AriPesonen1

INF-sopimuksen päättymisen poliittinen analyysi Euroopan turvallisuudelle

  • Kuva 1. Yhdysvaltojen ja NL:n/Venäjän ydinaseiden määrät 1945-2018. Harmaa alue sisältää sinisen ja punaisen viivan summan.
    Kuva 1. Yhdysvaltojen ja NL:n/Venäjän ydinaseiden määrät 1945-2018. Harmaa alue sisältää sinisen ja punaisen viivan summan.
  • Kuva 2. Yhdysvaltojen ydinkärkien määrä Euroopassa 1950-luvulta 2010-luvulle.
    Kuva 2. Yhdysvaltojen ydinkärkien määrä Euroopassa 1950-luvulta 2010-luvulle.
  • Kuva 3. Yhdysvaltain taktisten ydinaseiden kärkiä (B61-ydinpommi) maanalaisessa varastossa Euroopassa.
    Kuva 3. Yhdysvaltain taktisten ydinaseiden kärkiä (B61-ydinpommi) maanalaisessa varastossa Euroopassa.

Suurvalta ei ole mikään suurvalta ilman riittävää sotilaallista voimaa. Suurvalta ei ole mikään suurvalta ilman ydinaseita. Maailmassa on tällä hetkellä kolme suurvaltaa, jotka ovat ydinasevaltioita. Nämä kolme suurvaltaa ovat Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä.

EU ei siis ole mikään suurvalta, vaikka sen talous on lähes yhtä suuri kuin Yhdysvaltojen. EU ei ole neuvotteluosapuoli, kun maailman asioita ratkotaan. Tilanne on lohduton EU:n ja koko Euroopan kannalta.

Yhdysvalloilla ja Kiinalla on taloudellista voimaa. Sen sijaan Venäjän asema perustuu maailman suurimpaan ydinaseiden määrään ja sen tuhovoimaan, ei taloudelliseen voimaan. Venäjän asemaan suurvaltana vaikuttaa myös EU-maihin toimitettava energia, jonka avulla Venäjä kykenee vaikuttamaan koko EU:n päätöksentekoon.

Karvas tosiasia on, että EU:lla ei ole tällä hetkellä voimaa eikä kyvykkyyttä haastaa Venäjää, mille EU:n asema maailman toiseksi suurimpana talousmahtina Yhdysvaltojen jälkeen pitäisi luoda edellytyksiä.

Presidentti Niinistö on myös voivotellut EU:n asemaa maailmanpolitiikassa. Voivotteluista huolimatta hän tuskin on valmis niihin ratkaisuin, mitä EU:n asema parempi asema maailmapolitiikassa edellyttäisi. Esimerkkinä Venäjään kohdistettavat uudet talouspakotteet, jos lähdetään helpoimmasta päästä.

                                                                                    ****

Valtiotieteiden tohtori, professori Alpo Rusi kirjoitti oheisesti blogikirjoituksessaan maaliskuun ensimmäisen päivänä (Alpo Rusi-blogi 1.3.2019):

Suomen pysyttäytyminen liittoutumattomana maana nojasi sekin virheelliseen, pääministeri Paavo Lipposen vuonna 1996 kehittämään arvioon, jonka mukaan EU:sta tulee aikanaan sotilasliitto, johon Suomi liittyy ilman, että asiasta tarvitsee käydä edes keskustelua. Näin voitaisiin välttää jännitteet Venäjän kanssa. Näin ei ole käynyt. Odottavan aika on käynyt pitkäksi.

Paavo Lipposen yli 20 vuoden takaiset ajatukset EU:n sotilaallisesta voimasta ja unionin kehittämisestä kohti sotilasliittoa elävät edelleen Suomen ulkopoliittisessa johdossa. Lipposen vanhat ajatukset ovat myös presidentti Niinistön kuningasajatuksia: EU:n tiivistyvä puolustusyhteistyö takaajana Suomen puolustukselle Venäjän uhkaa vastaan. EU:n puolustusyhteistyöstä on tullut Niinistölle jo pakkomielle.

Suomalaispoliitikot aivan korkeinta ulko- ja turvallisuuspoliittista johtoa myöten eivät oikein osaa analysoida maailman turvallisuuspoliittisia kuvioita suurvaltanäkökulmasta. Sama vika koskee pitkälti myös suomalaista ulkopolitiikan tutkijakaartia. Asioita halutaan katsoa ja ongelmia ratkoa mieluummin suppeammasta Suomi-näkökulmasta. Analyysit menevät siksi hieman tai jopa täysin pieleen. Tuoreempana esimerkkinä tulkinnat INF-sopimuksen päättymisen vaikutuksista.

Täällä Suomessa, koko Euroopassa ja etenkin Saksassa tulisi ymmärtää, ettei EU ole ydinasemahti eikä siitä sellaista ole tulossa. Ranskan ja Iso-Britannian ydinaseet eivät riitä alkuunkaan Euroopan turvaksi, kun vertaus tehdään Euroopan turvallisuutta horjuttavan Venäjän ydinaseisiin.

Kun Venäjä on ydinasemahti, on myös Euroopan oltava vastaava ydinasemahti, jos halutaan luoda yksin ilman Yhdysvaltoja uskottavaa vastavoimaa Venäjälle Euroopan turvallisuuskysymyksissä.

Läntinen Eurooppa joutuvat siis tukeutumaan puolustuksessaan Yhdysvaltoihin vielä pitkään. Tuo on realiteetti, olivatpa liittokansleri Angela Merkel ja presidentti Emmanuel Macron mitä muuta mieltä hyvänsä.

Kun Euroopan itsenäistä puolustuskyvykkyyttä kehitetään, niin nyt ensimmäiseksi päämääräksi Naton puitteissa otettaisiin Euroopan Nato-maiden kyvykkyys estää konventionalisin asein käytävät sodat Euroopassa ilman Yhdysvaltoja. Euroopalla pitäisi olla siis sellainen konventionaalisten aseiden sotilaallinen voima, jolla se kykenisi haastamaan Venäjän. Tällä hetkellä Eurooppa ei tähän kykene. Ukrainassa soditaan viidettä vuotta verisesti eikä Eurooppa kykene tekemään yhtään mitään todellista tilanteen ratkaisemiseksi.

Käsittelen jatkossa tässä blogikirjoituksessa tämän kaksilukuisen prologin jälkeen melko laajasti ydinaseita Euroopan näkökulmasta, kun keskimatkan ydinohjuksia rajoittava INF-sopimus on saavuttamassa päätepisteensä.

                                                                                    ****

Joulukuun 8. päivänä 1987 presidentti Ronald Reaganin ja pääsihteeri Mihail Gorbatšovin allekirjoittama keskimatkan ydinohjuksia rajoittava INF-sopimus oli tärkeä sopimus Euroopalle (INF Treaty 8.12.1987).

Neuvostoliiton uudet keskimatkan ohjukset eivät muodostaneet uhkaa Yhdysvalloille eivätkä edes Alaskan osavaltiolle. Jos ydinsota olisi vielä 1980-luvulla alkanut, Neuvostoliitto tuskin olisi aloittanut sotaa hyökkäämällä ydinasein erämaa-Alaskaan.

Yhdysvalloille INF-sopimus oli puhdas Eurooppa-sopimus. Yhdysvallat solmi sopimuksen Euroopan sotilaallisen turvallisuuden vuoksi.

Tuolloin 1980-luvulla elettiin siis vielä hyviä aikoja, kun verrataan nykyaikaan.

Neuvostoliitolle INF-sopimuksen sisältö oli haasteellinen. Neuvostoliitto joutui luopumaan myös Kiinan vastaisella rajalla olevista keskimatkan ydinohjuksista.

Vaikka INF-sopimuksen sisältö oli Neuvostoliitolle haasteellinen, Gorbatšovin ajatukset aseriisunnasta Neuvostoliiton pelastamiseksi olivat tuona aikana ja noissa olosuhteissa oikeita. Aseriisunta ja asevarusteluun käytettävien voimavarojen siirtäminen neuvostoyhteiskunnan toiminnan kehittämiseen eivät kuitenkaan enää riittäneet.

Gorbatšovin ponnisteluista huolimatta Neuvostoliitto hajosi.

                                                                                    ****

Yhdysvaltain ydinasein luoma turva myös Euroopalle on perustunut Yhdysvaltain Offset strategy -konsepteihin. Vastavoimastrategia lienee ehkä sopivin suomennos.

Kun tarkastelee Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton sekä nykyisen Venäjän ydinasevarustautumista, ovat näiden kahden ydinasemahdin voimasuhteet vaihdelleet ajan myötä kuvan 1 mukaisesti. Aivan tasoissa on oltu harvoin ja vain hetkellisesti.

Yhdysvaltojen luomat Offset strategy -konsepti on tapa vastata epäsymmetrisesti vastapuolen muodostamaan sotilaalliseen uhkaan. Sen sijaan että lähdettäisiin epäsuotuisaan kilpailuun vastapuolen kanssa, pyritään muuttamaan kilpailu omien vahvuuksien perustalle. Tavoite on, ettei lähdetä kilpailemaan niille osa-alueille, joissa ei ole mahdollisuutta voittaa tai voiton hintana olisivat niin suuret kustannutukset, ettei niitä voisi pitää enää hyväksyttävinä.

Ensimmäisen vastavoimastrategian loi kenraali Dwight David Eisenhower 1950-luvulla. Alun perin strategian nimi oli New Look, mutta historian valossa käytetään nykyisin nimenä Offset Strategy (The U.S. Offset Strategy).

Neuvostoliiton tavanomaisten aseiden armeija oli vahva toisen maailmasodan jäljiltä. Neuvostoliitto ei uhannut tuolla tavanomaisten aseiden armeijallaan Yhdysvaltoja millään tavoin vaan ainoastaan Eurooppaa. Ydinaseteknologiassa Neuvostoliitto oli vielä tuolloin Yhdysvaltoja useita vuosia jäljessä.

Ensimmäisen vastavoimastrategian pohjimmainen lähtökohta oli, ettei Yhdysvaltojen ja Euroopan Nato-maiden kannata rakentaa Neuvostoliiton vertaista konventionaalisten aseiden armeijaa, vaan vastavoima luodaan asymmetrisesti ydinasein. Kuva 1 kuvaa hyvin, mistä  ensimmäisestä Offset strategista oli kysymys. Neuvostoliiton ydinaseiden määrä olivat kaukana Yhdysvaltain ydinaseiden määrästä aina 1970-luvun puoliväliin saakka.

Ensimmäinen vastavoimastrategia oli toimiva strategia siihen saakka, kunnes Neuvostoliitto kykeni teknisesti ja taloudellisesti tekemään  suuria panostuksia ydinasevarusteluun ja oli saavuttamassa Yhdysvaltain ydinaseiden lukumäärän ja tuhovoiman.

                                                                                    ****

Toisen vastavoimastrategian loi Yhdysvaltain puolustusministeri Harold Brown. Alun perin strategian nimi oli Offset Strategy, mutta historian valossa käytetään nykyisin nimenä Second Offset Strategy (The Second U.S. Offset Strategy), kun kolmas strategia näki päivänvalon.

Toinen vastavoimastrategiakausi ajoittui vuosiin 1975-1989, toisin sanoen Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Yhdysvaltojen ja Euroopan Nato-maiden huoli 1970-luvun alkupuolelta oli ollut, miten pitää yllä turvallisuutta turvautumatta ydinaseisiin, kun Neuvostoliitto oli saavuttamassa Yhdysvaltain ydinase-etumatkan. 

Kesällä 1973 Yhdysvalloissa aloitettiin Long-Range Research and Development Planning (LRRDP) -ohjelman kehitystyö. Kyseinen LRRDP-ohjelma oli ensimmäinen ja myöhemmin on tullut lisää. Ohjelman tarkoitus oli luoda uudet työkalut Varsovan liiton mahdollista hyökkäystä vastaan. LRRDP-ohjelma perustui uuteen teknologiaan, jota Neuvostoliitolla ei ollut vastaavana. Kyse oli siis nytkin asymmetriasta. Neuvostoliitto ei esimerkiksi kyennyt luomaan vastaavan tasoisia risteilyohjuksia mihin Yhdysvallat kykeni.

Toinen vastavoimastrategian valmistelu ja uusien asetyyppien kehitystyö alkoi siis jo 1970-luvun alkupuolella, kun oli nähtävissä, että Neuvostoliiton ydinaseiden määrä tulee ylittämään Yhdysvaltojen ydinohjusten määrän 1970-luvun jälkipuolella. Trendeihin valmistauduttiin hyvissä ajoin ennalta.

Kuva 1 kertoo, että  Neuvostoliiton ydinaseiden määrä ylitti Yhdysvaltojen ydinaseiden määrän ja myös tuhovoiman melko tarkasti samana ajankohta, kun toinen vastavoimastrategia julkaistiin 1970-luvun puolivälissä.

                                                                                    ****

Neuvostoliiton ydinaseiden määrä romahti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, mikä loi katteetonta turvallisuuden tunnetta täällä Euroopassa.

Kun ajatellaan jatkoa tästä eteenpäin, Yhdysvaltain ja Venäjän keskinäinen ydinasepariteetti ei voi enää olla Yhdysvaltojen kannalta toimiva turvallisuutta lisäävä järjestely Kiinan vuoksi. Yhdysvaltojen on huomioitava jatkossa tarkemmin myös Kiinan ydinaseet, koska Kiina on alkanut muodostaa myös sotilaallista uhkaa. Viittaan tällä tapahtumiin esimerkiksi Etelä-Kiinan merellä. Viime kädessä mitoitus vastapuolena olevaa ydinasevaltaa vastaan tehdään ydinasein. 

Kun puhutaan ydinaseiden määrästä, laadusta ja uusien ydinaseiden kehittelystä, viisi vuotta on lyhyt aika. Uudenaikaisten tarkkojen tutkaohjattujen risteilyohjusten kehitystyö Yhdysvalloissa alkoi jo siis jo 1970-luvun alkuvuosina, mutta operatiiviseen käyttöön ne tulivat vasta 1970-luvun loppuvuosina.

Venäjän uuden ydinasevarustelun aloituspäivämääräksi olen nimennyt 24.3.2001, jolloin presidentti Putin antoi Venäjän strategisten ohjusjoukkojen uudelleenjärjestelyjä koskevan ukaasin. Ilman presidentinvaihdosta Jeltsinistä Putiniin Venäjä tuskin olisi reagoinut siihen, että Yhdysvaltain ydinaseiden määrä oli kasvamassa Venäjää suuremmaksi vuosituhannen vaihtuessa. Yhdysvallat ja Venäjä tietävät siis hyvissä ajoin ennalta, mikä on ydinaseiden määrän ja tuhovoiman tuleva kehitys.

Uusien ydinaseiden järjestelmällisen kehitystyön Venäjä aloitti hieman myöhemmin vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen viimeisinä vuosina. Melko tarkasti ajankohtana, jolloin Yhdysvalloissa Obama astui presidentin virkaan. Venäjä on vasta nyt saanut uusien ydinaseiden kehitystyöt siihen pisteeseen, että ne voidaan ottaa operatiiviseen käyttöön. Uusien ydinaseiden kehitystyö on siis todellakin aikaa vievää. Pitää varata 5-10 vuotta vähintään.

                                                                                    ****

Presidentti Obama suhtautui kielteisesti ydinaseisiin. Obama oli ja on edelleen ydinasepasifisti. Venäjä käytti tuota Obaman heikkoutta - kuten minä sen näen - hyväkseen kahdeksan vuoden ajan ja nyt niitämme tuon ajan tuloksia Venäjän kasvaneena sotilaallisena uhkana.

Vuonna 2010 Länsi-Euroopassa oli käytössä noin 180 Yhdysvaltain taktista ydinasekärkeä. Kuvassa 3 on esitetty näitä ydinkärkiä Euroopan yhdessä säilytysluolassa. Taktisia ydinaseita oli ja on säilöttynä Euroopan Nato-maissa Belgiaan, Saksaan, Italiaan, Hollantiin sekä myös Turkkiin.

Obama aloitti ensimmäisen presidenttikautensa 20. tammikuuta 2009. Obaman uuden hallituksen puolustusministeri oli Robert Gates, joka oli ollut jo myös republikaani George W. Bushin puolustusministeri. Gates laaditutti vuonna 2009 raportin, jonka mukaan Euroopan taktisten ydinaseiden merkitys ei olisi enää merkityksellinen kuten kylmän sodan aikana, vaikka Venäjä oli edelleen säilyttänyt noin 2 000 taktista ydinkärkeä alueellaan.

Yhdysvallat Obaman johdolla näki siis tuolloin, ettei taktisia ydinohjuksia ehkä tarvittaisi enää Euroopassa. Obaman tulo presidentiksi muutti Yhdysvaltain näkemystä ydinaseisiin. Obama siis oli ja on edelleen siis ydinasepasifisti.

Robert Gatesin johdolla laadittu uusi Yhdysvaltain ydinasestrategia  julkaistiin vuoden 2010 alkupuolella (Nuclear Posture Review Report 10.4.2010). Strategia kirjasi muun muassa:

The United States will not develop new nuclear warheads.  Life Extension Programs (LEPs) will use only nuclear components based on previously tested designs, and will not support new military missions or provide for new military capabilities.

Vapaasti suomennettuna:

Yhdysvallat ei kehitä uusia ydinaseita. Elinkaaren pidennys -ohjelmissa käytetään vain sellaisia ydinasekomponentteja, jotka perustuvat aiemmin testattuihin, eivät tue uusia sotilastehtäviä eivätkä tarjoa uusia sotilaallisia voimavaroja.”

Samana ajankohtana Venäjä aloitti uusien ydinaseiden hypersonisten ohjusten kehitystyön. Ensimmäiset venäläisasiakirjamerkinnät hypersonisten ohjusten kehittämisestä löysin vuosilta 2009 ja 2010.

The Guardian -lehden uutisotsikko kuvaa hyvin Obaman tuntoja ydinaseettomasta maailmasta vuonna 2009: ”Barack Obama launches doctrine for nuclear-free world”, vaapasti suomennettuna: ”Barack Obama julkaisi opin ydinaseettomasta maailmasta” (The Guardian 5.4.2009).

Voi vain kuvitella, mikä viesti Obaman johdolla Yhdysvalloista meni Pohjois-Koreaan ja Iraniin.

Eiköhän myös Gates ole tullut toisiin ajatuksiin monissa näkemyksissään, jotka on kirjattu tuohon ydinasestrategiaan, viimeistään vuoden 2014 tapahtumien jälkeen. Venäjä uhkasi Krimin valloituksen yhteydessä länttä melko suorasanaisesti ydinaseiden käytöllä, jos länsi puuttuu tilanteeseen.

Yhdysvalloista  tuleen aloitteen pohjalta marraskuussa 2010 hyväksyttiin Natossa liittouman uusi strateginen konsepti (NATO's Strategic Concept 2010), joka merkitsi ydinaseiden pienenevää merkityistä puolustusliiton puolustusstrategiassa. Hyväksytyssä strategisessa konseptissa oli vahva Obaman jälki.

Venäjällä Yhdysvaltain uuden Yhdysvaltain tuoreen presidentin ajatusmaailma tunnettiin hyvin, eikä sen selvittämiseen tarvittu FSB:tä eikä mitään muutakaan. Obamalla on vahvoja hyviä puolia, mutta hänen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ajattelunsa oli - lievästi ilmaistuna - hieman naivia.

En siis pidä tuolloin vuosikymmen sitten Yhdysvaltojen korkeimman johdon olleita ajatuskulkuja mitenkään onnistuneina. Sen me näemme nyt ja sen me näimme jo vuonna 2014. Venäjän arviota toimintamahdollisuuksistaan rajojensa ulkopuolella ei Obaman linjaukset ainakaan rajoittaneet, ehkäpä jopa rohkaisivat. Suurimmat syylliset Euroopan huonoon turvallisuustilanteeseen löytyy kuitenkin Euroopasta. Ranking-kärjessä Saksa, toisena Ranska.

Obaman aikakauden jälkeen Yhdysvallat on herännyt takaisin reaalimaailmaan. Obama on hyvä lisäesimerkki siitä, etteivät pasifistit tiedä olleenkaan, mitä maailmarauhan säilyttäminen ja turvallisuus edellyttävät.

Olen käsitellyt tarkemmin Yhdysvaltojen Offset strategy -konseptia blogikirjoituksessa otsikolla ”Yhdysvaltain puolustuksen uusin Offset strategy luo Venäjälle uusia haasteita” (US-blogi 9.5.2016).

Olen käsitellyt tarkemmin Obaman pyrkimystä ydinaseettomaan maailmaan blogikirjoituksessa otsikolla ”Voisiko maailma olla ydinaseeton presidentti Obaman toiveiden mukaisesti?” (US-blogi 30.5.2016).

                                                                                    ****

Käsitellään tarkemmin Yhdysvaltain toista vastavoimastrategiaa, koska se liittyy kiinteästi INF-sopimuksen syntyyn ja Euroopan nykyhetken sotilaalliseen turvallisuuteen.

Esimerkkinä Neuvostoliiton kiintyneestä ydinasetuotannosta oli vuonna 1976 käyttöön otettu uusi keskimatkan ballistinen SS-20-ydinohjus, toiselta yleisesti käytetyltä nimeltään RT-21M Pioneer (РСД-10 Пионер), jonka lentopeitto 5 500 kilometrin kantamalla oli koko läntinen Eurooppa.

Tuon ohjuksen myötä ydinsodan mahdollisuudesta alkoi tulla liian todellinen, eivätkä ydinaseet sinänsä enää etenkään Euroopassa muodostaneet toivottua tehoa uhkatekijänä Neuvostoliiton ja sen liittolaisten hyökkäystä vastaan.

Vuonna 1979 Nato ja Yhdysvallat tekivät päätöksen sijoittaa Eurooppaan uuden sukupolven tutkaohjatut Pershing II -ohjukset sekä BGM-109G Gryphon -risteilyohjukset. Pershing II -ohjukset tulivat Saksaan vuonna 1983 ja BGM-109G Gryphon -risteilyohjukset kuuteen eri sijaintipaikkaan Euroopassa niin ikään vuodesta 1983 lähtien. Vuodesta 1984 lähtien Euroopassa on ollut ilmasta maahan laukaistavia tuolloin uudentyyppisiä laserohjattuja AGM-114 Hellfire -panssarintorjuntaohjuksia. Noina 1980-luvun alun vuosina risteilyohjus tuli tutuksi käsitteeksi koko Euroopassa.

1980-luvulla vielä elettiin hyviä aikoja, jolloin idän uhkaavaan sotilaalliseen voimaan vastattiin lännen vastavoimalla. Enää lännen vastavoimaa ei taida olla oikein jäljellä. Tai paremminkin ei ole suurempaa halukkuutta luoda vastavoimaa.

Vuodesta 1979 Neuvostoliittoon oli asetettu Afganistanin sodan tiimoilta CoComin kautta talouspakotteissa vientikielto myös kaikelle korkealle teknologialle, johon myös Suomi yhtyi omilla erikoisilla järjestelyillä.

Korkean teknologian vientikielto oli tärkeä osa toisen vastavoimastrategian toimintaa ja vastaamista asymmetrisesti. Yhdysvallat halusi muun muassa estää ja rajoittaa Neuvostoliiton teknisiä mahdollisuuksia rakentaa lännen veroisia risteilyohjuksia.

Yhdysvaltain politiikka oli tuloksellista ja edesauttoi suurissa talousongelmissa olevan Neuvostoliiton sopimushalukkuutta. INF-sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Neuvostoliiton ydinohjusten määrä alkoi kuvan 1 mukaisesti pudota vauhdilla. Edelleen lisää ydinaseiden määrää vähentävä Start I -sopimuksen allekirjoittivat presidentit George Bush ja Mihail Gorbatšov heinäkuun 31. päivänä 1991 Washingtonissa.

                                                                                    ****

INF-sopimus kieltää 500-5 500 kilometrin kantaman maalta laukaistavat ballistiset ohjukset ja risteilyohjukset.

Neuvostoliitto saavutti siis 1970-luvun puolivälissä ydinaseiden strategisen pariteetin suhteessa Yhdysvaltoihin. Neuvostoliitto alkoi korvata vanhempia keskimatkan SS-4- ja SS-5-ydinohjuksia uudella SS-20-ohjuksilla.

SS-4-ydinohjus oli toiselta yleisesti käytetyltä nimeltään R-12 Sandal, Suomessa  R-12 Dvina (Р-12/Р-12У, Двина). Sekä siiloihin että liikkuville alustoille sijoitettujen ohjuksen kantama oli noin 2 000 kilometriä.

SS-5-ydinohjus oli puolestaan toiselta yleisesti käytetyltä nimeltään R-14 Chusovaya, Suomessa  R-14 Tšusovaja (Р-14/Р-14У, Чусовая). Sekä siiloihin että liikkuville alustoille sijoitettujen ohjuksen kantama oli enimmillään noin 3 700 kilometriä.

Yhdysvallat piti Neuvostoliiton toimia sekä laadullisena ja määrällisenä muutoksena Euroopan turvallisuustilanteeseen. SS-20-ohjukset olivat liikkuvalla alustalla ja siten helposti uudelleen sijoitettavissa. Vanhoihin SS-4- ja SS-5-ohjuksiin nähden Neuvostoliitto oli kyennyt kasvattamaan liikkuvien alustojen siirtonopeutta.

Yhdysvallat ja Nato aloittivat vastatoimien valmistelun vuoden 1979 lopulla. Naton keskeiset toimintaelimet olivat englanninkielisiltä nimiltään  NATOs Nuclear Planning Group (NPG) ja Special Consultative Group (SCG). Naton keskimatkan ohjuksia koskeva politiikka oli kirjattu Integrated Decision Document (IDD) -asiakirjaan, joka näki päivänvalon kesällä 1979 ja oli Nato-maiden käsittelyssä vuoden 1979 jälkipuolella. Marraskuun 12. päivänä 1979 Nato-maat hyväksyivät yksimielisesti kaksoispäätöspolitiikan tai kahden raiteen politiikan (”dual track") tavoitteena eliminoida Neuvostoliiton SS-20-ohjusten myötä kasvanut sotilaallinen uhka Euroopalle. Joulukuussa Nato-maiden ulko- ja puolustusministeri kokoontuivat Brysseliin viemään asioita eteenpäin (Nato, Special Meeting 12.12.1979).

Toisaalta kyse Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisistä asevalvontaneuvotteluista keskimatkan ohjusten vähentämiseksi mahdollisimman alhaiselle tasolle, toisaalta kyse oli uusien keskimatkan ohjusten käyttöönotto Länsi-Eurooppaan. Joulukuussa 1983 alkaen Yhdysvallat sijoitti yhteensä 464 yhden ydinlatauksen sisältäviä edellä tässä blogikirjoiteuksessa mainittuja risteilyohjuksia sekä 108 edellä tässä blogikirjoiteuksessa mainittuja ballistisia Pershing II -ohjuksia. Ohjukset sijoitettiin Iso-Britanniaan, Länsi-Saksaan ja Italiaan.

Neuvottelut Neuvostoliiton kanssa olivat moninaiset ja vaiherikkaat. Aluksi Neuvostoliitto ei ollut halukas edes aloittamaan neuvotteluja. Yhdysvaltain päämäärä oli kaikkien ohjusten poistaminen, Neuvostoliiton päämäärä oli määrärajoitukset.

Näkemykseni on, että vasta Gorbatšovin astuminen Neuvostoliiton johtoon vuonna 1985 vei INF-neuvotteluja todella eteenpäin ja lopulta sopimukseen. Sopimus oli historiallinen poistaen kaikki maasta laukaistavat 500-5 500 kilomerin kantaman ohjukset. Puhuttiin "double global zero" -sopimuksesta.

INF-sopimuksen velvoittamana Yhdysvallat ja Neuvostoliitto poistivat yhteensä 2 692 ohjusta.

Euroopan puolella INF-sopimus helpotti Neuvostoliiton hajotessa ohjuksen poistoa syntyneissä uusissa valtioissa. Yhdysvallat varmisti sopimuksen täytäntöönpanon jatkumisen solmimalla monenvälisen INF-sopimuksen kahdentoista entisen neuvostotasavallan kanssa.

Minulla oli ohjussiiloihin liittyviä työtehtäviä Ukrainassa 1990-luvun alkupuolella, mutta ne eivät koskeneet INF-ohjuksia. Kyse siviilityötehtävistäni oli niiden ohjusten siiloista, jotka uhkasivat suoraan Yhdysvaltoja.

                                                                                    ****

Ilman uusien Pershing II -ohjusten ja risteilyohjusten sijoittamista Eurooppaan Yhdysvallat ja Nato eivät olisi saaneet Neuvostoliittoa INF-sopimukseen.

Toistan taas kerran sitä, mitä olen toistanut useassa blogikirjoituksessa:

Älä lähde neuvottelemaan venäläisten kanssa, jos sinulla ei ole mitään, millä voit vääntää neuvottelut itsellesi menestyksekkääksi. Jos sinulla ei ole mitään sellaista, millä voit vaikuttaa neuvotteluvastapuolen kantoihin, et tule onnistuman. Millä väännät, sen pitää olla venäläiselle merkityksellinen. Älä yritä vääntää venäläisten kanssa merkityksettömillä asioilla. Älä ota merkityksettömiä asioita edes esille, koska sillä vain osoittaisit, että olet heikoilla.

Tuo periaate olisi hyvä ymmärtää nyt etenkin EU:ssa. Toistaiseksi ei ole laajemmin ymmärretty.

INF-sopimus oli hyvä esimerkki siitä, miten venäläisten kanssa neuvotellaan. Minskin sopimukset ovat huono esimerkki siitä, miten venäläisten kanssa neuvotellaan. Angela Merkelillä ja François Hollandella ei ollut neuvottelupöydässä mitään, millä vääntää.

Uusien yhdysvaltalaisohjusten sijoittaminen Iso-Britanniaan, Länsi-Saksaan ja Italiaan synnytti 1980-luvun alkupuolella Euroopassa  laajaa vastustusta. Ydinaseiden vastaiset mielenosoitukset olivat laajoja ja rajuja. Ydinaseet repivät koko Eurooppaa ja myös Nato-maiden hallituksia.

Mielenosoitukset kohdistuivat yhdysvaltalaisohjuksiin, ei neuvosto-ohjuksiin. Neuvosto-ohjukset olivat länsieurooppalaisille mielenosoittajille pienempi paha kuin yhdysvaltalaisohjukset.

Kun nyt analysoi 1980-luvun alkupuolen tapahtumia, olisiko enempää Yhdysvallat ja Nato voineet ajaa rauhan asiaa kuin tuomalla Eurooppaan uusia ydinohjuksia. Lopputuloksena tuhottiin 2 692 ohjusta ja yksi ydinaseluokka kiellettiin kokonaan aina vuoteen 2019 saakka. Neuvostoliiton viimeinen SS-20-ohjus poistettiin 11. toukokuuta 1991.

Siinä on 1980-luvun alun pasifisteille ja mielenosoittajille mietittävää. Yksi miettijä saisi olla kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.), joka pitää itseään erityisenä rauhanedistäjänä.

                                                                                    ****

On ymmärrettävää, miksi Venäjä on halunnut päästä INF-sopimuksesta osaltaan eroon. Sopimus poisti Neuvostoliitolta myös ne ohjukset, jotka sillä oli Kiinan varalta lähellä Kiina rajaa eikä Kiina ole mukana sopimuksessa.

Olen edellä kuvannut Yhdysvaltain sekä Neuvostoliiton ja Venäjän ydinaseiden kehitystä Yhdysvaltain näkökulmasta sen kulloisella vastavoimastrategialla.

Yhdysvallat teki pahan arviointivirheen Obaman aloittaessa presidenttikautensa vuonna 2009, ja nyt alamme maksaa siitä hintaa heikentyneenä puolustuskykynä Venäjän muodostamalle kasvavalle uhalle.

Mikä on nyt tuleva suuri kuva ja mitä tuleman pitää, kun INF-sopimuksen aikakausi päättyy? Mikä tulee olemaan Euroopan asema ja sotilaallinen turvallisuus Venäjän kiristäessä sotilaallista otettaan Euroopasta?

Euroopassa ollaan samassa tilanteessa Venäjän näköpiirissä olevan kasvavan ydinaseuhan suhteen kuin 1970-luvun puolivälissä.

Venäjällä on kyvykkyys ja myös ilmeinen halukkuus lisätä Euroopan vastaiselle rajalleen kehittämiään uusia ydinaseita, joiden kantomatka kattakaa koko Euroopan olleen siis aina jopa 5 000 kilometriin saakka. Venäjällä on kyvykkyys tuoda nopeasti SS-20-ohjuksia vastaavia ohjuksia Euroopan uhaksi.

Tulen kirjoittamaan noista Venäjän uusista ydinaseista myöhemmin tällä blogipalstallani.

Taloudellinen voima määrittää aina lopulta myös sotilaallisen voiman. Venäjä voi olla tällä hetkellä ydinaseissa länttä edellä, mutta jos Venäjä jää taloudessa yhä enemmän jälkeen lännestä ja Kiinasta, maa alkaa hajota sisältä päin ilman ulkoisia tekijöitä. Niin hajosi Neuvostoliittokin.

Tuota mahdollista Venäjän hajoamista ei kuitenkaan kenenkään täällä lännessä pidä odottaa ratkaisuna päästä eroon meitä koskevista sotilaallisen turvallisuuden huolista.

                                                                                    ****

Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton - Naton ja Varsovan liiton - ydinaseiden tuoma turvallisuus maailmaan perustui pariteettiin ja kulloinkin heikommassa asemassa olevan pyrkimyksenä paritettiin. Pariteetti ei tarkoittanut sitä, että kummallakin osapuolella olisi ollut sama määrä ydinaseita kuvan 1 kertomana, vaan että pariteetti olisi sotilaallinen kyvykkyys olla tasoissa.

Voimasuhteet - ylivoima ja alivoima - vaihtelivat, johon alivoima-asemassa oleva sitten reagoi. Yhdysvallat reagoi ydinasearsenaalia kasvattamalla Neuvostoliiton konventionaalisten aseiden ylivoimaan 1950-luvulla. Yhdysvallat reagoi kehittämillä uusia ohjustyyppejä ydinaseille Neuvostoliiton saavuttaessa ydinaseiden määrässä Yhdysvallat 1970-luvulla. Venäjä puolestaan reagoi nyt uusilla ydinasetyypeillä Yhdysvaltojen kehitellessä ohjuspuolustusta, kun pelkää Yhdysvaltojen eliminoivan Venäjän ydinaseet.

Sotilaallinen pariteettipyrkimys on hyvä puolustustapa. Pyritään ylivoimaan, mutta tyydytään pariteettiin. Kiina kolmantena puolena tuo omat haasteensa. Nykymaailmassa paritettiin ei ole mahdollista päästä ilman ydinaseita. Tuo olisi syytä myös täällä Suomessa ymmärtää, kun emme kuulu ydinasesuojan alle.

Pariteetti tarkoittaa käytännössä sitä, että jos Länsi-Euroopalla ei ole vastavoimaa Venäjän ydinaseille, se ei voi yksin vastata Venäjän sotilaalliseen uhkaan, vaan olisi Venäjän sotilaallisesti painostettavissa. Eurooppa olisi Venäjän armoilla. Tämä peruskysymys ratkaisee sen, ettei Eurooppa voi irtautua Yhdysvalloista, vaikka joissakin Euroopan maissa on kovastikin halukkuutta.

Länsimaiden kyvykkyydestä vastata Venäjän sotilaalliseen uhkaan on syytä olla suuresti huolissaan. Länneltä puuttuu toimiva vastavastastrategia Venäjän hyökkäävän ulkopolitiikan patoamiseksi. Niin Georgian sodan ja Krimin niemimaan valloituksen jälkeen kuin nyt Itä-Ukrainan sodan aikana länsimaista - niin Natosta kuin EU:sta - on kuultu lähinnä paperitiikerin vaimeaa muminaa Venäjän interventiotoimille. 

Venäjän Krimin valloituksen jälkeen taloudellisia pakotteita saatiin tosiasiallisesti aikaan vasta sitten, kun Venäjän ohjuksella ammuttiin alas malesialainen matkustajakone Itä-Ukrainassa.

EU ajattelee ja pettää vain itseään, kun se luulee, että jonkun venäläisoligarkin tai -virkamiehen lisääminen pakolaislistalle olisi Venäjälle jokin pakote ja merkitsevä asia. Tehdään jotain, että saadaan itselle hyvä mieli, mutta Venäjään toimiin noilla ”pakotteilla” ei ole merkitystä.

EU:n pakotepolitiikka on varsin koomista, koska tosiasiallisesti EU:n käymä kauppa Venäjän kanssa on vain kasvanut. Euroopan unionin ja Venäjän välinen kaasukauppa kasvoi merkittävästi vuosina 2016 ja 2017 eikä vuosi 2018 tee poikkeusta (FIIA, Briefing Paper 9-2018/246).

Kuinka helvetissä tuo on mahdollista? Mitä helvetin järkeä tuon tyylisessä pakotepolitiikassa on?

Minskin rauhansopimusprosessi Saksan ja Ranskan johdolla on totaalinen fiasko. Minskin rauhansopimusprosessi on länsimaisen kyvykkyyden pohjanoteeraus Venäjä-asioissa. Minskin sopimuksilla EU pelasi vain aikaa, kun ei ollut kyvykkyyttä saada aikaan todellista ratkaisua. Länsimaiden kyvyttömyys Venäjän suhteen on nyt kestänyt viisi vuotta eikä mitään muutosta ole näkyvissä.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä EU:n Venäjä-politiikka perustui taloudelliselle keskinäisriippuvuudelle. Tuon politikan kiihkeimmät kannattajat olivat Saksa ja Suomi. Siis maat, jotka nyt kiihkeimmin kannattivat Nord Stream 2 -kaasuputkea Suomen ollessa koko Nord Stream -hankkeen alullepanija. Saksassa liittokansleri Schröderin ja Suomessa presidentti Halosen johdolla ajateltiin, että EU-Venäjä-keskinäisriippuvuus on uudenlaista idänpolitiikkaa, mikä johtaa vääjäämättä EU:n ja Venäjän lähentymiseen ja riippuvuuteen tavalla, joka eliminoisi osapuolten väliset konfliktit.

Jessus, miten tyhmää politiikkaa ja poliittista ajattelua! Suorastaan häpeällistä ei vain tuollaisten ajatusten keksijöille ja ajajille, vaan koko läntiselle Euroopalle.

No miten nyt onkaan käynyt? EU on tullut riippuvaisesti Venäjästä ennen kaikkea energian kautta, mutta Venäjä ei ole tullut riippuvaiseksi EU:sta. Venäjä tietää, että sillä on niin suuri ja riittävä osuus EU:n energiatoimittajana, ettei tuota venäläisenergiaa EU voi korvata välittömästi eikä edes vuodessa. Tuo korvattavuusaikajänne on se oleellisin, kun puhutaan EU:n vaikutusmahdollisuuksista vastatoimiin. Venäjä valmistelee myös suunnitelmia, joilla se voi irrottautua täysin muusta maailmasta internettiä myöten, jos tilanne sitä vaatii.

Se siitä keskinäisriippuvuusdesta.

Eipä ihme, että Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov on Münchenin rauhankonferenssissa yhtä hymyä, kun länsimaiden kanssa Venäjällä ei voisi yhtään paremmin mennä. Venäjä on onnistunut täydellisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan ilman suurempia ponnistuksia. Ponnekasta vastavoimaa ei ole ollut.

                                                                                    ****

Suomi ei kuulu Natoon eikä Suomella ole Naton ydinasesuojaa. Suomi ei voi koskaan yksin muodostaa pariteettia Venäjän kanssa vaan on aina ydinasesuojan ulkopuolella olevana altavastaaja suhteessa Venäjään.

Miten altavastaajan tulisi sitten toimia?

Suomen tämänhetkinen  puolustus perustuu siihen, että pyritään tekemään maahan tunkeutuminen tunkeutujalle niin kalliiksi, että kynnys hyökätä maahan olisi korkea.

Suomen puolustuksesta päättäjien olisi kuitenkin syytä muistaa, että  kynnys - vaikka se olisi korkeakin - on kuitenkin eri asia kuin lukossa oleva ovi.

Suomi siis hyväksyy ja varautuu siihen, että maahan voidaan hyökätä. Suomi ei pyri mahdollisen hyökkääjätahon - siis Venäjän - kanssa paritettiin, koska siihen Suomen voimavarat eivät alkuunkaan eikä ollenkaan riitä.

Suomi on hakenut turvaa Yhdysvalloista aseostoin ja yhteistyön tiivistämisellä, mutta Suomella ei ole ydinaseturvaa, jolla olisi merkitystä Venäjän näkemykseen Suomeen mahdollisesti kohdistuvan hyökkäyksen varalta. Tämä on hyvä esimerkki siitä, ettei Suomessa ymmärretä oikein ajattelua suurvaltojen näkökulmasta.

Ydinaseet ovat se asia, miksi kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä. Jos Venäjä ei olisi ydinasevalta, saattaisi olla muitakin ratkaisumahdollisuuksia Suomen puolustuksen järjestämiseksi, mutta nyt ei ole. En ole koskaan hyväksynyt sitä Suomen puolustuksen jo 1960-luvulta kylmän sodan aikaista ajatusta, että vihollisella olisi eräänlainen hyväksytty mahdollisuus päästä Suomen maaperälle, kun ja jos sotatoimia käydään konventionaalisilla aseilla.

On selvää, että Nato-maiden tapa estää täysin ennalta maahanhyökkäys on parempi tapa kuin Suomen tapa mahdollistaa pääsy maahan ja tuhota sitten vihollinen omalla maaperällä omia resursseja ja oman kansan ihmishenkiä menettäen.

Länsi-Eurooppa ei siis voi irrottautua Yhdysvalloista, koska Länsi-Euroopalla ei ole riittävää omaa ydinasekapasiteettia suhteessa Venäjään. Alkuvaiheen sotilaallisen kyvykkyyden parantamisen päämääräksi Euroopassa tulisi asettaa, että kyettäisiin estämään edes konventionaalisin asein käytävät konfliktit ja sodat mantereella, vaikka niihin liittyisi Venäjä. Venäjä vastaan olisi siis kyettävä luoman riittävä konventionaalisten aseiden vastavoima päätöksentekoprosesseineen.

Mielenkiinnolla odotan, millaisia esityksiä Euroopan länsimaat lähitulevaisuudessa tulevat esittämään Venäjän kasvavan ydinaseuhan johdosta. Euroopalla ei ole varaa sanoa Venäjälle ”kyllä” ja Yhdysvalloille ”ei” kuten ei ollut varaa 1980-luvun alussakaan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Tuolla on hyvä kirjoitus INF-sopimuksesta. Kirjoittaja oli aikoinaan ollut lobbaamassa Pershingien maihinnousua Britanniaan sekä neuvottelemassa itse INF-sopimuksesta: https://www.the-american-interest.com/2019/03/01/t...

Pieni korjaus Pesosen tekstiin: "Venäjä uhkasi Krimin valloituksen yhteydessä länttä melko suorasanaisesti ydinaseiden käytöllä, jos länsi puuttuu tilanteeseen."

Putin lausui uhkauksen vasta paljon Krimin valloituksen jälkeen. Niinpä hän viittasikin Venäjän mahdollisiin tuleviin operaatioihin, joihin Lännen ei pitäisi puuttua. Maaliskuu 2015: https://edition.cnn.com/2015/03/16/europe/russia-p...

Käyttäjän MikaLehtonen kuva
Mika Lehtonen

On mielenkiintoinen kysymys, mikä määrä ydinaseita riittää tekemään valtiosta "suurvallan". Pitääkö mahdollinen vihollinen pystyä tuhoamaan 100 % sesti (ja kuinka moneen kertaan), vai riittääkö esim. kapasiteetti, jolla pystyy halutessaan tuhoamaan kertaalleen esim. suuren pääkaupungin infran ja kaikki asukkaat.

Turvallisuuden kasvattaminen ydinaseiden määrää lisäämällä on perverssi ajatus. Ei tarvita kummoisia ennustajan lahjoja, jos ennustaa, että jossain vaiheessa - kenties piankin - edessä on väistämättä ydinsota, joka saattaa samalla olla maailmanloppu.

Käyttäjän AriPesonen1 kuva
Ari Pesonen

Mutta mehän olemme eläneet tuossa maailmassa toisesta maailmansodasta lähtien ilman ydinsotaa. Se, mihin rauha perustuu, on selostettu melko tarkasti blogissa (pariteettiasia)

Kysymys ei ole niinkään ydinaseiden määrästä vaan laadusta ja siitä, miten ydinohjuksia voidaan torjua. Jos Venäjä sijoittaa esimerkiksi Kaliningradiin ydinkärkiä vaikkakapa Iskander- tai Kalibr-ohjuksiin, Euroopan monet pääkaupungit olisivat reilusti alle 10 minuutin etäisyydellä ydiniskusta. Toinen asia on pienitehoiset taktiset ydinaseet, joita käytettäisiin konventionaalisten aseiden rinnalla.

Käyttäjän MikaLehtonen kuva
Mika Lehtonen

Lieneekö kiinteillä sijoituspaikoilla enää suurta merkitystä, kun sukellusveneissäkin on tuhovoimaisia ydinohjuksia. "Taktiset ydinaseet" ovat nekin erittäin vaarallisia jo ajatuksena. Niiden käyttäminen ainakin ydinasevaltojen välillä johtaa lopulta helposti koko arsenaalin täysimittaiseen käyttöönottoon.

Nikolai Holopainen

Putin uusia aseita esitellessään alleviivasi sitä, että mikäli jollekin taholle tulee mieleen, että Venäjän voi nukettaa pois maailmankartalta ilman seuraamuksia on väärässä. Pentagonissa sellaisia suunnitelmia on kenties ollut. Jos siinä menisi Eurooppa, niin se olisi collateral damage Nyt siellä ei enää tarvitse sellaisia suunnitelmia laatia. Ennen suojaavien merten syvyyksissä lymyää täystuho alle kymmenen minuutin päässä. Tämä on iso kuva. INF on siinä kuvassa yhdentekevä.

Käyttäjän Keijo Lindgren kuva
Keijo Lindgren

Ensin Suomi oli Saksan etu sitten Suomi oli Neuvostoliiton etu ja nyt USAn etu.
Tehtiin sitten mitä hyvänsä.

Käyttäjän MikkoPunkari kuva
Mikko Punkari

Pesosen visiointi Suomen tilanteesta edustaa tyypillistä militaristisen sotilasjohdon tapaa ajatella. Hänen mukaansa kyse turvallisuudessamme on vain hankittujen aseiden ja USA:n avun määrästä. Tämä on vaarallista harha-ajattelua mikä teoriana hylättiin jo aikanaan Kuuban kriisin yhteydessä. Silloinhan keskusteltiin siitä, kuinka monta tuhatta ydinohjusta Kuuba tarvitsisi torjuakseen naapurinsa USA:n uhan. Ja minkälaisen turvatakuun Kuuba olisi vaatinut esim. Venäjältä antaakseen selvän signaalin USA:lle.

Maailman geopoliitikkojen analyysien tuloksena oli skenaario, missä Kuuban tilanne todettiin turvallisimmaksi ilman sen huomattavaa sotavarustelua ja ulkomaista tukea. Puolustusaseistuskin on aina naapurin suurvallalle uhka mihin sen on reagoitava. Täten jokainen ase millä voidaan operoida rajojemme ulkopuolella, on uhka naapureillemme ja myös Suomelle itselleen.

Pres. Niinistön lausuma "kasakka ottaa ..." edustaa 1800-luvun historiankuvaa ja sellaisen esittäminen on halpahintaista propagandaa. Suomen asevarustelu on oikeistohallitusten aikana ryöpsähtänyt käsittämättömiin mittoihin ilman minkäänlaista kansalais- ja asiantuntijakeskustelua. Militaristit kuvittelevat harhaisesti olevansa itse asiantuntijoita näissä poliittisissa kysymyksissä. Nyt on korkea aika avata keskustelut sekä asehankinnoista että kansainvälisistä sotilaallisista yhteyksistä ja harjoittelusta. Muuten, kuten nyt näyttää, Suomi ajaa tilanteensa taas vastaavaan, mikä aiheutti talvisotamme.

Käyttäjän majuripasi kuva
pasi majuri

Niinpä niin. Suomi ajoi itsensä talvisotaan. Mistä näitä pellervoja riittää?

Käyttäjän paavonevalainen kuva
Paavo Nevalainen

Kyllä Kiina, Intia ja Pakistan ovat myös ydinasevaltioita, ja ne voivat omatoimisesti suistaa maailman ydintalveen. Israelkin pystyy kirjoittamaan historiaa hehkuvilla tulikirjaimilla.

Eurooppa on kyllä mielenkiintoisessa tilanteessa. Ehkä parasta, mitä USA voi tehdä, on estää yhteistyö kaupan alalla Venäjän ja EU:n kesken. Mutta sen USA on jo tehnyt! Seuraava Euroopan rooli on toimia mahdollisen sodan näyttämönä. Tähänkin rooliin Eurooppa on halukas, koska hallitukset haluavat pysyä vallassa, meni miten huonosti tahansa, ja olipa oikealla ja vasemmalla miten kova huutosakki tahansa.

Sotaa ei tietenkään välttämättä tarvita, mutta täydellinen roolivalmius kyllä.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset