU:n jäsenmaiden turvallisuusetujen mukaista. Venäjä kiittää ja hallitsee Euroopan turvallisuutta kymmenellä ”puolueettomalla” maalla.

                                                                                         ****

Ukrainan tulevaisuudella on suuri merkitys Euroopan tulevaisuudelle. Ukrainan kohtalosta riippuu paljon myös koko Euroopan turvallisuus ja turvallisuusvaikuttamisen voimasuhteet. Ukrainan kohtalo ratkaisee, hallitseeko Euroopassa Venäjä vai läntiset EU- ja Nato-maat. Kyse on vaikutusvallasta.

Kun monet arvovaltaiset turvallisuuspolitiikan asiantuntijat – Zbigniew Brzezinski (FT 23.2.2015) ja Henry Kissinger (The Washington Post 5.3.2014) muun muassa – ovat esittäneet Itä-Ukrainan sodan ratkaisuksi Ukrainan ”puolueettomuutta” Suomen kylmän sodan aikaiseen tapaan, heitä voi syyttää asiantuntemattomuudesta. Ukrainan ”puolueettomuus” merkitsisi maan liukumista takaisin Venäjän etupiiriin. Kylmän sodan aika ja nykyaika ovat kaksi aivan eri aikaa. EU:n Ukrainaan jo sijoittamat 13 miljardia euroa valuisivat tosiasiallisesti Venäjälle.

Ukrainan aseman suurta merkitystä ei ole lännessä ymmärretty. Ukrainassa määritellään, mikä on vielä Natoon ja EU:hun kuulumattomien ”puolueettomien” maiden tuleva mahdollinen turvallisuuspoliittinen asema Euroopassa. Määräkö näiden turvallisuuspoliittisia asemia Venäjä vai EU ja Nato.

Voivatko etenkin ”puolueettomat” vanhat neuvostotasavallat jatkossa liittyä EU:hun ja Natoon vai valuvatko ne lopullisesti täysin Venäjän vaikutusvaltaan ja etupiiriin? Määritteleekö kunkin maan turvallisuuspoliittisen aseman kukin maa itse vai määritelleekö näiden maiden aseman Venäjä eräänlaisella sotavoimalla terästetyllä veto-oikeudella?

Venäjä kontrolloi nyt Itä-Ukrainan sodalla Ukrainaa ja yrittää pitää maata ”puolueettomana”. Venäjä kykenee siis tällä hetkellä kontrolloimaan Ukrainan EU- ja Nato-jäsenyysmahdollisuuksia eikä Venäjällä ole luonnollisesti tarvetta muuttaa tilannetta. Elämme ”asemasotavaihetta”.

Lännessä olisi ymmärrettävä, ettei Venäjä muuta politiikkaansa Ukrainan suhteen suostuttelulla ja tai kauniisti pyytäen. Venäjä muuttaa politiikkaansa vain, jos sille muodostetaan riittävät kannusteet tai pakko. Venäjä vaatii ”puolueetonta” Ukrainaa, joka ei liity EU:hun ja Natoon. Venäjä yrittää toimillaan Ukrainassa luoda myös laajempaa varmuutta, että Neuvostoliiton vanhat neuvostotasavallat sekä Ruotsi ja Suomi olisivat liittymättä jatkossa läntisiin liittoutumiin. Ukrainalle ”puolueettomuus” olisi yhtä kuin Venäjän etupiiri.

                                                                                         ****

Euroopan unionin on otettava päämääräkseen liittää ne Itä-Euroopan maat unioniin, jotka unioniin haluavat liittyä.

EU-jäsenyysneuvottelujen palkitsemismenettely uudistuksista ei ole ollut toimiva tapa saada ehdokasmaat onnistuneesti jäsenyyteen. Jäsenehdokasmailla ei vain ole riittänyt resurssit uudistuksiin, eikä kyse ole vain rahasta. Aikaa kuluu, eikä tulosta synny. EU:lta on puuttunut päämäärätietoinen ote.

Hyvä esimerkki EU:n epäonnistuneesta ulkoasiainhoidosta on Turkki. EU:lla ei ollut hajuakaan, miksi Turkin tulisi liittyä EU:hun, kun jäsenyysneuvottelut alkoivat jo vuonna 2005. Turkki oli hyväksytty EU-jäsenehdokkaaksi jo Helsingin huippukokouksessa 1999, siis kaksi vuosikymmentä sitten.

EU:lle riitti, kunhan Turkki olisi nimettynä jäsenyysneuvotteluissa. Tosiasiallisesti EU:n päämäärä ei ollut Turkin EU-jäsenyys. Ajateltiin, että maa pysyisi EU-leirin liepeillä. Eipä pysynyt, ja nyt näemme lopputuloksen. Lopputuloksesta EU-maat maksavat nyt hintaa: Venäjä on saanut otetta Turkista ja Erdoğanin johtama Turkki on suuntautumassa Venäjään. Euroopan puolella EU:lla ei ole varaa samaan.

EU:n virhe oli, että se alun alkaen yritti vääristä lähtökohdista muotoilla Turkki-suhdettaan. Turkki ei kuulu edes Eurooppaan. Jäsenyysneuvottelujen aloittaminen ei ollut oikea tapa jäsentää EU:n suhteita Turkkiin eikä länsimaistaa Turkkia.

                                                                                         ****

Miksi Ukraina on tärkeä sekä EU:lle että Natolle?

Ensinnäkin, Ukrainassa ratkaistaan, saako Venäjä EU- ja Nato-maiden ja itsensä väliin ”puolueettomien” maiden ryppään, joka sillä oli päämääränä jo Neuvostoliiton romahtaessa. Jos Ukraina liukuu takaisin Venäjän hallintaan, ei muillakaan vanhoilla neuvostotasavalloilla ole asiaa EU:hun eikä Natoon. Tällöin Venäjä olisi selättänyt sekä EU:n että Naton.

Ukrainan tärkeys selviää myös vilkaisemalla karttaan. Ukrainan strateginen asema Mustanmeren pohjoisrannalla on yksi Euroopan tärkeimmistä. Sen strateginen asema oli tärkeä myös Neuvostoliitolle. Ukrainassa oli ydinaseita ja ballististen ohjusten torjuntaan liittyviä tutkajärjestelmiä.

Nato on sijoittanut ohjuspuolustusjärjestelmiä Ukrainan naapurimaahan Romaniaan, mutta nuo järjestelmät olisivat Ukrainassa, jos Ukraina olisi Nato-maa.

Jos Venäjä saa Ukrainan haltuunsa, se ottaa Ukrainan todella haltuunsa. Ukraina joutuisi vastaavaan kontrolliin kuin Valko-Venäjä. Ukrainalla on Nato-maista naapurinaan Puola, Slovakia, Unkari ja Romania, joissa ei todellakaan ilahduttaisi Ukrainan liukumisesta takaisin Venäjän etupiiriin. Siirtyisikö vaikkapa Unkari esimerkin innoittamana seuraavaksi lähemmäksi Venäjää Orbánin johdolla?

Ukraina on liitettävissä länteen talouden kautta ja siinä Ukraina tarvitsen länsimailta aktiivisempaa ja päämäärätietoisempaa otetta. Ukrainassa on ensi vuonna parlamenttivaalit, jossa osaltaan ratkaistaan Ukrainan tulevaa suhdetta itään ja länteen. Ukraina ei kykene yksin tuhomaan maan korruptoitunutta oligarkkijärjestelmäänsä, vaan tarvitsee EU:n vahvana ja päämäärätietoisena ulkopuolisena toimijana avuksi luomaan muutospakkoa. Tarvitaan siis myös keppiä. 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu