AriPesonen1

Venäjän tehokas ase - ennen se oli rauhanliike, nyt oikeistopopulistit

  • Kuva 1. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton/Venäjän ydinaseiden määrät korreloivat Neuvostoliiton harjoittamaa rauhanpolitiikkaa.
    Kuva 1. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton/Venäjän ydinaseiden määrät korreloivat Neuvostoliiton harjoittamaa rauhanpolitiikkaa.
  • Kuva 2. Neuvostoliitto valjasti Picasson La Colombe -litografiakyyhkysen rauhanpolitiikalleen ja Saksan tilanteeseen.
    Kuva 2. Neuvostoliitto valjasti Picasson La Colombe -litografiakyyhkysen rauhanpolitiikalleen ja Saksan tilanteeseen.
  • Kuva 3. Maailman rauhanneuvosto jaksaa edelleen 2010-luvulla agitoida rauhanaatteella Natoa vastaan.
    Kuva 3. Maailman rauhanneuvosto jaksaa edelleen 2010-luvulla agitoida rauhanaatteella Natoa vastaan.

Julkaisin kirjoituksen tuolla ”Venäjän tehokas ase - ennen se oli rauhanliike, nyt oikeistopopulistit” -otsikolla ensi kerran jo vuosi sitten heinäkuussa (US-blogi 9.7.2018).

Kirjoitus on syytä julkaista uudestaan sen ajankohtaisuuden vuoksi.

Käymme parhaillaan eurovaaleja. Ennakkoäänestys on menossa ensi tiistaihin saakka. Varsinainen vaalipäivä on viikon päästä sunnuntaina 26.5.2019.

EU:n oikeistopopulistiset liikkeet ovat liittoutumassa - tai vähintäänkin hakemassa tiivistä yhteistyötä - keskenään. Suomesta kuvioissa mukana on myös Perussuomalaiset Laura Huhtasaaren johdolla.

Oikeistopopulistisesta liikehdinnästä on käytetty myös sävyisämpää kansallismieliset puolueet -määritelmää. Minä en voisi koskaan käyttää tuosta sekasikiöliikkeestä kansallismieliset puolueet -määritelmää. En koskaan. Kansallismielisyyden määritelmää tuo sekasikiöliike ei koskaan ansaitse.

Kyse oikeistopopulismissa on ennen kaikkea Venäjä-mielisyydestä, ei kansallismielisyydestä.

                                                                                  ****

Oikeistopopulistiset liikkeet ovat kokoontuneet tänään Italian Milanoon. Mukana Suomesta on myös Perusuomalaiset. Italia on EU:n nykyinen ja tuleva murheenkryyni ja Italian oikeistopopulismi on tuon kryynin yksi ilmentymä.

Italian talous on kuralla eikä maa ole kyennyt taloudellisen kyvykkyyden parantamisen edellyttämiin uudistuksiin. Italia on taloudellisessa rapakunnossa. Italia on ollut jo pitkään taloudellisessa rapakunnossa.

Rapakuntoisen valtion kansa on nyt viimeisimpänä keinona tukeutunut oikeistopopulistiseen liikkeeseen ratkaisuna saada asiat paremmalle tolalle tekemättä itse mitään. Kysymys on siitä, että omat laskut halutaan muiden maksettavaksi.

Italiasta on tullut oikeistopopulistisen liikkeen johtovaltio, ja se on nähnyt mahdollisuudekseen kokoamalla Euroopan oikeistopopulistiset liikkeet yhteen pönkittää omaa asemaansa EU:ssa. Italia on siis pyrkimässä eurooppalaisen oikeistopopulismin vetäjäksi - ja Venäjän avittamana, tietty.

Suomessa mukaan tuohon EU:n sisällä Italian johdolla törröttävään sekasikiölaumaan on lähtenyt Perussuomalaiset.

Muutoin en tuon ”vika kaikkiin ongelmiin on muissa, ei missään nimissä meissä ” -sekasikiölauman toimiin puuttuisi, mutta Venäjä on nähnyt liikkeessä taas kerran oivallisen mahdollisuuden hajottaa EU:ta sisältä päin.

Venäjä on  toiminut määrätietoisesti jo vuosien ajan oikeistopopulististen liikkeiden tukemisessa. Venäjä on jo saanut itselleen myös jo tulosta aikaan.  

Onko Venäjälle tulossa eurovaaleissa jättipotti?

Jos minusta on kiinni, ei kuuna päivänä. En koskaan voisi äänestää Putin- ja Venäjä-mielisiä Euroopan parlamenttiin eurovaaleissa. En koskaan.

                                                                                  ****

Itävallan hallituspuolueen ryhmänjohtaja lieventäisi Venäjä-pakotteita: ’Pakotteista ei ole ollut minkäänlaista apua’” (IL 10.11.2018).

Tuo Iltalehden uutisotsikko oli siis viime vuoden puolelta. Itävallan oikeistopopulistinen hallitus halusi ja haluaa Venäjä-pakotteista eroon.

Itävallan varaliittokansleri Strache eroaa tehtävästään: käy salaa kuvatulla videolla kauppaa venäläis­oligarkin sukulaista esittävän naisen kanssa” on tuore uutisotsikko Helsingin Sanomien nettisivuilla (HS 18.5.2019).

Oikeistopopulistisen hallituspuolueen FPÖ:n johtaja, varaliittokansleri Heinz-Christian Strache joutui tänään eroamaan tiedotusvälineiden kerrottua hänen halukkuudestaan ottaa vastaan lahjuksia venäläisen oligarkin sukulaisena esiintyneeltä naiselta. Nainen kertoi olevansa Putinin ystävä.  

Strache suostui salaa kuvatulla videolla Kronen Zeitung -lehteä koskeviin venäläisnaisen esittämiin järjestelyihin, jos lehti puolestaan auttaa FPÖ:n vaalikampanjointia. Vastineeksi Strache lisäksi esitti, että hallitukseen noustuaan hän voisi tehdä venäläisnaisen kanssa tätä hyödyttäviä julkisia sopimuksia esimerkiksi rakennusalalla.

Tuo Itävallan tapaus on hyvä esimerkki, miksi tuota helvetin oikeistopopulistista sekasikiölaumaa ei kenenkään pidä äänestää Euroopan parlamenttiin.

                                                                                  ****

Oheinen tämän luvun jälkeinen kirjoitus on siis julkaistu ensi kerran 9.7.2018 ja siinä on kirjattuna tuon ajankohdan tapahtumia, jotka saattavat tuntua nyt vanhoilta.

Kyse kaiken kaikkiaan on siis siitä, että Venäjällä ja Venäjää ennen Neuvostoliitolla on erittäin hyvä hajuaisti haistella Euroopasta sellaisia trendejä ja ihmisten mieltymyksiä, joita se osaa taitavasti vahvistaa edukseen ja hajottaa vastapuolta. Rauhanliikkeen on korvannut oikeistopopulismi.

Nyt oikeistopopulistit keinolla millä hyvänsä pyrkivät saamaan valtaa hinnasta tai keinoista välittämättä. Venäjä on haistanut oikeistopopulistisen haaskan ja käyttää tuota halukasta haaskaa häikäilemättä hyväkseen. On käyttänyt jo pitkän aikaa kuten rauhanliikettäkin aikanaan.

                                                                                  ****

Elokuva Mieletön elokuu, 22.6.2018 klo 20.45, TV 1.

Komedia kylmän sodan Helsingistä vuonna 1962. Kansainvälinen nuorisofestivaali aiheuttaa mellakoita ja naiset menettävät sydämensä ulkomaalaisille miehille. N: Kati Outinen, Laura Birn. O: Taru Mäkelä. Suomi 2013. (U) 1 h 39 min.

Edellä mainittu TV 1:ssä juhannusaattona esitetty elokuva antoi minulle kipinän kirjoittaa tämän pitkän blogikirjoituksen. Elokuva ensiesitys televisiossa oli 3.1.2016 (Yle Areena 3.1.2016).

Tämä kirjoitus edellyttää lukijalta suurta kärsivällisyyttä. Blogikirjoitus on tarkoitettu luettavaksi kirjoituksen teemaan syvästi vihkiytyneille - siis niille, joita kiinnostaa itäisen naapurinne kyseenalaiset toimintatavat länsimaissa niin historiassa kuin tänä päivänä.

Itäisen naapurimme toimintatavat noudattavat edelleen samaa peruskaavaa kuin kylmän sodan aikaan. Mikään ei ole muuttunut.

Tuo Mieletön elokuu -elokuva on vain aasinsilta kirjoitukseni aiheeseen. Aasinsilta siihen, millaisia keinoja entinen Neuvostoliitto ja nykyinen Venäjä ovatkaan keksineet edistääkseen omia päämääriä länsimaissa. Miten tavallisia ihmisiä eikä vain pelkästään poliitikkoja tai silmäätekeviä on käytetty hyväksi.

”Rauha ja ystävyys”, ”rauha ja ystävyys”, ”rauha ja ystävyys” -huudot toistuvat Mieletön elokuu -elokuvassa noin kahdeksan minuutin kohdalla, kun nuorisofestivaalilaiset vyöryivät banderolleineen pitkin Helsinkiä.

Helsingin kymmenpäiväisen nuorisofestivaalin (Yle 8.9.2006) järjestäjinä toimivat Demokraattisen nuorison maailmanliitto (DNML) sekä Prahassa päämajaansa pitänyt International Union of Students (IUS). Kyseisten järjestöjen taustalla oli Neuvostoliitto liittolaisineen.

Vuosikymmentä myöhemmin vuonna 1973 Agit Prop lauloi Rauha, ystävyys, solidaarisuus -kappaletta jatkaen vuoden 1962 kansainvälisen nuorisofestivaalin teemaa sanasta sanaan. Tuo Agit Propin esitys löytyy vaikkapa YouTubesta tuolla laulun nimen hakusanalla. Kannattaa käydä kuuntelemassa, että pääsee mukaan itäisen ystävämme rauhanaatteen tunnelmaan.

Noina kylmän sodan vuosina ja vuosikymmeninä Neuvostoliitolla riitti lännessä ja lännen tuntumassa rauhanaatteen agitaattoreita ihan ilmaiseksi aina 1980-luvun puoliväliin saakka. Kolme vuosikymmentä aikaisemmin 1950-luvun alussa Neuvostoliitto myös tiesi, mikä vetosi sodan kokeneiden tunteeseen, kun toisen maailmansota oli vielä tuoreessa muistissa.

Rauhanliike ennen

Maailman rauhanneuvosto - World Peace Council (WPC) - on omien sanojensa mukaa anti-imperialistinen, riippumaton ja liittoutumaton rauhanliike. Siis riippumaton ja liittoutumaton.

WPC perustettiin vuoden 1950 marraskuussa, mutta liikkeen synnyinprosessi sai alkunsa jo vuonna 1948 Puolassa pidetyssä Älymystön rauhankongressissa rauhan puolustamiseksi (Мировой Конгресс Интеллектуалов в защиту Мира, Światowy Kongres Intelektualistów w Obronie Pokoju). Ajankohta on melko tarkalleen sama, jolloin myös Naton perustamisprosessi alkoi.

Puolan rauhankongressilla ei tosiasiallisesti ollut mitään tekemistä rauhanliikkeen kanssa.

Raadollisesti rauhankongressi oli osa Neuvostoliiton ja Stalinin alkavaa tavoitetta hidastaa Yhdysvaltain johtamaa ydinaseohjelmaa länsimaissa vaikuttamalla maailman yleiseen mielipiteeseen edistämällä kommunistisia voimia rauhankannattajina ja vastaavasti kuvaamalla lännen toimia uhkana rauhalle.

Tuolloin vuonna 1948 sai alkunsa myös nykyisessä muodossa Neuvostoliiton määrittelemänä käsite ”amerikkalainen imperialismi”, joka edelleen pitää puoliaan täällä Suomessa vielä 70 vuoden jälkeen.

WPC:stä muodostui Neuvostoliiton tärkein sodanjälkeinen näyteikkunajärjestö ja politiikantekoväline, jolla pyrittiin vaikuttamaan länsimaissa asuvien ihmisten mielipiteeseen tavoilla, jotka ihmiset kokivat tärkeäksi tuolloin. WPC oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean kansainvälinen osaston ja Neuvostoliiton rauhan komitean suorassa ohjauksessa.

WPC:n ensimmäinen päämaja oli Pariisissa, mistä se karkotettiin ns. viidennen kolonnan edustajana, kun Ranskalle selvisi rauhanneuvoston todellinen luonne. Pariisin jälkeen WPC:n päämajalle ei enää löytynyt tilaa Nato-maissa, ja Neuvostoliitto joutui etsimään uutta päämajasijaintia blokkien väliseltä alueelta.

Itävallassa vuosina 1954-1968 ollessaan neuvosto joutui vuonna 1957 muuttamaan nimeään International Institute for Peace -järjestöksi tullakseen jotenkin toiminnalleen mahdolliseksi Itävallassa. Vuodesta 1968 vuoteen 1991 WPC:n päämaja oli Helsingissä ja sen jälkeen Kreikassa.

Jos Neuvostoliiton kylmän sodan alkuvaiheen rauhankampanja kiinnostaa enemmän, esitän luettavaksi Vladimir Dobrenkon laatiman tutkielman otsikolla ”Conspiracy of Peace: The Cold War, the International Peace Movement, and the Soviet Peace Campaign, 1946-1956”, joka löytyy täältä.

                                                                                  ****

Mikä sai Stalinin ja Neuvostoliiton ottamaan rauhanliikkeen välineeksi suurvaltapolitiikkaan heti toisen maailmansodan jälkeen? Mikä sai Stalinin ja Neuvostoliiton ottamaan rauhan käsitteen kaikessa mahdollisessa välineeksi suurvaltapolitiikkaan, josta yhtenä esimerkkinä olivat nuorisofestivaalit vaikkapa Helsingin tapaan vuonna 1962?

Rauhalla ja pyyteettömällä rauhatahtoisuudella ei ollut mitään tekemistä Neuvostoliiton tavoitteissa, kyse oli puhtaasta turvallisuus-, puolustus- ja suurvaltastrategiasta. Jo vuoden 1948 Puolan rauhankongressissa kyse oli ydinaseista ja niihin liittyen Naton perustamisesta. Toisen maailmansodan tiimoilta Yhdysvalloilla oli jo ydinase, mitä Neuvostoliitolla ei vielä ollut.

Naton perustamisen myötä länsi pyrki luomaan vastavoimaa Neuvostoliiton konventionaalisten aseiden ylivoimalle Euroopassa. Neuvostoliitto olisi kyennyt tuolla ylivoimalla valtaamaan koko Euroopan ilman suurempia menetyksiä aina Atlantin rannikolle saakka.

Läntisen Euroopan puolustaminen perustui Natossa toisen maailmasodan jälkeen siis ydinaseisiin.

Neuvostoliitto räjäytti ensimmäisen atomipomminsa 29. elokuuta 1949 ollen reilun puolivuosikymmentä Yhdysvaltoja jäljessä. Puolivuosikymmentä ydinaseiden kaltaisissa joukkotuhoaseissa on pitkä aika. Stalin ja Neuvostoliitto olivat hieman hädissään.

Offset strategy on nimitys yhdysvaltalaiselle turvallisuus- ja puolustuspoliittiselle strategialle, joita Yhdysvallat on luonut toisen maailmansodan jälkeen sekä itsensä että liittolaistensa turvaksi. Osuvin suomalainen käännös Offset strategy -sanalle lienee vastavoimastrategia.

Ensimmäisen strategian loi kenraali Dwight David Eisenhower 1950-luvun puolivälissä ja tuon vastavoimastrategian kausi kesti 1950-luvulta 1970-luvun puoliväliin. Alun perin strategian nimi oli New Look, historian valossa käytetään nykyisin nimenä myös Offset Strategy (The U.S. Offset Strategy).

Neuvostoliiton konventionaalinen armeija oli siis vahva toisen maailmasodan jäljiltä. Vastavoimastrategian pohjimmainen lähtökohta oli, ettei Yhdysvaltojen ja Euroopan Nato-maiden kannata rakentaa Neuvostoliiton vertaista konventionaalista armeijaa, vaan vastavoima luodaan asymmetrisesti ydinasein.

Ensimmäinen vastavoimastrategia olikin hyvin toimiva strategia siihen saakka, kunnes Neuvostoliitto teki suuria panostuksia taktiseen ja strategiseen ydinasearsenaaliinsa ja ylitti lännen ydinasekapasiteetin kuvan 1 mukaisesti 1970-luvun jälkipuolella. Kuva 1 kertoo myös Yhdysvaltain ydinaseiden ylivoiman toisen sodan jälkeen, joka perustui siis Eisenhowerin johdolla luotuun ensimmäiseen vastavoimastrategiaan.

Ymmärrettävästi rauhanaatteella oli laajaa kantapintaa Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen. Lännessä ihmiset eivät vielä 1940- ja 1950-lukujen taitteessa täysin ymmärtäneet muuttunutta tilannetta, jossa Neuvostoliitto olisi lännen vihollinen.

Neuvostoliitto otti yhdeksi keskeisemmäksi toimintastrategiakseen pyrkimyksen vaikuttaa eurooppalaisten ihmisten rauhantahtoisuuteen perustamalla rauhanaatteen liikkeitä eri muodoissa. Muotoja ja liikkeitä rauhan ja solidaarisuuden teemoilla Neuvostoliitolla riitti.

Kun nyt 2010-luvulla puhutaan Venäjän hybridivaikuttamisesta, ei mitään uutta ole tapahtunut. Neuvostoliitolle ja nykyisin Venäjälle mielipidevaikuttaminen vastustajien joukossa on tuttua puuhaa. Nyt poikkeuksellista on se, että toisin kuin kylmän sodan aikaan, Venäjä on onnistunut tällä vuosikymmenellä tavoitteissaan lähes täysin.

                                                                                  ****

Neuvostoliitolla oli ja Venäjä edelleen on suuri kyky löytää lännestä ns. hyödyllisiä idiootteja ajamaan etujaan. 1950-luvulla WPC värväsi johtoasemiin vasemmistolaisia rauhanaktivisteja, jotka eivät välttämättä oivaltaneet liittyneensä järjestöön, jota Neuvostoliitto käytti vain välineenä ajamaan raadollisia suurvaltapoliittisia päämääriään.

Neuvostoliitto onnistui valjastamaan runsaasti eurooppalaisia kuuluisuuksia ajamaan pyyteellisiä etujaan WPC-rauhanliikkeen kautta.

Yksi esimerkki WPC:hen ”värvätyistä” on ranskalainen Jean Frédéric Joliot-Curie, josta tuli Maailman rauhanneuvoston ensimmäinen puheenjohtaja. Nuorempana Joliot-Curie toimi nobelisti Marie Curien assistenttina. Hänen tieteellinen uransa koski atomin ytimen tutkimusta, kuinkas muuten. Joliot-Curie sai vaimonsa Irène Joliot-Curien kanssa kemian Nobelin vuonna 1935.

Muita kylmän sodan aikaisia Neuvostoliiton palvelukseen rauhanliikkeen kautta valjastaneita suuruuksia olivat muun muassa yhdysvaltalainen sosiologi ja kansalaisoikeusliikkeen johtajia W. E. B. Du Bois, yhdysvaltalainen näyttelijä, urheilija, kirjailija ja kansalaisoikeusaktivisti Paul Robeson, yhdysvaltalainen kirjailija Howard Fast, espanjalainen kuvataiteilija Pablo Picasso, ranskalainen historioitsija, runoilija ja kirjailija Louis Aragon, brasilialainen kirjailija Jorge Amado, chileläinen Nobel-palkittu runoilija Pablo Neruda, unkarilainen marxilainen filosofi ja kirjallisuuskriitikko György Lukacs, italialainen taidemaalari Renato Guttuso, ranskalainen filosofi ja kirjailija Jean-Paul Sartre, meksikolainen taidemaalari ja graafikko Diego Rivera ja syyrialainen vallankumousjohtaja Muhammad al-Ashmar.

Neuvostoliiton hybridivaikuttamisen kyvykkyydestä jo tuolloin kertoo Pablo Picasson tapaus. Picasson kuuluisa kyyhkynen (La Colombe -litografia) valittiin aluksi Pariisissa vuonna 1949 pidetyn Rauhankannattajien maailmankongressin (World Congress of Partisans for Peace) tunnukseksi ja myöhemmin Picasson kyyhkynen hyväksyttiin koko WPC:n symboliksi.  

Kuva 2 on otettu vuonna 1952 Itä-Berliinissä pidetyssä WPC:n kongressissa, jossa Picasson kyyhkysen alapuolisessa bannerissa luki ”Deutschland muss ein Land des Friedens sein“. Vapaasti suomennettuna: "Saksan on oltava rauhan maa".

Neuvostoliitto tyrkytti siis rauhaa ihan joka paikkaan.

Jaetusta Saksasta ”rauhan maana” oli tulossa Neuvostoliiton seuraava ongelma. Berliinin saarto oli jo ollut 24.6.1948-12.5.1949 välisenä aikana, ja Saksan tilanne kärjistyi Berlinin muurin rakentamiseen vuonna 1961. Ponnisteluilla rauhaan vedoten Neuvostoliitto ei kyennyt ratkaisemaan Saksan kysymystä luomansa rauhanliikeagendan ja WPC:n avulla.

Tuorein WPC:n esimerkki Venäjän poliittisten etujen ajamisesta tältä kesältä on ”WPC against NATO Summit 2018” -tapahtumat, joiden iskulause on ”Yes to peace, no to Nato” (WPC 6.7.-7.7.2018). Kuvassa 3 esitetty WPC:n Naton vastainen juliste kertoo paljon järjestöstä, joka näyttää edelleenkin perustavan toimintaansa kylmän sodan aikaisiin menetelmiin.

                                                                                  ****

Rauhanaatteella ja rauhanliikkeellä ratsastaminen osoittaa entisen Neuvostoliiton ja nykyisen Venäjän kyvykkyyttä löytää lännessä tapoja, jotka vetoavat päättäjiin, merkkihenkilöihin sekä myös tavallisiin ihmisiin.

WPC:n pääsihteeriksi vuonna 1977 valitun intialaisen Romesh Chandran ”Neuvostoliiton ulkopolitiikan päämäärinä ovat saada aikaan pysyvä rauha ja rauhanomainen rinnakkaiselo erilaisten yhteiskuntajärjestelmien omaavien maiden kesken” -sanojen perusta kantaa edelleen hyvin etenkin Suomessa.

Chandran rakentamat rauhankampanjat oli suunnattu pelkästään länttä vastaan. Rauhanomainen rinnakkaiselo -termi on meille liiankin tuttu, jonka käyttöä ei presidentti Urho Kekkonenkaan kavahtanut.

Olisi pitänyt kavahtaa.

Venäjä osaa edelleen muodostaa monimutkaisia kuvioita ja valjastaa länsimaissa vaikutusvaltaisia ihmisiä mukaansa täyttämään Venäjän intressejä. Monet WPC:n piirissä keksityt vanhat iskulauseet ja iskusanat toistettuna ovat iskostuneet ihmismieliin pysyvästi ja ne vaikuttavat takaraivossa edelleen.

WPC:n rahoitus kokonaisuudessaan tuli käytännössä Neuvostoliitolta. 1970-luvun lopulla Neuvostoliitto antoi järjestölle noin 50 miljoonaa dollaria vuodessa, mikä oli tuohon aikaan iso rahasumma. Rahaa kierrätettiin WPC:n päämajan kautta, siis vuosina 1968-1991 Helsingin kautta ja osaltaan - mutta vain osaltaan - Neuvostoliitto sijoitti päämajan maahan, josta rahan liikkeet länteen olivat helpommin mahdollisia.

Neuvostoliiton rahavirroille otollisia kanavia WPC:n kautta länteen olivat mm. Sosialistinen internationaali (SI), joka oli sosiaalidemokraattisten puolueiden kansainvälinen yhteistyöjärjestö ja jossa myös Suomen SDP oli mukana. WPC:n kautta Neuvostoliiton rahavirroille Suomeen oli esimerkiksi SDP:n Kansainvälinen solidaarisuussäätiö (nykyinen Solidaarisuus).

SDP:n Nato-vastaisuudella ja Yhdysvaltojen vastustamisella on siis vanhat juuret pitkälle kylmän sodan aikaan. Noista WPC:n rahavirroista löytyisi vielä paljon tutkittavaa Suomenkin osalta.

Suomessa WPC:hen kuului aikaisemmin myös vuonna 1949 perustettu Suomen rauhanpuolustajat ry (Suomen Rauhanpuolustajat), joka ei ollut sidoksissa SDP:hen. Sen sijaan SKDL oli Rauhanpuolustajien jäsenjärjestö ennen puolueen lakkauttamista.

Jos haluaa peilata Venäjän nykyisiä vaikutustapoja ja vaikutuskyvykkyyttä lännessä, kannattaa tutustua tarkasti siihen laajaan kudelmaan, jonka Neuvostoliitto loi kylmän sodan jälkeen ja joka kesti voimissaan pitkälle 1980-luvulle aina Reaganin ja Gorbatšovin aikoihin saakka. Aineistoa on runsaasti, jonka tunteminen on suureksi eduksi Venäjän nykyajan monimutkaisten toimintamallien ymmärtämiseksi.

Pari lukemisen arvoista kirjaa on vuonna 1991 julkaistu Richard F. Staarin Foreign Policies of the Soviet Union -kirja ja vuonna 2001 julkaistu Andrew G. Bonen Russell and the Communist-Aligned Peace Movement in the Mid-1950s -kirja.

                                                                                  ****

Vietnamin sodan jälkeen WPC sai uutta nostetta 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, kun maailmanpoliittinen tilanne kiristyi. Vaikka Vietnamin sodan vastaisen rauhanliikkeen enemmistöllä ei ollut mitään tekemistä WPC:n kanssa, Vietnamin sotaan liittyvä rauhanliike loi kuitenkin Neuvostoliiton päämääriä tukevaa kansaismielipidettä Eurooppaan.

Vuodesta 1976 Neuvostoliitto alkoi sijoittaa Eurooppaan SS-20 keskipitkän matkan ydinohjuksia. Nuo ohjukset käänsivät kuvan 1 mukaisesti Neuvostoliiton ydinaseiden lukumäärän Yhdysvaltoja suuremmaksi.

Yhdysvallat oli kuitenkin aloittanut toisen vastavoimastrategian (The Second U.S. Offset Strategy) kehittämisen jo ennen 1970-luvun puoliväliä, kun Neuvostoliiton ydinaseiden määrän kehityssuunta ja sen muodostama uhka Euroopalle oli tiedossa.

Yhdysvaltojen ja Euroopan Nato-maiden huoli 1970-luvun alkupuolelta oli ollut, miten pitää yllä turvallisuutta turvautumatta ydinaseisiin, kun Neuvostoliitto oli saavuttamassa Yhdysvaltain ydinase-etumatkan. Neuvostoliiton ydinasemäärä ja tuhovoima ylitti siis Yhdysvaltain ydinasemäärän ja tuhovoiman vuosien 1977-78 ajankohtana.

Vuonna 1979 Nato ja Yhdysvallat tekivät päätöksen sijoittaa Eurooppaan uuden sukupolven tutkaohjatut Pershing II -ohjukset sekä BGM-109G Gryphon -risteilyohjukset.

Pershing II -ohjukset tulivat Saksaan vuonna 1983 ja BGM-109G Gryphon -risteilyohjukset kuuteen eri sijaintipaikkaan Euroopassa niin ikään vuodesta 1983 lähtien. Vuodesta 1984 lähtien Euroopassa oli ilmasta maahan laukaistavia tuolloin uudentyyppisiä laserohjattuja AGM-114 Hellfire -panssarintorjuntaohjuksia.

Noina 1980-luvun alun vuosina uudet risteilyohjukset tulivat tutuksi käsitteeksi koko Euroopassa. Puheissa olivat myös euro-ohjukset. Parhaillaan uusintana esitettävä Deutchland 83 -saksalaissarja kuvaa hyvin vallinnutta kireää ydinaseiden luomaa turvallisuustilannetta Euroopassa 1980-luvun alkupuolella (Yle Areena, Deutchland 83).

                                                                                  ****

WPC kampanjoi voimakkaasti uusien yhdysvaltalaisohjuksien sijoittamista vastaan. 1980-luvun alussa Euroopassa oli laajoja ydinohjuksia vastustavia mielenosoituksia ja ohjusvastainen toiminta oli kiivasta. WPC järjesti mielenosoituksia nimenomaan yhdysvaltalaisohjuksia vastaan, ei neuvostoliittolaisohjuksia vastaan. Se siitä järjestön riippumattomuudesta ja liittoutumattomuudesta.

WPC rahoitti 1980-luvun alkupuolella eurooppalaista rauhanliikettä, joka pääosin tietämättään tuki Neuvostoliiton päämääriä ydinasekysymyksissä.

Syyskuussa 1981 Tanskan viranomaiset karkottivat Neuvostoliiton suurlähetystön toisen sihteerin ja KGB:n toimihenkilön Vladimir Merkulovin. Tanskalaisviranomaisten mukaan Merkulov antoi rahaa tanskalaiselle Arne Herløv Petersenille hämärässä tarkoituksessa (U.S. Department of State, Foreign Affairs Note, 3-1983). Petersen johti tuolloin kööpenhaminalaista rauhan ja turvallisuuden yhteyskomiteaa (Liaison Committee for Peace and Security), joka toimi yhteistyössä WPC:n kanssa ja tavallaan WPC:n alaisuudessa. Vladimir Merkulovin antamilla rahoilla kööpenhaminalaisen rauhankomitean oli määrä rahoittaa sanomalehtikampanjaa, jossa vaaditaan pohjoismaisen ydinaseettoman vyöhykkeen perustamista.

Pohjolan ydinaseeton vyöhyke oli ollut Neuvostoliiton pitkäaikainen toive ja tavoite.

Oheinen on vain yksi esimerkki, kuinka Neuvostoliitto toimi lännessä ajaakseen etujaan rauhanliikkeen kautta toisesta maailmansodassa pitkälle hajoamiseensa saakka. Salaisia rahavirtoja Venäjä käyttää edelleen.

Tuskinpa kaikki ydinaseita vastustavat mielenosoittajat tuolloin tajusivat, mikä merkitys läntisillä ydinaseilla oli myös heidän turvallisuudelleen. Monien mieli on muuttunut tuon jälkeen päinvastaiseksi, esimerkkinä Naton nykyinen pääsihteeri Jens Stoltenberg, joka oli 1960-luvulla Rød Ungdom -järjestön ahkera Vietnamin sodan, ydinaseiden ja Naton vastustaja.

Oikeistopopulismi nyt

Helsingin Sanomissa oli viime vuoden helmikuussa Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja Saska Saarikosken kirjoitus otsikolla ”Lännen hyödylliset idiootit Putinin apureina – Takinkääntö on ollut Suomessakin vauhdikasta” (HS 23.2.2017).

Kirjoitus kannattaa käydä kertaamassa nyt ja tulevaisuudessa vielä uudelleen ymmärtääkseen yhä enemmän Venäjän tämän vuosikymmenen toimia ja ennen kaikkea sitä, miten Venäjä taitavasti osaa käyttää hyväkseen länsimaihin syntyviä suuntauksia ja teemoja sekä niitä kannattavia poliitikkoja. 

Saska Saarikoski kirjoitti: ”Länsimaiden vasemmistolaiset tukivat aikanaan Neuvostoliiton diktatuuria, nyt oikeistopopulistit tukevat Venäjän diktatuuria. Moskovassa tiedetään, että lännessä riittää hyödyllisiä idiootteja.

Juuri tuosta kysymys oli ennen kylmän sodan aikaan. Juuri tuosta kysymys on edelleen nyt: hyödyllisistä idiooteista, joita tuntuu lännessä aina vain riittävän.

Kerroin edellä lähes neljä vuosikymmentä kestäneen esimerkin, kuinka Neuvostoliitto käytti rauhanliikettä ajamaan etujaan lännessä. Kylmän sodan aikaan näitä hyödyllisiä idiootteja oli älymystössä ja korkeasti koulutettujen keskuudessa eikä niinkään poliitikkojen keskuudessa kommunismiin ja sosialismiin vetoa tuntevia vasemmistopoliitikkoja lukuun ottamatta.

Nyt tilanne kääntynyt päinvastaiseksi.

Venäjän pitkäaikainen ulkoministeri Sergei Lavrov lausui vuoden 2017 Münchenin turvallisuuskonferenssissa Venäjän kannan länsimaiseen demokratiaan ja markkinatalouteen: ”Lännen määräämä maailmanjärjestys on tiensä päässä”.

Lavrov tarkoitti lännen liberaalia maailmanjärjestystä, jonka Venäjä on kokenut samalla tavalla eduilleen uhkana kuin Neuvostoliitto Yhdysvaltain ydinaseita heti toisen maailmansodan jälkeen ja 1980-luvun alussa ja johon se valjasti yhdeksi toimintavälineekseen rauhanliikkeen.

Vielä tuolloin vuoden 2017 talvella Lavrovin sanoja ei juurikaan noteerattu lännessä. Ehkäpä viimeistään nyt noteerataan, kun maahanmuutto- ja pakolaispolitiikka kurittaa läntistä Eurooppaa ja haastaa Euroopan kautta vähäpätöisenä asiana jopa lännen maailmanjärjestystä.

                                                                                  ****

Venäjä on aina perustunut autoritääriseen yhden johtajatahon järjestelmään. Niin tsaarin aika, niin kommunismin aika Neuvostoliiton ilmentymänä, niin Putinin aika. Venäjällä ei tule koskaan olemaan muun muotoista aatejärjestelmää, ei koskaan.

Vladimir Putinista tuli Venäjän presidentti toukokuun 7. päivänä vuonna 2000, ja sitä ennen hän oli ollut virkaa tekevä presidentti vuoden 1999 viimeisestä päivästä lukien.

Valtaan noustuaan Putin sai voimakkaasti tukea venäläisiltä neo-eurasianisteilta, joiden kärkihahmo oli Moskovan valtionyliopiston professori Aleksandr Dugin (Александр Дугин).

Dugin kirjoitti vuonna 1997 kirjan nimellä Geopolitiikan perusteet, Venäjän geopoliittinen tulevaisuus (Основы Геополитики, Геополитическое будущее России).

Kirja on melko ikävää luettavaa eikä sitä jaksa oikein kokonaan lukea, mutta siitä on kaivettavissa Putinin toteuttamien Venäjän toimien 2000-luvun ideologinen perusta, joka perustuu pitkälti imperialismiin ja Venäjän halukkuuteen laajentaa intressipiiriään.

Putinin aikakaudella keskeisin pilari Venäjän ideologisessa perustelussa mm. vahvistaa otetta rajanaapurimaissa pohjautuu jo 1920-luvulla alkunsa saaneisiin eurasianismiin (евразийство) ja neo-eurasianismiin (неоевразийство). Nykyajan tunnetuin venäläinen neo-eurasianisti on juuri Aleksandr Dugin.

Venäjän imperialistiset pyrkimykset ja halukkuus laajentaa intressipiiriään on vain toinen puoli Venäjän geopolitiikkaa ja maailmanpolitiikkaa. Toinen puoli on pyrkimys hajottaa Venäjän vastavoimia ja mieluummin vieläpä sisältäpäin ikään kuin virus.

                                                                                  ****

Oikeistoradikalismia, uuskonservatismia ja oikeistopopulismia on läntisessä maailmassa ollut aina muodossa tai toisessa, enemmän tai vähemmän.

Lännessä vahvistuneilla oikean laidan oikeistoaatteilla populistisessa muodossa on yllättäen yhteyttä Duginin ajatuksiin, vaikka yhteyttä ei ole luotu tietoisesti. Duginin teoria näyttää vain kohtaavan käytännön.

Toisen maailmansodan jälkeen oikeistopopulismi eri muodoissa ei ole koskaan ollut lännessä niin vahva ja vaikuttava kuin nyt. Osittain tähän löytyy vastaus Venäjältä, joka on haistanut hyvin vaikutusmahdollisuudet toimintaan lännen sisällä vastaavasti kuten Neuvostoliitto oli haistanut rauhanliikkeen vaikutusmahdollisuudeksi toimintaan lännen sisällä.

Läntisten maiden oikeistopopulismin perusta ei siis kuitenkaan ole lähtenyt Venäjältä, mutta Venäjä on edesauttanut syntynyttä tilaisuutta edistääkseen päämääriään maailmanpolitiikassa sekoittamalla ja hajottamalla länttä vähäisin voimavaroin. Hajotukseen tarvittavia voimavaroja ja välineitä Venäjä on saanut lännestä itsessään. Venäjän ei ole tarvinnut tehdä kummoisia investointeja suureen aikaansaannokseen. Pelkkä venäläinen katalyytti on riittänyt lännen sekoittamiseen.

Aleksandr Dugin tunnetaan melko hyvin lännen tietyissä piireissä, muttei täysin.

Duginin vahva noususuhdanne muutama vuosi sitten Venäjän ulkopuolella mm. Itä-Euroopan ns. ”epäliberaalin demokratian” teoreetikoiden ja lännen uustraditionalistien piirissä ei kuitenkaan perustu geopolitiikkaan tai eurasianismin muotoisiin ajatuksiin vaan ns. Neljänteen poliittiseen teoriaan (The Fourth Political Theory, Четвертая политическая теория), jonka Dugin julkaisi vuonna 2009.

Duginin kirja neljännestä poliittisesta teoriasta löytyy venäjänkielisenä täältä.

Duginin neljännen poliittisen teorian päämäärä on korvata ja yhdistää liberaali demokratia, marxismi ja fasismi. Neljäs teoria hyökkää erityisesti liberalismia vastaan, koska liberalismi on jo voittanut fasismin ja marxismin. Fasismi oli voitettu kuusivuotisessa toisessa maailmansodassa ja marxismi 45-vuotisessa kylmässä sodassa.

Neljäs poliittinen teoria näkee individualismiin perustuvan liberalismin viholliseksi. Duginin näkemyksen mukaan menetettyään haastajansa liberalismi - tai liberaali demokratia - menettää myös aktiivisen roolinsa poliittisena voimana ja jähmettyy ”postliberalismiksi”, joka on haastettavissa uudella yhteiskunnallisella aatesuuntauksella.

Liberaalidemokratiaan kohdistuva haaste on nyt meneillään.

Eteneminen liberalismista neljänteen poliittiseen teoriaan ei kuitenkaan ole Duginin mukaan helppoa, koska teoria on käytännössä vastakohta kaikenlaiselle liberalismille. Koska vallankumouksia ei enää nykymaailmassa tapahdu, eteneminen on hidasta askel askeleelta.

Neljännessä poliittisessa teoriassa kylmän sodan jälkeinen kahden ideologisen leirin sijaan maailma jakautuu historian, kulttuuriperinnön, uskonnon, kielen tai kansallisuuden määrittämiin piireihin, jotka eivät ole liberalismia ja individualismia. Kehityksessä voi syntyä valtiollisesti epäyhtenäisiä, mutta yhteisiä arvoja ja intressejä omaavia etupiirejä.

Oleelliset sanat edellisessä kappaleessa ovat epäyhtenäisyys ja etupiiri. Epäyhtenäisyyttä voi olla valtion sisällä ja liittokunnissa eivätkä etupiirit muodostaisi yhteistä rajaa, siis blokkia. Etupiirien muodostuminen luo siis hajaannusta ja siihen myös Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov viittasi viime vuonna Münchenissä: ”Lännen määräämä maailmanjärjestys on tiensä päässä”.

Yle Areenasta reilun vuoden takaa löytyvä Duginia käsittelevä radiojuttu otsikolla "Alexander Dugin: Liberalismi on tullut hulluksi" kertoo hyvin neljännestä poliittisesta teoriasta (Yle Areena 24.4.2017): 

"Dugin kertoo edustavansa 'neljättä poliittista teoriaa' - eli käytännössä hän haluaisi katkaista läntisen liberalismin voittokulun. Tilalle traditionalistinen Dugin tarjoaa konservatiivisia arvoja ja uskonnon maineenpalautusta. Duginin näkemyksen mukaan läntinen liberalismi on tullut hulluksi ja tätä hulluutta edustavat niin rajat auki -politiikka kuin sukupuolivähemmistöjen oikeudetkin."

                                                                                  ****

Neljännessä poliittisessa teoriassa 2000-luvun maailma olisi siis moninapainen. Maailma olisi sitä, mitä Venäjä on pitkään halunnut edistääkseen asemaansa maailmanpolitiikassa.

Lännessä on yllättävän paljon myötämieltä Duginin ajatuslogiikalle, vaikka Duginin teoria ei olekaan ollut lähtökohta. Kehityskulku on tapahtunut ilman tietoa Duginista, mutta Venäjä on tietoisesti edesauttanut toimillaan asioiden kehittymistä kohti hajaannusta.

Tällä hetkellä eniten meidän on syytä olla huolissaan Yhdysvalloista. Presidentti Donald Trump on käytännön toiminnassaan jo toteuttanut Duginin teoriaa osoittaessaan myötämieltä autoritääristä johtamismallia kohtaan sekä myös Venäjää kohtaan. Euroopassa Donald Trump on löytänyt läheisimmän hengenheimolaisen Puolasta, jonne hän olisi tuoreimpana kiitollisen myötämielisyyden esimerkkinä siirtämässä yhdysvaltalaisia sotajoukkoja Saksasta ikään kuin kiitoksena.

Euroopan oikeistopopulistiset puolueet ja oikeistopopulistisesti ajattelevat poliitikot ovat alttiimpia neljännen poliittisen teorian vaikutuksille, vaikkeivat nämä tahot tietäisikään mitään koko teoriasta. Visegrád-maat ovat Duginin neljännen teorian ajatusten ensimmäiset ja tukevimmat kannattajat tietämättään teoriasta mitään.

Oleellista tässä on, että Venäjä sen sijaan tietää Duginin teorian ja osaa siksi käyttää syntynyttä tilannetta lännessä hyväkseen. Hyväksikäyttö on periaatteiltaan samaa kuin rauhanliike kylmän sodan aikaan. Viljellään ajatuksia, jotka saavat länsimaiden kansalaisissa ja poliitikoissa vastakaikua.

Kun puhutaan Venäjästä, ideologia on vain väline venäläiselle vallalle ja venäläiseen vallanhankintaan. Niin oli ennen kommunismi niin kotimaassa kuin myös maailmalla ja on niin nyt se uusi ideologia niin kotimaassa kuin myös maailmalla, jonka eteen Venäjä tekee kovasti työtä.

Kyse Venäjälle on hajottamisesta ja sitä kautta hallitsemisesta. Hajottamisesta hyvä esimerkki on Viktor Orbánin yksinvaltaisesti johtama Visegrád-maa Unkari. Unkari on jopa valmis haastamaan EU:n veto-oikeudellaan Venäjän etuja puolustaessaan. Venäjä kykenee tarvittaessa tekemään Orbánin johtaman Unkarin avulla EU:n toimintakyvyttömäksi.

Kehitys monessa länsimaassa on nyt mennyt Duginin neljännen teorian mukaisesti. Liberaali demokratia on haastettu lännen sisällä Venäjän ja Kiinan harjoittamalla autoritarismilla.

Esimerkiksi pakolaiskysymyserimielisyydet, maahanmuuttoerimielisyydet, erimielisyydet oikeuslaitoksen ja tiedotusvälineiden asemasta sekä erimielisyydet suhtautumisessa Venäjään ovat vain ilmentymiä eivätkä vielä välttämättä osoita suurtakaan erimielisyyttä ideologian perusteissa. Sen sijaan ideologisesti ratkaisevaa pitemmällä aikavälillä on, onko EU löysä kansallisvaltioiden liitto - jos sitäkään - vai kohti maailmanpolitiikan vaikuttajaksi pyrkivä monoliittinen yhteenliittymä yhtenevine kantoineen.

Hajotetaanko läntiset liittoutumat ja instituutiot, joka olisi Venäjän etu. Läntisten liittoutumien ja instituutioiden hajoaminen tai rapautuminen olisi Venäjälle todellinen jättipotti. Duginin ajatuksista mitään tietämättään Trump toimii jo nyt hajottaen juuri näitä läntisiä liittoutumia ja instituutioita. Trump jakaa Duginin teorian mukaisesti maailmaa uusiin etupiireihin, joiden perusta ei ole samanlaisten maiden muodostamat blokit.

Venäjä ei ole kyennyt luomaan Euraasian unionilla eikä BRICS-maiden liittoutumalla Venäjän johdettavissa olevaa maailmaanpolitiikan hallintaan kykenevää yhteenliittymää, joten ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt pyrkiä hajottamaan muut maailmapolitiikan hallintaan kykenevät yhteenliittymät.

                                                                                  ****

Vielä vuonna 2010 Euroopan maista vain kahdessa nationalistipuolueet olivat hallituksessa: Sveitsin kansanpuolue Sveitsissä ja Pohjoisen liitto Italiassa. Tanskan kansanpuolue on ollut Tanskan hallituksen tukipuolue vuodesta 2001. Muukalaisvihamieliset puolueet olivat kuitenkin edustettuina noin joka toisen EU-maan sekä Sveitsin ja Norjan parlamenteissa.  

Nyt tilanne on muuttunut. Kevään 2018 Italian parlamenttivaaleissa yli puolet kansasta kannatti populistisia puolueita. Syksyn 2017 parlamenttivaaleissa Itävallan kansanpuolue ÖVP voitti vaalit nationalistisella ja maahanmuuttovastaisella ohjelmalla ja muodosti Itävallan vapauspuolueen kanssa äärioikeistolaismieliseksi mielletyn koalitiohallituksen. Itävalta on ensimmäinen Länsi-Euroopan maa, jossa äärioikeisto nousi hallitukseen.

Putin kiitti Itävaltaa ja teki maahan presidenttikautensa ensimmäisen EU-vierailun 5.6.2018.

Venäjä on nyt haistanut taas kerran ne keinot, joilla toimia vastapuolen sisällä ajaakseen omia etuja. Kylmän sodan aikaan yhtenä keinona oli vetoaminen ihmisten rauhantunteeseen, nyt vetoaminen tunteisiin, jotka ovat voimistaneet oikeistopopulistisia suuntauksia ja joita Venäjän on sekä rahoittanut että auttanut menestymään muutoin.

Tukea Venäjältä ovat saaneet varmuudella ainakin Ranskan Kansallinen rintama, Hollannin Vapauspuolue ja Saksan Vaihtoehto Saksalle. Venäjä on myös vaaleissa auttanut menestymään kyseenalaisilla toimilla niitä voimia, jotka Venäjän mielestä parhaiten kykenisivät haastamaan Duginin neljännen poliittisen teorian mukaisesti liberaalia ideologiaan ja individualismia. Venäjä on sekaantunut varmuudella Yhdysvaltain vuoden 2017 presidentinvaaleihin.

Venäjän nykyiset toimet eivät nyt ole niin läpinäkyviä kuin kylmän sodan aikaan. Venäjän toimien pohjimmaisista päämääristä on vaikeampi ottaa nyt selvää. Venäjä osaa aina olla pitkäjännitteinen ja kärsivällinen.

Missään nimessä oikeistopopulistia liikkeitä ei pidä nyt syyllistää vastaavasti kuten ei niitäkään, jotka tukivat neuvostoliitolaislähtöistä rauhanliikettä kylmän sodan aikaan. Pitää vaan ymmärtää maailmapolitiikan kuviot laajemmin ja mitkä ovat Venäjän sekä myös Kiinan päämäärät noissa kuvioissa.

Arvostelua on sen sijaan syytä esittää liberaalia ideologiaa kohtaan, jonka kehityksessä on havaittavissa piirteitä, joista Dugin kirjoitti vuonna 2009. Ideologia haastetaan nyt ja sen on kyettävä vastaamaan.

Yhdysvallat harjoittaa nyt omalta kannaltaan huonoa maailmanpolitiikkaa. Suorastaan järjetöntä maailmanpolitiikkaa. Yhdysvallat ei selviä enää maailmanpolitiikan haasteista yksin, vaan tarvitsee Euroopan avukseen. Euroopan on myös syytä kantaa oma vastuunsa eikä pitää yllä turvallisuuttaan muiden kustannuksella.

On helppo kirjoittaa yksityiskohtaisesti Neuvostoliiton rauhanliikkeen historiasta, mutta vielä ei ole helppo kirjoittaa niistä toimista, mitä Venäjä tekee nyt lännessä vastaavasti. Harva meistä tiesi esimerkiksi 1980-luvun alussa Euroopan ydinaseiden suhteen, mistä oli kysymys ja mikä oli Neuvostoliiton agenda.

Me tiedämme nyt Venäjälle myönteisten toimijoiden rahoituksen ja puuttumiset vaaleihin sekä yleisen hybridiagitaation, mutta herkulliset yksityiskohtaiset faktat dokumentteineen ja samalla kokonaiskuva ovat vielä jäsentymättömiä. Asia on kuitenkin syytä jo nyt tiedostaa, eikä odottaa vuosikymmenten päästä historiankirjoitusta nyt tapahtuneesta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

12Suosittele

12 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (12 kommenttia)

Käyttäjän SeppoLavonen kuva
Seppo Lavonen

Hyvä ja prikulleen paikkansa pitävä kirjoitus Ari Pesoselta. Analogia 70-luvun stalinismin ja tämän päivän oikeistopopulismin välillä on tosiaan hähkähdyttävän vahva.

Muistan hyvin nuo 1970-luvun vuodet, jolloin käsittämättömän suuri osa suomalasista sairastui stalinismiin. Taudin aktiivinen levittäjä oli Neuvostoliitto ja sen valheellinen rauhanpropaganda. Suomessa näkyvin stalinismin johtohahmo oli Taisto Sinisalo, jota suomalaiset Venäjä-uskovaiset palvoivat suurena profeettanaan.
Neuvosto-Venäjän tarkoitus oli läntisten demokratioiden heikentäminen.
Stalinistit verhosivat lopulliset tavoitteensa "rauhan" valekaapuun. Ja kansa uskoi.

Tänään eletään 2010-lukua, jolloin hämmästyttävän suuri osa suomalaisista sairastuu pölhöpopulismiin. Kulkutaudin aktiivinen levittäjä on Putinin Venäjä ja sen valheellinen propaganda Euroopan Unionista ja Natosta. Suomessa näkyvin pölhöpopulismin johtohahmo on Laura Huhtasaari, jota suomalaiset "kansallismieliset" palvovat suurena profeettanaan.
Putinin Venäjän tarkoitus on läntisten demokratioiden heikentäminen.
Putinistit verhoavat lopulliset tavoitteensa "isänmaallisuuden" ja "itsenäisyyden palauttamisen" valekaapuun. Ja kansa uskoo.

Vuodet vierivät. Sukupolvet vaihtuvat. Demokraattisen Euroopan hävittämiseen tähtäävien aatteiden ja liikkeiden nimet vaihtuvat. Isäntä ei vaihdu.

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Analogia on sikälikin oikea, että aikanaan Moskovan merkittävimpiä tukijoita lännessä olivat juuri Ranskan ja Italian vahvat kommunistipuolueet - tänä päivänä Le Penin ja Salvinin poliittiset liikkeet.

Käyttäjän SeppoLavonen kuva
Seppo Lavonen

"...aikanaan Moskovan merkittävimpiä tukijoita lännessä olivat juuri Ranskan ja Italian vahvat kommunistipuolueet - tänä päivänä Le Penin ja Salvinin poliittiset liikkeet."

Pitää paikkansa. Kuten silloin, niin myös tänään Euroopan hajaannuksen pääsponsori on Venäjä, vaikka sekin on jo vaihtanut nimeään.

Käyttäjän PekkaNrnen kuva
Pekka Näränen
Käyttäjän hexu980 kuva
Heikki Aukee

Suomessa pitkälti uskotaan Suomen suomettaneen Neuvostoliiton. Sen vuoksi moni ei koe politiikan muuttamista välttämättömäksi, vaan uskovat vieläkin hännystelyn palvelevan Suomen etua.

Narsistiseen luonteeseen taipumuksen omaavat opportunistiset poliitikot mielellään persuilevat Venäjän kanssa. Sieltä saa tukea ja rohkaisua oikealla tiellä jatkamiseksi. Ikävä tosiasia on, että samalla ko. poliitikot luovat velkasuhteen Venäjän valtion kanssa, vaikka eivät välttämättä sitä älyä. Jos yhteistyöhön myöhemmin ei suostu, käy kuin Itävallan varaliittokansleri ja oikeistopopulistisen FPÖ:n puheenjohtaja Heinz-Christian Strachelle.

Mielenkiintoista olisi tietää, millaisen pitkäaikaisen "aate-rasitteen" äärioikeisto Suomeen luo, mistä joudumme kärsimään vielä v. 2095.

Käyttäjän jperttula kuva
Juhani Perttu

Hyvä kirjoitus. Venäjän kanssa on aina vähän paranoidinen olo, mutta toisaalta Euroopan oikeisto on oikealla asialla.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Venäjällä tajuttiin jo 90-luvulla, että kristinuskoa voidaan hyödyntää valtiota hallittaessa kommunismin romahdettua. Venäjä toimii samalla tavalla hakiessaan vaikutusvaltaa ulkomailta.

Kyse ei tietenkään ole muusta kuin argumenttien sisällön muuttamisesta.

Tavoite on tietenkin itänaapurilla sama: Pääsy Atlantille, Välimerelle ja Intian valtamerelle. Mikään ei ole muuttunut.

Käyttäjän AriPesonen1 kuva
Ari Pesonen

Venäjällä ja siis myös Neuvostoliitolla on aina ollut kyvykkyys ruokkia länsimaissa tavalla tai toisella sitä tyytymättömyyttä, jota länsi-ihmisillä on kunakin ajankohtana.

Kommunismi (= vasemmistoradikalismi), rauhanliike, oikeistoradikalismi ovat välineitä, joita ja joilla ruokitaan ja on ruokittu.

Venäjä on aika taitava noissa ja tuo taito itse asiassa syntyi jo, kun Neuvostoliittoa luotiin 20-luvulla. Venäjä on draaman mestari. 

Suomikin sai vahvan näytön noista  venäläistaidoista sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Ne kantavat Venäjälle edelleen hedelmää. Viimeisimpänä esimekkinä Suomen toiminta Euroopan neuvostossa Venäjän eduksi.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

"Suomikin sai vahvan näytön noista venäläistaidoista sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Ne kantavat Venäjälle edelleen hedelmää. Viimeisimpänä esimekkinä Suomen toiminta Euroopan neuvostossa Venäjän eduksi."

Tämä pitää paikkansa. Venäjällä on tukihenkilönsä joka puolueessa.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Ainakin Suomessa on vielä jäljellä menneiden vuosikymmenten taistolaisatavisteja, jotka vaistonvaraisesti puolustavat Venäjää, tuota maailman kapitalistisinta valtiota. Mielenkiintoisella tavalla äärioikeisto ja taistolaiset ovat nyt löytäneet toisensa yhteisellä agendalla.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Suomessa on näitä Venäjän asian ajajia vanhemmassa poliitikkosukupolvessa lähes kaikissa eduskuntapuolueissa.

Käyttäjän tomiketola kuva
Tomi Ketola

Kiitos hyvästä kirjoituksesta.

Timothy Snyderin uusimmassa teoksessaan, "Road to unfreedom" taustoitetaan ja valaistaan tätä nykyistä ilmiötä tarkasti. Suosittelen vahvasti kaikille joita nykymeno kiinnostaa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset